Suomessa on lunta ja sitä pääsee kolaamaan. Siitä olen onnellinen, ja usein olen töihin päässyt.
Ongelma alkaa pihani ulkopuolelta. Ilmeisesti meitä kuntalaisia aletaan vähitellen valmistella kuntaliitokseen jonkin lähikaupungin kanssa. Teiden auraus on yksityistetty ja jäljen heti näkee. Ennen täällä saattoi olla hyvillään siitä, että miehet lähti aamulla viideltä töihin lumisina aamuina, ja hyvissä ajoin ennen kuin tytär lähti kouluun oli tiet ja pyörätiet aurattu puhtaaksi. Ei enää, usein ei edes vielä sitten kun tytär palaa kotiin.
Tyttärellä on raa'at vanhemmat, jotka pakottavat hänet ajamaan kouluun pyörällä. Ei matkaa ole kuin kilometri, mutta kuitenkin. Naapurin lihavan pojan kiltit vanhemmat vievät hänet joka aamu autolla kouluun, ja hakevat pois. Luokkatovereita ovat. Mutta tytär ei ainakaan ole lihava, ja hän jaksaa kepeästi kävellä isänsä kanssa pidemmänkin matkan tarvittaessa ja valittamatta. Ja ehkä hänellä ei ole sitten osteoporoosia vanhana.
Mutta nyt kun teitä ei aurata, niin edes minun kaltaiseni ilkeä vanhempi ei kehtaisi lähettää tyttöä taivaltamaan 10-15 cm hangessa kouluun ja takaisin. Auraisivat edes pyörätiet lapsille, mutta ei.
Ei vika ehkä ole vain sen yksityisen firman, joka työt nyt tekee. Luultavasti tekijöitä on vähemmän. Mutta työt tapahtuu silti hitaasti, ja työn jälki on usein huonoa, lumikasoja yllättäen keskellä tietä. Kunnan miehet sentään yrittivät tehdä kunnollista palvelua kuntalaisille, ja niillä oli hyvä työmoraali, niin että kaikki aina sujui, ja lapsista pidettiin huolta. Yksityiseen palveluun tällainen ei näy kuuluvan. Ja kun tilanteet näin pienissä kunnissa helposti kehittyvät monopoleiksi, niin tuskin se pidemmän päälle halvaksi käy.
Yksityistäminen selvästi poikii yksityisiä investointeja. Jos kerran teistä ei enää pidetä huolta, niin on meidän se toinen auto ostettava. Pitää vaimonkin päästä töihin, siinä missä tyttären kouluun. Pyöräilijöitä ovat molemmat olleet tähän asti.
Näin tässä pidetään maailmantaloutta pystyssä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti