Jalkapallokisat on jo kohta loppu. Mielenkiintoista, miten nationalismin symbolit ovat niissä niin kovin voimakkaita, eikä tylsästä Euroopan unionista näy jälkeäkään. Se on varsin romanttista, helppoa ja suojaisan turvallista nationalismia.

Itsekin menee helposti siihen mukaan. On helppo kannattaa jonkin Ruotsin, Saksan, Turkin tai Portugalin joukkuetta kansallisena joukkueena, ja sitä kautta pieneltä osin sulautua sen kansan nationalismiin. Mutta mielenkiintoista on myös, että jonkin Ranskan tai Venäjän joukkuetta ei millään pysty kannattamaan, siinä on absoluuttinen henkinen seinä vastassa, vaikka pystyy kyllä hyvin noteeraamaan hyvät yksilö- ja joukkuetason suoritukset. Mutta näkyy olevan paljon suomalaisia, jotka ei pysty Venäjän kohdalla myöntämään, ainakaan ääneen, että osaa nekin jalkapalloa. 

Venäjä tietysti on vähän erikoistapaus. Mummoni ja pappani syntyivät sen lipun alla Suurruhtinaanmaassa, eikä ole täysin poissuljettua, etteikö heidän lapsenlapsensa voisi kuolla saman lipun alla. Se Neuvostoliitto tuli, oli ja meni kummankin mummoni eliniän aikana. Ei se pitkään kestänyt. Mutta ehkä tämä pieni mahdollisuus siitä, että Venäjän tapauksessa sulautuminen siihen voi fyysisesti realisoitua, estää pienenkin henkisen sulautumisen nationalistiseen venäläisyyteen. 

No, kisoja on kuitenkin ollut mukava katsoa. Eilen sain määräyksen tuoda töistä tullessani telkkarin eteen roiskantteja, mutta kun niitä ei siihen aikaan enää mistään löytänyt, toin jäätelöä, sektiä ja omenaschorlea. Hyvin kelpasivat nekin pelin seuraksi.

Eilisessä pelissä piti kannattaa kumpaakin joukkuetta. Saksahan sen sitten voitti, mutta kyllä Turkin voitto olisi ollut mielenkiintoisempi.