Hyvä kirja: Jari Lehtinen, Animen aika

Siitäkin huolimatta että alan kuulostan Panglossilta, vaikka enempi mieltäisin itseni vain Leibnitziksi, pitää jälleen panna otsikkoon sana "hyvä". Luin hyvän kirjan, Jari Lehtinen (2011) Animen aika. Japanilaisen animaation historia, Helsinki: Finn Lectura. Tässä linkki tekijän blogiin:

http://teknokekko.vuodatus.net/blog/3057563/animen-aika-tekno-kekko-on-taas-pyorayttanyt-kirjan/

Kirjaa on siellä jo kehuttu aivan kiitettävästi. Se on laaja, monipuolinen, asiantunteva selkeästi ja vetävästi kirjoitettu, hyvin mielenkiintoinen kirja. Sen saa isoksi kuvitetuksi kirjaksi yllättävän halpaan hintaan 27 euroa täältä.  Itse sen ostin tuota kautta ja muutamassa päivässä kirja tilauksen jälkeen tuli postissa kotiin. Lueskelin sitä palan kerrallaan sitä mukaan kuin muilta tekemisiltäni ehdin, mutta pidin lukemisestani kaiken aikaa. Oikein hyvä ostos, ja ylpeänä tällaisen kirjan voi kohta siirtää kirjahyllyynsä lepäämään. Ei tällaisia joka vuosi Suomessa tehdä.

Voi kirjasta toki ainakin kolme huomautusta tehdä. Kaikesta aina voi.

Yksi on se, että se on hyvin selvästi fanipohjalta tehty, ja ilmentää siten nuoren miehen mielenkiinnon kohteita siinä millaisia animeita on valittu tarinan keskiöön. Niitä on sujuvasti laajennettu nuoren naisen mielenkiinnon kohteilla. Lasten animet siitä kuitenkin lähestulkoon puuttuvat, sellaiset joita minä olen tyttären kanssa katsonut varmaan satoja tunteja jostain 3-vuotiaan kiinnostuksen kohteista lähtien, kuten Anpanman (アンパンマン), Doraemon (ドラえもん), Arare-chan / Dr. Slump (アラレちゃん) tai Chibi Maruko-chan (ちびまる子ちゃん). Nämäkin on Japanissa olleet megahittejä ja pari sukupolvea japanilaisia lapsia on ne nähnyt, mutta ei se mitään. Ei niiden puuttuminen kirjaa pahenna. Niitä ei koskaan Suomessa tulla näkemään yleisesti, eikä Lehtisen olisi kannattanutkaan kirjoittaa asioista jotka häntä eivät kiinnosta. Muumien animehistoria Japanissa on esitetty ihan hyvin.

Toinen asia on, että tekijä mitä ilmeisimmin ei osaa japania. Se näkyy erityisesti nimien kirjoitusasuissa; esimerkiksi pitkä vokaali, vaikkapa "oo", on esitetty kirjassa milloin makronilla 'ō', milloin japanilaisella 'ou' -rakenteella (mikä on kaikkein huonoin tapa, koska kirjoitusasussa おう kirjain う viittaa vain vokaalin pidentymiseen, ei erilliseen äänteeseen), milloin lyhyenä vokaalina 'o'. Ei tämäkään sinänsä mitään isompaa haittaa. Aivan pikkiriikkisen vain rapauttaa kirjoittajan aristotelista ethosta, koska hän osoittaa niin selvästi, että hänen asiantuntemuksellaan on yhdessä suunnassa nopeasti vastaan tuleva raja.

Kolmas huomautus menee julkaisijalle Finn Lecturalle, joka ei ole viitsinyt kertoa kirjassa sen julkaisupaikkaa. Kansainvälinen tapa on että kirjoista ilmaistaan nykyään sen julkaisupaikka, eikä ikivanhaan suomalaiseen tapaan painopaikkaa. ISBN -numeroista ei ole tullut mikään standardi artikkelien ja kirjojen kirjallisuusluetteloissa. Toki julkaisijan kotipaikka löytyy Kuukkelilla hakemalla, mutta on se vähän mokaa että kirjasta itsestään ei sitä löydy.