Isä vaihtui keskussairaalasta kotikaupunkinsa pieneen sairaalaan. Ei se siitä sen kummemaksi ole tullut. Leikkaushaava paranee hyvin, mutta ukko itse ei ole kovin hyvin jalkeille päässyt. 84-vuotias näkyy jäävän yllättävän helposti sinne sänkynsä pohjalle. Kyllä se vähän käveleekin. Kun oikein härnää ja houkuttelee, niin 100 metriäkin voi mennä yhdellä riuhtaisulla. Sitten jo penkille lepäämään. Hengästyttää ja jalkojen lihaksissa ei kerta kaikkiaan ole voimaa.
Suuttuu kuitenkin helposti houkuttelusta ja voi olla ettei lähde mihinkään kävelemään. Sairaalassa on sen verran hoitohenkilökuntaa että lääkkeiden ja ruuan jakelu hoituu hyvin ja yleensä hyvin ystävällisestikin, kuten myös kaikki tarpeelliset hoitotoimenpiteet ja suikussa yms käyttämiset, mutta varsinaiseen kuntoutukseen ja kävelyttämiseen ei ole kenelläkään aikaa.
En sitten tiedä pitäiskökään. On hänellä normaali järjissään olevan ihmisen itsemääräämisoikeus. Jos hän haluaa tuossa iässä jo alkaa heittää pyyhettä kehään ja lopettaa ponnistelemisen, niin mikä minä olen sitä vastustamaan? Äitini kyllä kuntoutti itse itsensä hammasta purren määrätietoiseen tahtiin viime kesänä polvileikkauksestaan, mutta isä ei näköjään viitsi. Saapi nähdä mitä minä teen vastaavassa tilanteessa, jos joskus noin pitkään elän. On sienne vielä reippaasti matkaa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti