Serkun poika oli reipas nuorimies. Kätevä käsistään ja puhuu nyt 20-vuotiaana sen ruotsinsa lisäksi suomea, espanjaa ja englantia. Suunnittelee lähtevänsä armeijan käytyään palkkasoturiksi Afganistaniin tai Tsadiin, ja jos pysyy hengissä, kiertelevänsä vielä vähän maailmaa sen jälkeen. Meksikossa olisi valmis työpaikka, mutta huonompi palkka kuin sotilaalla. Sen jälkeen tuulimyllysähköteknikkokouluun, tavallisiin töihin, vaimon voisi ottaa, ja asettua asumaan vanhaan kotitaloon peltojen ja metsien keskelle. Maailma on katselemista ja rahantekoa varten, koti on asumista varten. Ja asumiseen tarvitaan tilaa ja avaruutta. Olen samaa mieltä. 

Se poika oli lapsena vahva ja helvetillisen itsepäinen. Reilu 15 vuotta sitten oltiin jossain kiilillä odottelemassa ylitystä. Lossin tulo kesti, autojono tiellä venyi pitkäksi, lapset rupesi kuumassa kiukkuamaan, ja lähdettiin kaikki ulos tutkimaan mitä mielenkiintoista ojan pohjalla olisi. Lossi tuli, autojono lähti liikkumaan, ja muu porukka saatiin vilauksessa takaisin autoon, paitsi tämä junttura, joka tapansa mukaan kieltäytyi lähtemästä. En katsele sellaista pitkään, toin hänet kainalossa autoon, mutta en yksin: puolitoistametrinen koivu tuli mukana. Ei laskenut siitä irti, ei millään. Puussa lie ollut vähän vahingoittuneet juuret, koska poika sai revittyä sen maasta. Tungin hänet koivuineen takapenkille muiden sekaan, ja matka jatkui. 

Isänsä hänelle silloin kuria sai, ja isoveli, joka löi tarvittaessa turpaan, mutta äidillään oli isoja hankaluuksia. Nyt hän on erittäin hyväkäytöksinen ja kohtelias nuorimies. Selvästi lujatahtoinen edelleen, mutta hän on oppinut jalostamaan tahtonsa sellaiseen muotoon, että ei turhan päiten joudu hankaluuksiin maailman kanssa, vaan saa maailman mielellään tekemään juuri niin kuin hän haluaa.