Työelämää

Meitä on periaatteessa kuusi, käytännössä puolet. Yksi on jatkuvalla sairaslomalla, pitäisi päästä jo sairaseläkkeelle, mutta koska hän pystyy vielä liikkumaan ja puhumaan, eivät laske. Toinen ei tule toimeen viinan kassa, on sen takia erittäin kevennetyllä työohjelmalla, mutta ei se auta, hävisi taas pariksi viikoksi. Opiskelijat häneltä ovat pitkälti jo kaikonneet.  Kolmas piipahti alkusyksystä töissä, mutta onnistui saamaan pätkän tutkimusrahaa, ja häipyi britteihin. Neljäs on ratsastajanainen, jolta meni polvi tohjoksi hevosen selästä pudotessaan. Pää toimii, ja on tehnyt kovaa töitä tähän asti, mutta menee kohta leikkaukseen ja on sen jälkeen liikuntakyvytön ja pitkälti poissa pelistä loppusyksyn. Nuori assistentti on terve, ja nuori lyhytaikainen viransijainen myös, sekä minä, jota kuitenkin jo selvästi ikä painaa. En jaksa niin paljon kuin kolmekymppisenä. Rahaa ei ole näin laihan vuoden loppupuolella kassassa enää paljon mitään, ei voi palkata ketään ylimääräistä, eikä siitä paljon hyötyä edes olisi. Nämä nuoret terveeni hoitelevat nyt sisään tulleet ihmiset kandidaateiksi.

Ihmisen kuljettaminen kandidaatista maisteriksi vie 2-3 vuotta, maisterista tohtoriksi 4-5 vuotta, ja se sujuu pienimmin ongelmin kun ohjaaja pysyy aina samana, tai ainakin on tuttu ja kokenut henkilö, niin että ohjausvastuun vaihto sujuu helposti. Apua tulee vähän dosenteilta ja vanhemmilta tutkijoilta, mutta ihmisiä on näissä vaiheissa kuitenkin useita kymmeniä. Hevosnaiseni ja minä ollaan luettu koko syksy valtavia määriä gradujen ja väitöskirjojen käsikirjoituksia, tutkijoiden seminaaripapereita, artikkelikäsikirjoituksia ja kirjojen käsikirjoituksia, sekä tutkimussuunnitelmia, joilla ne hakevat seuraavaa pätkäpalkkaa itselleen, ja joihin kirjoitetaan suositukset. Normaalin opetuksen, hallinnon, ja kaikenlaisen yliopistosälän lisäksi.

Kyllä tässä toimeen tullaan. Me pidetään tälläkin porukalla keskimääräistä parempaa huolta opiskelijoistamme, ja saadaan aikaan kohtuullisen korkeatasoista jälkeä niin opetuksessa kuin tutkimuksessakin. Minä yritän järjestellä kohtuudella töitä itse kullekin muuttuvien tilanteiden mukaan, ja kyllä ne tekee ja venyy, ottavat töihin kykenemättömien kollegojen töitä itselleen, kun vain pyydän. En ole koskaan käskenyt; en tiedä tekisikö ne mitään, jos yrittäisin. Onneksi ei tarvitse. Mutta puolitoista kuukautta syyslukukautta on mennyt ja tässä aletaan olla kaikki jo hyvin väsyneitä. Minullakaan ei ole ollut yhtään varsinaista vapaapäivää sitten elokuun loppupuolen, joka ainoa viikonloppukin menee gradujen ja muun kommentointiin. Kaiken matkustamisen olen lopettanut, ei ole varaa lähteä mihinkään, töitä kasaantuisi liian paljon.

Kyllä näinkin mennään, mutta joskus käy mielessä, että mitä jos meitä olisi kuusi tervettä ihmistä töissä? Jokainen hoitaisi omat hommansa. Minua ei tarvittaisi palomieheksi sammuttamaan jatkuvasti paloja siellä täällä. Ihmiset pitäisi päästää nykyajan työelämästä eläkkeelle 55-vuotiaina, tai viimeistään silloin kun ensimmäinen aivoinfarkti tulee,  niin ettei tarvitsisi rampana yrittää olla töissä. Alkoholisteilla pitäisi olla pääsy kunnon terapiaan ja hoitolaitokseen niin pitkäksi aikaa kuin he tarvitsevat; kolmen päivän sulkeminen katkaisuasemalle ei korjaa mitään.  Töihin sisään 30-40 vuotiaita hyvin koulutettuja terveitä ja reippaita ihmisiä vakituisiin työsuhteisiin, joissa saisi keskittyä töihinsä, eikä seuraavan työpaikan tai rahoituksen katseluun. Millaistahan sellainen olisi?

Onneksi yksi asia on helpompaa viime vuoteen verrattuna. Opetusministeriö rääkkää nyt urakalla Suomen Akatemiaa, CIMOa, Terveyden ja hyvinvoinnin laitosta yms spesialisoituneita paikkoja, eikä ehdi nyt paljoakaan kiusaamaan yliopistoja. Se helpottaa selvästi. 

Kyllä tähän sopeutuu. Mistään, mistä ei ole pakko, ei kehtaa enää huolehtia. Huolehtikoot niistä ne, joita kiinnostaa. Jos ei ketään kiinnosta, niin olkoon. Koiran kanssa kävelyistä olen sen sijaan huolehtinut hyvin, ja kohtuullisesta määrästä pihatöitä. Ruumis on kohtalaisessa kunnossa, ja öisin useimmiten nukun. Jos minäkin tästä sorrun, niin siitä ei seuraa hyvää kenellekään.

Ja onneksi näistä opiskelijoista riittää iloa tilanteessa kuin tilanteessa. Yksi kirjoittaa Norrbottenista meän kielellä, ja sille minä vastoon tietysti savoks. Toinen on lähdössä Peruun inkojen pariin ja sotkee sähköposteihinsa epsanjaa ja ketsuaa; minä vastailen omalla sekoituksellani, jossa on ketsuan tilalla guarania. En sitä juuri osaa, mutta minulla on joskus Paraguaysta ostettu Kastiliano-Guarani -sanakirja. Vielä on sen verran kunnossa, että jaksaa leikkiä lasten kanssa.