Tyttären ja minun ulkovaatteet sen sijaan alkavat olla aina sohvan päällä tai alla, tai keittiön tuolien päällä. Takkinsa vielä kohtalaisen usein ripusti joko avokoukkuun tai henkariin, joka vanhassa naulakossa oli, mutta tämän nykyisen kanssa on liikaa työtä. Näin vaimon vaatteille on enemmän tilaa hänen kaapissaan, ja kaikki ovat tyytyväisiä.
Vastapäiselle seinälle roppasin pienen kuapin. Se on niin kapea, ettei sen sisään paljoa mahdu; muutama kenkä ja lankkipurkki yms. Sen päälle ostin lasiliikkeestä peilin. Oli sen verran iso, 900 x 1300, että se piti tuoda kotiin farmarin peräkontissa takapenkit eteen käännettyinä. Verstaalla oli tähteeksi jäänyt pala 12 mm vesivaneria, josta sahasin sopivan kokoisen palan peilin alustaksi. Päällystin sen vielä kuplamuovilla, joka oli ollut yhden pöytätason pehmusteena, ja niin peilillä oli pehmeä matka kotiin. Kannoin sen sitten varovasti vaimon kanssa sisään. Ei vain ole tottunut käsittelemään tuon kokoisia lasipaloja ilman kehyksiä; ei tiedä mitä ne kestää ja mistä ne hajoaa.
Asentaminen ei periaatteessa ollut vaikeaa; käytännössä tein siinä pitkän työpäivän jälkeen väsyneenä mittavirheen yläpidikkeiden kanssa, joten jouduin poramaan seinaan reiät kahteen kertaan. Sitä sattuu. Sentin heitto. Ei paljoa näy, mutta voin joskus ostaa pakkelia ja vetäistä ylimääräiset reiät umpeen.
Niin tuli taloon toinenkin peili, tai siis kolmas; vaatekaapissahan on peiliovet. Vuosikymmen ollaan pärjätty pienellä Anttilanpeilillä eteisessä. Ja vessan seinäkaapissa oli peiliovet. Mutta silti naisvieraat ovat joskus valitelleet meikkaamisessa tarvittavan peilin puutetta. Ja kai se tytärkin ennen pitkää alkaa kaivata jotain, josta saa tuijottaa miettiväisesti omaa naamaansa.
Eli vietiin se vanha Anttilapeili hänen huoneeseensa. Annoin vasaran ja messinkinaulan, pyysin lyömään sen naulan mihin haluaa. Niin tuli peili pimeimpään nurkkaan kirjahyllyn taakse. Sieltä itsensä näkee, jos haluaa mennä katsomaan. Tytär tulee monessa suhteessa isäänsä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti