Tää on kunnian osotus paska mutseille.
En tosin osaa kirjoittaa yhtä hyvin kuin he, mutta hepä kertovatkin vain tarinoita, kun taas minun tarinani on tosi.
Kävelin rauhassa ja viattomana kotiani kohti, kun kävelytiellä rivitalojen kohdalla rupesi paskattamaan. Niin perkeleesti, eikä siinä ihmisten ikkunoiden alle voinut mennä paskalle mihinkään. Kului sata metriä toisensa jälkeen rivakasti astellen, ja tilanne alkoi käydä vaikeaksi. Ei auttanut luja tahto, ei miehekkäiden emootioiden väreily mielen pinnalla, ei perkeleen ja saatanan epätoivoinen ähkiminen, eikä peräaukon sulkijalihasten voima. Mies ei joskus mahda ruumiilleen mitään. Lävitse tuli pieninä ryöpsähdyksinä kaasun ja liejun sekaista sotkua, ja sitä tietä riitti vielä pitkään.
Metsään päästyäni laskin housut alas ja päästin loput ulos kylmään maailmaan. Lie ollut laktoosia jossain ruuassa. Liejua oli kuitenkin jo housuni täynnä. Kävelin jäätä myöten kotiin. Emootioiden vallassa. Paska valui hiljalleen jalkojani pitkin alaspäin, ja verkkarit alkoivat ulkopinnaltaan hiljalleen jäätyä pakkasessa. En suosittele lämmittelykeinoksi.
Kotona kävelin saappaat jalassa suihkuun, ja pidin tarkastuksen. Saappaissa, pipossa, kaulaliinassa, hanskoissa ja päällystakissa ei ollut yhtään.
Mutta ei se vielä tähän päättynyt. Viemärissä oli putkimiehen apulainen, eli harso, joka oli täynnä naisten hiuksia. Ripulipaska asettui hiusten sekaan kuin märkä betoni. Vasta kun suihkukopin lattialla oli 3 cm paksua ruskeaa vettä huomasin asian. Harso oli väärin asennettu, ja minulta meni hyvän aikaa ennen kuin sain kynnet verillä revittyä viemärin kannen auki ja kouraistua kourallisen tukkaa pois harson päältä. Tulipahan puhdistettua sekin.
Hyvin koulutettuna aviomiehenä en normaalisti kuse lattialle suihkussa käydessäni, mutta teinpä sen nyt, saman tien.
Vaatteet herkesivät haisemasta jo toisen pitkän konepesun jälkeen.
Näin olen jälleen yhtä elämänkokemusta rikkaampi.
4 kommenttia:
Mää en kyllä tuommosta menis julkisesti kertomaan itestäni.
Noo, kukaan ei sinua pakotakaan, ole rauhassa. Minä puolestani yritän pitää salaisuuksien määrän kohtuullisena. Niiden raahaaminen mukana painaa aika lailla. On minulla niitä, mutta sopivassa määrin.
Ja on minulla tietysti julkiset kotisivuni, joilla julkaisen toisentyyppisiä asioita, en paska juttuja. Olen jäänyt kuitenkin koukkuun tähän lokkiini, koska täällä voi kirjoitella anonyymisti mitä mielessä milloinkin liikkuu. Jos joskus paljastun, käärin tämän lokin kasaan ja vaihdan uudeksi ihmiseksi.
Kun näytti että paska jutusta saa kirjoitettua toimivan satiirin, en tietysti malttanut olla sitä kirjoittamatta. Tosin ei siitä satiiria tullutkaan, en vihaa itseäni niin paljon, vaan se kääntyi komediaksi. Pitkän rauhan aikana eläneen tyttärenpojan versioksi Kollaa kestää –teemasta.
Paska mutsien kirjoitustyyliäkin ihailen. Itse en sitä osaa. Olen lukenut ja kirjoittanut liian monta kirjaa itse. Mutta tyylistä tykkään.
