Rusakon poekien saaga jatkuu

Poissaollessani sen enempää tytär kuin äitinikään eivät olleet saaneet Miinaa pysymään poissa rusakon poekien luota. Se on mennyt sinne ainakin kerran päivässä koko 43 kilonsa voimalla. Mummo arveli että kyseessä lienee hoivavietti. Miina menee poikien luo, nuuskii ja nuolee niitä, kävelee perässä kun ne yrittää juosta karkuun. Eivät pääse vielä kovaa varvikossa. 

Ei ole selvää onko emo niitä hylännyt vai ei. Sitä ei koskaan näy, mutta Wiki kertoo että emo käy pentujensa luona imettämässä vain kerran päivässä, ja lopettaa senkin 2 vk jälkeen. Joka tapauksessa pojat on hengissä, joten ne selvästi saavat jotain syödäkseen. Näyttävät liikkuvan n. 10 m säteellä siitä mistä ne ensi kerran löydettiin.

Tietysti Miina mielellään ajaa jäniksiä takaakin, enkä tiedä kiinnostaako nämä pojat hajunsa takia myös. Mutta ei se niitä ainakaan syö. Se livahti minulta tänäänkin pihasta poikia haistelemaan; sinne ei ole kuin 100 m matka. Miina oli niiden parissa varmasti 20 min ennen kuin tajusin sen olevan poissa ja kävelin katsomaan. Mutta ei siellä ollut verta missään. Miina istui yhden pojan vieressä ja katseli sitä kaikessa rauhassa. Ei lähtenyt mielellään pois, mutta lähti toki kun vähän kovemmin käskin.

Rusakon pojat on pienenä herttaisia. Sitten niistä tulee isoja petoja, jotka hyökkää raa'asti hedelmäpuitteni ja muiden puolustyskyvyttömien olentojen kimppuun repien, raadellen ja raiskaten.

Marienhamn

Tältäkin Ahvenanmaa näyttää. Olin sillä reissulla melkein viikon, pääosin töissä tuossa talossa. Kallioita ja merta ehdin nähdä vain harvoin. Mutta ei se haitannut, äärimmäisen mielenkiintoinen vierailu tämä oli kokonaisuudessaan. Litet dyrt, men oerhört intressant. 

Rusakon poekia

Mikäs tiällä näkkyy?

Miina löysi näitä päivällä metässä. Läksi ensin emon perään, mutta kun ei jaksa enää juosta, tuli takaisin ja löysi nämä. Ei se poikasille mitään tee, mutta nuuskii niitä ja ihmettelee. Samalla jättää niihin hajunsa, enkä tiedä hylkääkö emo ne, vai eikö, ja onko ne jo tarpeeksi isoja pärjätäkseen omillaan. Joko niitä kohtasi huono onni, tai sitten neutraali. En tiedä.

Ei niitä kyllä ihminen löytäisi paitsi päälle astumalla. Niin pieniä vielä ovat, että eivät yritä karkuun, vaan pysyvät liikkumatta paikoillaan. Tässä valokuvassa sen kyllä erottaa, koska huomio kohdistuu siihen suoraan, mutta metässä arvaamatta etsiä juuri tällaista niitä ei kerta kaikkiaan näe. Vain koira ne löytää.

Kaksi niitä vain oli. Ehkä niitä on syntyessään ollut enemmän. En tiedä. Tässä lähellä elelevät, ja aivan toisenlaisessa maailmassa, josta minä en paljon mitään tiedä.

No, onnea ja eloa, tai rauhaisaa kuolemaa heille.

Kansi

Ollaan päästy siihen vaiheeseen, että saadaan suunnitella kantta. Olen katsellut vanhoja valokuviani, josko niistä. Ei tulisi ongelmia tekijänoikeuksien suhteen. Ei me varmaan tätä panna kuitenkaan. Mutta voin saada kuvani jo kahden kirjan kanteen tänä vuonna. Vaikka minua parempia kuvaajia tietysti olisi paljon, mutta kirjoittakoot he omat kirjansa.

Se Yamabana, josta nimeni otin, on puun ja rinteen tuolla puolen hämärissä. Jospa lähtisin sinne.

Väsyttää

Taite

Nyt ei oikein ehdi täällä käymään. Kesän ja syksyn taite saa sirkuksen liikkeelle, sähköpostiin tulee 30-50 kysymystä tai pyyntöä päivässä, seassa monta lyhyempää ja pidempää käsikirjoitusta kommentoitavaksi, ja jos uskaltaa mennä työpaikalleen, tulee ovesta sisään koko ajan ihmisiä kysymään lisää. Yhden toimittamani kirjan sain julkaistuksi tänään, ja toisesta tuli kustantajalta versio uudelleen oikoluettavaksi. Ei tahdo keretä kaikkea. Yksi kerrallaan. 

Panen tähän kuvan paikasta, missä joskus kävin, ja minne mielelläni lähtisin siksi ajaksi kun kiihkein hässäkkä vähän vaimenee.

Cosmos bipinnata

On nämä aika hurjia kukkia, kun näitä tarkemmin katselee. Karkkikukkia kyllä, mutta käy näissä hyönteisiäkin. Ilta-auringossa kovinkin nättejä.