Verbalisti visualistien mualimassa, elikkä reissu Haehatukseen.

Käytiin eilen päivän reissulla Joutsassa, katsomassa sekä Joutsaa että Haihatus, jota Lepis joka vuosi ansiokkaasti kehuu ja mainostaa. Joutsasta olen ajanut monet kerrat ohitse, mutta kulloiseenkin määränpäähän pääsy on ehkäissyt pysähtymisen siellä. Ajeltiin pitkin Jousitietä, missä piti olla hotelli ja siellä ravintola, missä syötäisiin nälkä pois. Nätti tie, vanhoja siistejä taloja, mutta Hotelli Aatto & Ellin ovi oli kiinni, kuten myös Ellin Vanha kahvilan, sekä Ellin uudenkin kahvilan ovi. Pääteltiin, että turistisesonki on ohitse tällä erää. Aikamme ajeltuamme löydettiin jostain kahvila, mistä saatiin muikkuleipiä ja juustosämpylöitä. Haihatuksessa käynnin jälkeen löydettiin toisen ison kadun varrelta Uusi Joutsa, missä oli uusia taloja, tavalliset marketit, ja Ravintola Jouto-Tupa, missä tekivät meille ruuat, vaikka lounasaika oli mennyt ohi jo aikoja sitten; illallisaika jo oli. Hyvät oli ruuat. Joutsa oli nätti ja ravinnossa siellä pysyttiin.

Haehatuksessa oli monenlaista taidetta. Koska en ole taideihminen, ei minun tietysti tarvinnut kaikesta tykätä. Siellä oli aika paljon kierrätysmateriaaleista tehtyä naivistista yhteiskunnallisesti ja poliittisesti kantaa ottavaa taidetta, joka ei nyt niin kovin järisyttävän suuria esteettisiä ja filosofisia elämyksiä antanut ... suorassa osoittelevuudessaan aika perussuomalaista kamaa. Verbalistina otan sosiaalisen, yhteiskunnallisen, poliittisen ja kulttuurillisen kriittisyyden mieluummin sanoina, joilla sanottavansa saa tehtyä nyansoidummin. Mutta ei minun siis tarvitse visualisteja ymmärtääkään. Different worlds, and the twain shall not always meet.

Maallikko tapaa tuollaisissa paikoissa myös aina sen tavallisen ongelman, eli katsojana on jatkuvasti tehtävä päätöksiä siitä, onko jokin taidetta vai ei. Esimerkiksi nämä tuhkaluukut piipun seinässä ovat varmasti taidetta, koska muuraus on niin heikkoa. Ilmeisesti sekä pohjan että kuivumisvaiheen kostutus on unohtunut, niin että laasti on karahtanut kuivaksi ennen kovettumistaan. Kaunista kuitenkin; tällainen visuaalisuus uppoaa minuun.

Nämä pöntöt tarkastin yksi kerrallaan, mutta kuten arvasin, ei yhdessäkään oltu asuttu. Aukoissa ei ollut kulkemisen jälkiä; joissain hämähäkin seittejäkin. Mikä tietysti oli loogista; maalattu tarpeettomasti väärän värisiksi, niin että linnut karttaa niitä. Reikäkin on liian alhaalla. Se, että taiteilijalla on ehkä ollut muita päämääriä kuin mitä linnunpöntöillä minun mielessäni on, ei ole tässä tärkeää.

Jollain tavalla muovitetuista - ehkä vain runsaalla maalilla, en tiedä - kirjoista ja kirjanipuista oli rakennettu vaja. Tämä oli yhtäältä ihan mukava, mutta toisaalta paljon kirjoittavalle ja lukevalle verbalistille kirjan tällainen käyttö koski jossain määrin sydämeen. Ei niin, ettenkö minäkin näkisi kirjaa myös materiana. Sille voi antaa polttohautauksen, energialaitoksessakin. Siitä voi repiä kannet ja laittaa paperin jätepaperikeräykseen uudelleensyntymää varten. Siitä voi tulla uusi kirja. Mutta varmaan vain visualisti voi muovittaa sen ja käyttää rakennuspalikoina. Hmmm ... hmmm ... jos se on myrkytöntä muovia ja maalia, niin kelpaahan se energiaksi, kun on aika purkaa rakennus ... No, joka tapauksessa minulla Haehatuksessa oli usein tunne että olen vieras vieraan maailman vieraassa kulttuurissa. Robert Heinleinilla oli hippiaikaan yksi kirja nimeltään "Stranger in a Strange Land". Kirjakin ihan hyvä, mutta nimi vielä parempi.

Visualistit eivät ole kovin hyviä antamaan teoksilleen nimiä. Noin yleisesti. Oikeastaan melkein järjestään teoksilla oli väärät nimet. Lopetin niiden ja taiteilijaesittelyjen lukemisen puolivälissä matkaa. Haittasivat vain katselua. Tämän nimi oli "Natura", eikä se tietysti huono nimi ole. Tekijä on rajannut luontoa aidan ulkopuolelle, missä katselija seisoo niitetyllä nurmella, ja luontoahan on itse aitakin, valkoisine maaleineen. Eikä pidä unohtaa että luontoa jää myös aidan sisään. Minusta se kuitenkin oli "Manus deus". Kun ihminen 1800-luvulla Gott ist tot -tapahtuman jälkeen asettui Jumalan sijaan maailmankaikkeuden ylimmäiseksi olennoksi, alkoi hän suvereenisti määrätä nurmen elämästä, matalaksi niitosta ja kuolemasta. Kaikesta päättää ihminen, myös siitä ettei jotain paikkaa niitetä. Sen tämä taideteos tuo niin elävästi esiin. Ehkä se oli taiteilijan tarkoituskin. Mistä näiden visualistien ajatuksia aina tietää.

Vuan eppäelykset sikseen. Haehatuksessa ol paljon mukavatakii katottavvoo. Tämä teos rauhallisine symmetrisine muotoineen miellytti silmää.

Ilmeisesti pelto-ohdakkeen (Cirsium arvense) toivorikkaat siemenet lähevät tässä poutapilvien alla seikkailulle suureen maailmaan. Taiteellinen kotipelto jää taa, kamppailu odottaa. Jotain vielä onnistaa, toista ei. Kesä on kuitenkin heillä kaikilla.

Viholainen (Urtica dioica) tunkee läpi mustaksi maalatun lattian. Ovesta tulee sen verran valoa, että sitkeä kasvi pystyy hyvin yhteyttämään. Kaunista ja rohkaisevaa.

Joka talossa pitäisi minustakin olla pihalla kiviraunio, sorakasa ja hiekkakasa. Niissä lepää silmä, ja niistä saa ottaa aina kun tarvitsee.

Tämä ontto vanha puunrunko oli mukava.

Vanhoista pulteista hitsattu puu. Tämä edustaa samaa kuin ankarammat ikebanan koulukunnat, jotka kieltävät kasvien tarpeettoman katkaisemisen esteettisiin tarkoituksiin. Asettelun päämääränä saa olla vain いける, eli elämän jatkaminen. Vain muiden tuhoamia tai hylkäämiä kasvinosia saa käyttää, jotta kuolevalle palalle annettaisiin pieni aika lisää elämää esteettisessä kokonaisuudessa. Maalatut rautapultit tosin kestävät kauemmin kuin biologinen materiaali.

Nämä linnut olivat nättejä. Tehty leipäpakettien rautalangalla vahvistetuista muovisulkijoista. Painoina senttejä ja euroja. Mikäli siellä jossain oli sanoma, en sitä tarvinnut. Monta pakettia on taitelija päässyt tätä tehdessään leipää syömään.

Rintsikoita on aina mukava katsella. Niiden edessä mielen valtaa harras pyhä tunne. Toivoo että niistä monet, jopa ehkäpä kaikki, ovat joskus olleet lämpimien tuoksuvien naisten yllä, huolellisesti aamuisin paikoilleen aseteltuina miellyttäviä ruumiinosia tukemaan ja suojelemaan. Näiden edessä voisi vaikka polvistua mietiskelemään, mutta en nyt kuitenkaan perhereissulla.

Laiha villisika oli mukava. Muoto on täydellinen. Tämä oli näyttelyn huippu. Tätä katsoi kauan. Täysin elävä. Vaeltanut joskus Mononokehimen tuhoutuneesta metsästä Joutsaan. Nälkä tietysti tullut pitkällä matkalla.

Eikä paha ollut tämä käytetyillä haulikon patruunoilla lehditetty rautapuukaan. Tässäkin on juhlallista, temppelinomaista tunnelmaa. Johtuen osittain takana olevien korkeiden petäjien siivilöimän valon vaihtelusta nurmikolla, ja osittain niistä tarinoista joita puu kertoo: tekijän pitkistä hiljaisista odotuksista aamuvarhain sumuisten järvien rannoilla; hiljaisuuden katkeamisista kaksipiippuisen haulikon pamahduksiin. Niitä matkoja on pitänyt tehdä monta, jotta patruunat on saatu tyhjiksi. Pakkaseen on kertynyt paljon syötävää talven varalle. Perhe on metsästäjää kiittänyt. Iltaisin yhteisen pöydän ääressä ovat paistettu sorsa ja peruna vatsoja lämmittäneet, pakkastuulen viheltäessä nurkissa ja pilvien sataessa uutta lunta kolattavaksi pihatieltä seuraavana aamuna. Tämä on juhlallinen veistos perheidyllistä, ja sopii kierroksen päätökseksi.

Eli hyvä reissu se oli. Mielenkiintoinen paikka.

Jos joku katsoo minun rikkovan taiteilijanoikeuksiaan kuvat julkaistessani, niin kannattaa sanoa. Ne saa helposti pois. Sanat pidän paikoillaan.