Lunta

On sitä tullut, ja edelleen tulee. Sinänsä kolaaminen helpottuu, kun paikat kapenee. Kohta ei mahdu enää kolaamaan, vaan pitää ruveta heittämään lapiolla penkan päälle. Tietysti voi tilata raktorin työntämään lumia syrjemmälle, mutta vielä ei olla siellä. Vuan suap nähä. On vasta helmikuun alku, eikä useina talvina päästä tähän tilanteeseen edes maaliskuun lopulla.


Iltaisin kun olen saanut tarpeekseni lukemisesta ja kommentoinnista, mutta ennen pimeän tuloa, olen käynyt katoilla pudottelemassa lumia alas. Siellä on jo 70 cm. Ei se tosin jäistä ole, mutta painavaa silti. Kyllä lumi selvästi painuu, vaikka ei ole sulanut kuukausiin. Hiutale on kuitenkin niin hauras, että murskaantuu kun päälle tulee paljon uusia.

On se raskasta. On se hemmetin raskasta hommaa. Irrottelen lunta kolalla suurina lohkareina, jotka ei itsekseen liu'u alas, vaan ne pitää käydä työntämässä. Kävely paksussa lumessa ja epätasaisten tiilien päällä ylös ja alas on raskasta sekin. Missään ei saa niin armotonta hikeä kuin katolla.

Jännä on ihmisen mielikin. Alussa katolle kiivettyään mieluummin tarpoo paikasta toiseen siellä 70 cm lumessa, koska se on turvallisempaa. Siellä ei liukastu. Pelottaa kovasti. Kun väsyy tarpeeksi ja jalat tottuu kattoon, alkaa kävellä mieluummin liukkaiden tiilien päällä, koska se on kevyempää ja nopeampaa. Putoaminen lakkaa hirvittämästä. Mitään naruja ja valjaita en ole koskaan tottunut katolla ympärilleni virittelemään. Ei vuan kehtoo, haettoovat töetä. Sitä luulee suunnilleen tuntevansa oman kattonsa.

Lopuksi on kätevää harjoitella putoamista ja hypätä joltain alemmalta räystäältä alas. Parhaimpiin lumikasoihin uppoaa kainaloitaan myöten, eikä jalat yletä pohjalle siltikään. On mukavaa. Voin suositella kaikille.