Miina

Koira tuli taloon, ja asettui asumaan. 8 vuotta, 41.4 kiloa lämpöä. 

Musta noutaja. Sillä on selvästi kultaisen noutajan pää ja karvoituksen muoto, mutta se on jykevämpi, enkä tiedä mistä tulee musta väri, ja silkinpehmeä karva. Turkki on niin kamalan pehmeä ja miellyttävän sileä, että en ole ennen tuollaista tavannut. Isoon päähän mahtuu aivoja, miksi tykkään noutajista; toinen syy on niiden hiljainen rauhallinen luonne. Sopivat minulle.

Se on ollut pentuna Helsingin seudulla jossain alkoholistipariskunnan luona, mistä se on otettu rääkättynä poliisin toimesta huostaan. Sitten puoli vuosikymmentä Karjalassa jollain poikamiehellä, joka on joutunut luopumaan siitä töiden muututtua sellaisiksi, ettei kotona ole enää voinut paljoa olla. Vuoden  Tuusulassa isossa lapsiperheessä, missä sitä pikkupojat ovat kuitenkin kiusanneet niin, että noinkin rauhallinen koira on alkanut olla niille vihainen. Viimein sitten muutaman viikon äitini luona, joka sääli koiraa, ja toisaalta halusi itselleen jonkun, joka pakottaa hänet kävelemään.

Äitini on kuitenkin jo melkein 80-vuotias. Kun Miina on puistossa tavannut jäniksen, ovat sekä koira että mummo menneet kovaa kyytiä märkien pusikoiden läpi, jos äitini ei ole saanut heitettyä hihnasta irti. Hän mieluummin kävelisi hissukseen pusikoiden ympäri. Eikä hän oikein jaksakaan joka päivä kovin pitkiä lenkkejä, ei ehdi lihakset enää palautua. Niinpä sitten minulle.

Oikein hyvä. Minun on tehnyt mieli koiraa sen jälkeen kun Oona 2 vuotta sitten kuoli, kypsässä 14 v 10 kk iässä. Oikeassa talossa pitäisi olla koira. Suhde koiran kanssa on erilainen kuin ihmisten kanssa, ja tärkeä sellaisena. Tytär jo no nyt niin iso, että voi huolehtia Miinasta koulun jälkeen, ja saapahan samalla voimaharjoittelua, on saman painoinen kuin Miina, mutta vahva hänkin. Minä olen oikein tyytyväinen, kun tyttärellä on iltaisin seuranaan tukeva iso jötikkä, joka on ehdottomasti hänen puolellaan, jolla on syvältä rinnasta lähtevä matala jykevä murina, ja joka tarvittaessa ei pelkää mitään. Miina on vähän kuin pieni karhu. Tyttärellekin on hyväksi joutua huolehtimaan pikkusiskosta, koska on ainoa lapsi, ja vielä näin vanhojen vanhempien lapsi, jotka häntä kyllä lellivät. 

Kerran viikossa vien Miinan äitini luo, joka pitää urheilupäivän. Sen vertainen tekee hänelle hyvää, ja pitää seikkailumieltä yllä. Ainakin niin kauan kuin ei tule kovin liukasta.

Minä kävelen Miinan kanssa päivittäin aamuin illoin reilut 10 kilometriä, mikä tekee minullekin hyvää. En heräile juuri enää öisin, enkä jouda edes istuksimaan illoin täällä Lokkerissa, kunhan joskus nopeasti käyn Veispukin katsomassa. Miina ei ilmeisesti kovin pitkiä matkoja ole viime vuosina kävellyt. Alussa häntä sai melkein vetää, ja askel oli hidas. Nyt kun reilu pari viikkoa on kuntoiltu, menee ensimmäiset 3 kilometriä jo kummaltakin aika reippaasti, tosin välillä tietysti haistellaan paskaa ja kusta, kuten asiaan kuuluu, ja tehdään omia viereen. Miina siis. Sen jälkeen on kävelty ylämäet kilometrin parin verran kohtuullisen hitaasti, kunnes taas on saatu voimia palautettua. Tämä käy minulle hyvin, teräkunnossa en ole itsekään. Viime vuoden matkustamisesta, aikaeroista ja kamalasta väsymyksestä viisastuneena olen kieltäytynyt tänä syksynä kaikenlaisista ulkomaankeikoista, joten on tässä aikaakin koiraa kävelyttää. Olen oikein tyytyväinen. 

Koirat liikkuu nykyään kuin ihmiset. Pidemmistä ja lyhemmistä suhteista toisiin. Miina tarvitsee nyt kokolailla paljon paijausta, niin kuin adoptiolapsi, jotta tietää olonsa tykätyksi ja turvalliseksi. Jonkinlainen shokkihan tällainen muutos aina on, mutta paijataa. Minun vieressäni se yleensä aina makaa, kun kotona olen, niin kuin koirilla on tapana tehdä. Kohtelen niitä selvästi kovakouraisemmin kuin perheeni naiset, mutta koirat vain tykkää siitä.