荒川岩淵 Arakawan Iwabuchi

Kun nyt kerran Tokiossa olin ja oli jonkin verran joutoaikaa, niin kävin katsomassa vanhoja maisemia. Olen kävelyttänyt Arakawan rannoilla Tokion pohjoisreunalla joskus koiraa kymmeniä kilometrejä, tai varmaan satoja. Pitkiä lenkkejä tehtiin. Täällä oli mukava käydä, koska kaupungin sisällä ei koskaan nähnyt horisonttia, vain talojen seiniä, ja se kävi välillä ahdistavaksi. Tässä on Iwabuchin vanhat tulvasulut, enää vain museona.

 Täällä näkee kauaksi, vaikka täälläkin on vähän kuin tynnyrin sisällä. Taivaanranta on aina utuinen, niin että kirkasta on vain ylöspäin. Joen toisella puolella on jo naapurilääni, Saitama. Ruskea vanha rakennus siellä oli ennen metallitehdas, josta nousi aina paljon savua, mutta se on jo hiljentynyt. Taivaanrannan utukaan ei ole yhtä korkea eikä paksu kuin ennen; suuri osa siitä on siirtynyt Kiinaan. Golfkenttä tässä edessä on tasankoa, jolle taifuunien tullessa voidaan ohjata paljon tulvavettä. Korkeat maavallit ympäröivät sitä.

Tuolla uusien sulkujen kohdalla alkaa Sumidagawa, joka virtaa Tokion keskustan itäpuolella. Jos vettä tulee liikaa, pannaan sulut kiinni ja ohjataan kaikki vesi jatkamaan vain Arakawassa, joka kiertää keskustan kauempaa idässä.

Sillä tavalla suojellaan muun muassa tätä rakennusta Sumidan alajuoksulla, jossa joskus vähän aikaa asuin. Moottoritie sen vieressä kulki, mutta koska tämä ei ollut risteys, vaan tasaisella kaasulla ajopaikka, niin ei siitä asunnossa tiennyt oikein mitään.

Tärkeämpää on kuitenkin suojella tällaisia paikkoja kuin Tokion asema. Se on mukava paikka. Sieltä löytää junia, joilla pääsee Tokiosta pois.

Vaikka olen tässä kaupungissa asunut noin 3 vuotta elämästäni eri vaiheissa, niin en enää oikein tuntenut tätä kodikseni. Ainakaan tällä reissulla. Työasioita täällä hoitaa.