Oli siinä sellaista päämäärätietoisuuttakin, että kun silloin tällöin tekemisissäni onnistun suhteellisen hyvin, pitää estää sen nouseminen päähän. Se hävittää tekemisistäni herkkyyden, enkä ehkä saisi houkuteltua ihmisistä esiin sellaista mistä edellisessä postauksessani kirjoitin.
Tosin ei niissä parhaissa niin paljon houkuttelua olekaan. Heidän kannattaa vain antaa tehdä mitä haluavat ja vastailla heidän kysymyksiinsä silloin kun he tulevat kysymään. He yleensä tietävät itse mitä pitää kysyä. Paljon hankalampaa ja herkkyyttä vaativampia ovat ne toisen pään ihmiset, pikkuisen tyhmät, lukihäiriöiset, vammaiset, masentuneet, kiusatut, alkoholisoituneet ja jotain perhetragediaa parhaillaan elävät. Jopa Suomestakin ihan oikeasti löytyy vielä naisia, joille on taottu päähän, että he ovat saastaisia, pahoja, vastuussa Aatamin syntiinlankeemuksesta n. 7000 vuotta sitten, ja että he eivät osaa mitään. Oikeasti he osaavat, ja ovat päässeet yliopistoon asti, mutta graduvaiheessa tai viimeistään väitöskirjaa tehdessään he saattavat yllättäen törmätä seinään. Pitää olla omia häpeitä, jotta voi ymmärtää heidän häpeitään.
Ei niin, että kyseessä olisi välttämättä kovin mahtipontinen kantilainen Zweck in sich selbst, eli että ihmisiä pitäisi kohdella päämäärinä itsessään, ei välineinä. Noooo, ehkä nyt pikkuisen sitäkin, ainakin niin että jos he tulevat minun luokseni ohjausta pyytämään, niin pyrin pitämään heistä huolta. Mutta ei pomo voi olla ajattelematta ihmisiä myös välineinä. Laitoksella, joka koko ajan tekee keskimäärin erinomaista tulosta, on pidettävä huolta siitä että toiminnan yleinen taso on korkea, eikä vain keskityttävä muutamaan mahdolliseen huippuun. Kun tekemisen taso on hyvä, ja laitoksella on kohtuullisen iloinen tekemisen henki, niin niiden jotka arvelevat osaavansa paremmin kuin muut, on tosissaan yritettävä, jos haluavat nousta selvästi muita korkeammalle. Ei niin, ettenkö silloin tällöin suuttuisi ihmisille, asettaisi pakkoja ja kuolemanviivoja, hylkäisi ihmisiä tenteissä ja hauissa, tarvittaessa kasapäin, ja käyttäisi ylipäänsä valtaa ihmisten elämänkohtaloihin. Mutta sillä pelkästään ei pärjää, vaan heikommatkin on saatava tekemään kunnon työtä.
No niin, tässä käy jo melodramaattiseksi ja tulee ylpeäksi. Emootioitakin nousee mieleen. Joten lopettakaamme lauseeseen: professorille on terveellistä tehdä joskus paskat housuunsa.
Kunhan ei tavaksi ota.
Tuskin Anonyymi enää tänne palaat tätä lukemaan, mutta tulipahan kirjoitettua.
Kuule proffa, seuraavalla kerralla tiedät, että se sulkijalihas toimii tiukemmin, jos ei kulje nopeasti eteenpäin. Toisaalta siinä juuri paradoksi: Jos kuljet hitaasti, niin housuun tulee varmasti. Jos nopeasti, niin silloinkin tulee housuun. Tai yliopiston vessan seinälle. Jollekin joskus oli tullut...
:D :D :D
Tiedän toki tuon. Parhaiten se lihas toimii, jos jää paikalleen seisomaan ja voimailemaan. Näissä kriiseissä meillä jokaisella on suuri kirjo toimintavaihtoehtoja.
Lähetä kommentti