Tarhamesimarja Rubus × stellarcticus

Puutarhassa on koko tämän heinäkuun ajan tapahtunut kaikenlaista, jota ei ole kovin tarkkaan joutanut seuraamaan. Tarhamesimarjani on kypsyneet ja tehneet paljon hyvää marjaa. 

Marja on hyvä, mutta kasvin nimistö on monimutkainen. Se on hybridi, nimenomaan puutarhaan risteytetty marjalajike. Ongelmia tulee siitä, että se on yksi tulos laajahkoista Suomessa ja Ruotsissa 1950-80 -luvuilla toteutetuista risteytysohjelmista, joissa mesimarjan makua on eri tavoin yritetty saada helpommin viljeltävään ja satoisampaan muotoon. Mesimarjaa on risteytetty sekä omien eri mantereilta olevien alalajiensa kanssa, että myös lillukan ja vatun kanssa, eri  paikoissa eri yksilöiden kesken, joten tuloksena on ollut suuri määrä kasveja, joista vain tämä tarhamesimarja näyttää siirtyneen kaupalliseen levitykseen taimimyymälöiden kautta. Siitä on historiansa takia olemassa useita lajikkeita, joiden hedelmystön väri vaihtelee tummanpunaisesta vaaleaan ja kellertäväänkin. Omani ovat Hirvensalmen taimistosta, muistaakseni suomalaiset Aura ja Astra. Lajikkeita tarvitaan vähintään kaksi jotta pölytys onnistuisi.

Sen kantalajeina ovat meikäläinen mesimarja (Rubus arcticus ssp. arcticus) ja mesimarjan toinen Alaskassa kasvava alalaji (Rubus arcticus ssp. stellatus). Meidän alalajimme on hyvin makuinen, kun taas alaskalainen alalaji on isompi sekä isommin mutta mauttomammin marjoin. Tarkoituksena on ollut saada isomarjainen ja helposti viljeltävä kasvi, joka olisi meikäläisen mesimarjan makuinen. Tieteellisenä nimenä tällä on suomalaisissa lähteissä Rubus arcticus ssp. × stellarcticus, tai yksinkertaisemmin Rubus × stellarcticus. Ruotsissa kasvia pidetään suurena ruotsalaisena keksintönä, ja tieteellinen nimi esitetään siellä kokonaisuudessaan muodossa Rubus arcticus L ssp. arcticus × stellarcticus G Larsson, millä nimeen saadaan esiin kaksi ruotsalaista botanistia, Carl Linné, joka mesimarjan ensimmäisenä latinaksi nimesi, sekä Gunny Larsson, joka ensimmäisenä on tällaisen risteytyksen saanut aikaiseksi Öjebyn koeasemalla Norrbottenissa. Ruotsissa tosin joissakin lähteissä väitetään sitkeästi tämän olevan mesimarjan ja alaskalaisen vatun risteytys, mutta se ei ole tämä. Sellainenkin risteytys tosin varmaan on tehty. Jussi Tammisola ainakin Suomessa ilmoittaa tehneensä vastaavia risteytyksiä ensimmäisen kerran jo vuonna 1967, joten aika aikaisin Suomessakin on oltu liikkeellä.

Tieteellinen nimi on minusta ok. Tulosta olisi minusta hyvin voinut kutsua mesimarjaksi tai tarhamesimarjaksi, koska kumpikin vanhempi on mesimarja, mutta ehkäpä sen takia että täysin pölyttynyt hedelmystö muistuttaa kooltaan ja muodoltaan lakkaa (muurain), joku jossain keksi sanoa sitä maaraimeksi. Multamaallahan se kasvaa eikä suolla. Nimeen on lisätty sitten ilmeisessä markkinointitarkoituksessa adjektiivi "jalo", niin että se esiintyy kirjallisuudessa ja taimimyymälöissä "jalomaaraimen" nimellä. Minusta se nyt vain on höpsö nimi, ei siinä muuta vikaa ole. Maarain pelkästään menettelisi, koska siinä on mielikuvitusta ja se on lyhyt. Ruotsiksi risteytystä kutsutaan nimellä allåkerbär ja se on minusta ok; sitä nimeä ei olla turhaan yritetty jalostaa. Minusta 'maarain' olisi paras nimi mesimarjan ja lakan risteytykselle; en ole sellaisesta kuullut, enkä tiedä onko yritettykään, mutta se olisi hyvin mielenkiintoinen kasvi. Tarhamesimarja on minusta paras ja osuvin nimi; maarain menettelee kunnes tuo risteytys lakan kanssa saadaan tehtyä.

Tosin tämän maku jo viittaa myös lakkaan. Kun kypsän marjan (siis luumarjojen rykelmästä koostuvan hedelmystön) panee suuhunsa, maistuu se ensin mesimarjalta ja muuttuu sen jälkeen lakan tyyppiseksi syväksi vivahteeksi. Se on oikein hyvä marja. Kirjallisuus on täynnä valitusta että se ei ole yhtä makea ja aromikas kuin luonnonmesimarja, mutta siitä ei kannata välittää. Tämä on yksinkertaisesti eri marja, jolla on oma miellyttävä makunsa. Lapset tykkää siitä kovasti, mikä on tarkka testi marjan hyvyydestä.

Se on helppo viljellä. Kirjallisuudessa näköjään varoitellaan sekä kalkista että typestä, eli se esitetään happaman niukkatyppisen maan kasviksi. En ollut mitään ohjeita lukenut taimet istuttaessani, joten ne on tavallisessa kalkitussa hiekkamultaisessa puutarhamaassa luumupuiden alla. Lisäilin maahan surutta kanankakkaa, jotta saan ne leviämään nopeasti. Nehän levisivät.

Istutin tuohon 2 vuotta sitten 10 tainta. Ensimmäiset vuodet maata piti kitkeä pari kertaa kesässä, mutta nyt kolmantena kesänä kasvusto on umpeutunut, eikä maasta paljon enää muita lajeja nouse. Jokunen yksilö joskus, tädykkeitä tai niittyhumalaa tai vastaavaa, mutta ne on helppo nykäistä pois ohitse kulkiessaan. Talvella ennen lumien tuloa lisäsin maahan risuhaketta 2-3 cm kerroksen, ja siitä tämä vaikuttaa selvästi tykänneen. Marjaa on joka tapauksessa tänä syksynä tullut, niin että kolmistaan ollaan saatu syödä siitä moneen kertaan. Hedelmystön kantaa on yhtä hankala saada pois kuin luonnonmesimarjastakin, mutta se ei minua haittaa. Syön kummatkin kantoineen. Marjat on aika hennoissa varsissa, joten ne on pöyhittävä esiin lehtien alta. Toisaalta näkymättömyys taas suojelee niitä linnuilta; lintujen syömiä ei ole tullut vastaan vielä ollenkaan.

Maanpeitekasvina tarhamesimarja myös menee. Vielä helpompi peitekasvi tosin on tavallinen mehtämansikka, jota minulla on monessa paikassa. Siitäkin riittää syötävää vaikka kuinka paljon kun pitkin puutarhaansa kuljeskelee. Sitä on vähän autettava nyhtämällä isommat kilpailijat, kuten lillukat ja leinikit pois, mutta sulkeuduttuaan mehtämansikka pärjää aika hyvin niitä vastaan. Sitä ei ole tarvinnut istuttaa eikä kylvää, tulee itsestään paikalle. Leviää rönsyillään nopeasti.