Betonikivihommia

Nosteltiin tyttären kanssa ylös reunimmaiset rivit talon ympärillä olevasta betonikiveyksestä. Ovat painuneet 1-3 cm alemmas kuin uloin kehä, joka on suoraan jyrätyn murskeen päällä, eikä painu. Lähempänä talon seinää on tyroksilevyt, joiden päältä kivet ei painu minnekään, mutta siinä välillä on vyöhyke pelkkää hiekkaa, jota ei koskaan pystynyt oikein jyräämään, joten siellä on vuosien kuluessa hiekka painunut kasaan, ja muurahaiset kaivaneet isoja kasoja hiekkaa kivien alta pois. Tänä kesänä kiveys korjataan. Sinne on myös paikoin päässyt kortetta kasvamaan, ja sitä ei saa häädettyä kuin muuttamalla maa emäksiseksi, joten myös kalkkia pannaan paikoitellen reilusti kivien alle.



Tytär ei työstä erityisen innostunut ole, enempi väittää koko ajan vastaan, niin kuin saa tehdäkin. Hän ei kuitenkaan edes oikein pane merkille, että on itse asiassa paljon paremmalla tuulella tehdessään päivisin jonkin verran töitä, verrattuna siihen että löhöilisi, lukisi ja napsuttaisi tietokoneella koko päivän. Jo vartin hikoiltuaan hän on hyvällä tuulella, vaikka jatkaisikin samalla valitustaan. Sen sävy kuitenkin muuttuu murrosikäisen murjotuksesta murrosikäisen kinasteluksi ja auktoriteetin kevyeksi haastamiseksi.

Tyttären kanssa minä ne kivet 9 vuotta sitten ensimmäisen kerran ladoinkin. Hän oli silloin 3-v, ja vietimme kesällä päivät kahdestaan. Hän jaksoi jo silloin kantaa yhden betonitiilin vähän matkaa, hakkasi niitä paikoilleen minun isolla kumivasarallani, tai omalla pienellä teräsvasarallaan, ja leikki hiekassa. Leipoi isoja määriä hiekkakakkuja, joita koristeli heinillä, havunneulasilla ja kävyillä, ja kantoi minulle syötäväksi. Juomaksi oli minulle kuravettä. Minä kaiken asianmukaisesti hotkaisin ja kaadoin selkäni taakse. Toki me välillä luettiin kirjaa, syötiin, nukuttiin päiväunia, leikittiin legoilla yms, mutta päivät pitkät oltiin kuitenkin pihassa kivihommissa. Sellaisissa hommissa hyvin opittiin tuntemaan toisemme.