Lontoossa perheen kanssa. Halusivat tänne. Eivät ole koskaan käyneet. En kyllä minäkään ole pysähtynyt täällä n. 35 vuoteen. Olen kyllä käynyt Briteissä muualla, mutta mennyt tästä aina vain lävitse. Suurelta osalta tämä on entisellään. Jokin toimii, jokin ei. Tubesta pätkät toimii, toiset ei. Paikalliset tietää asiat, turistit ei. Siellä vain odottelee kapsäkkien kanssa laiturilla junaa, joka ei koskaan tule. Kaukaa toisilla linjoilla kiertämällä sitten pääsee eteenpäin. Pyhän Paavalin kirkkoon ei pääse, koska sen ympärillä on globaalia oikeudenmukaisuutta mielenosoittava telttaleiri, missä aktivistit ilmoittaa pysyvänsä jouluun asti. Ei ne kirkon oven edessä ole, mutta ovet on kiinni kuitenkin. Mikäpäs siinä, ei me mielenosoittajia vastaan oltu. Rauhallista väkeä, huutelevat innokkaasti "hello!" ohikulkijoille.
Taten modernin taiteen museon edessä ei ollut mielenosoittajia. Koivuja oli, aika ahtaaseen istutettuja.
Sisällä Gerhard Richterin näyttely. Se oli mielenkiintoinen, monessakin suhteessa. Kun maalaustekniikka on kehittynyt niin pitkälle, että taitava taiteilija osaa maalata täysin valokuvaan verrattavan taulun, niin mitä sen jälkeen enää on tehtävissä? Siirtyä muotoihin ja väreihin, erilaisiin intellektuaalisiin kokeiluihin. Moraalisiin, kulttuurillisiin, demokraattisiin ja ylipäänsä poliittisiin elementteihin maalauksissa. Ei kai sille mitään mahda. Mutta jotensakin kaipaa kuvia ihmisistä.
Tower Bridge oli mielenkiintoinen. 1800-luvun teknologia on mielenkiintoista. Se oli teräkselle kaunista muotoa antavaa aikakautta. Paksuja niittejä, hyvin lujaa, raskasta ja konkreettista. Täällä tulee vastaan nopeaan tahtiin monenlaisia historiallisia kerrostumia. 1800-luvun estetiikka taitaa sopia minulle paremmin kuin moderni. No, monenlaisten kanssa tulee toimeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti