Nyt alkaa olla taas paremmassa kunnossa. Hoidin loppuviikon kasautuneita töitä puoliunessa, perjantai-iltana pääsin viimein klo 23.30 kotiin, suunnilleen kaikki välttämätön tehtynä.

Lauantaina vain nukuin ja tein talonmiehen hommia. Kävin tyttären kanssa viikon ruuat kaupasta; hoitelin myyräkuumeessa makaavaa ja oksentavaa vaimoa; purin, pesin ja huolsin ilmanvaihtojärjestelmän keskuskaapin; ruuvasin tiukemmalle löystyneet saunan oven saranan ruuvit; pesin ja vahasin auton. Välillä aina nukuin nokosia, illalla saunaan, purkki olutta, korealainen elokuva ja sen päätteeksi jälleen nukkumaan.

Mikäpäs tässä taas on elellessä.

Olen miettinyt sitä tappajaa. Lehdissä on niin monia selitysperusteita asialle, mutta jos jätetään pois mielikuva koulukiusatusta ja pillua saamattomasta kostajasta - joka ei johda mihinkään - ja ajatellaan tällaista tyyppiä terroristina, niin sitten asian voi alkaa mieltää mielekkäästi. Vähän Ybermenschiä, vähän kuoleman ihannointia, vähän 1700-luvun intialaista thugia, vähän maineen tavoittelua, vähän hihhuliporukan sosiaalista konformismia, ja vähän valmiin toimintamallin suoraa soveltamista, sekä pyssy kouraan, niin saadaan tyyppi, jonka voi ymmärtää.

Tämä tarkoittaa myös sitä, että nämä tapaukset eivät jää tähän. Pitää ilmeisesti alkaa henkisesti varautua siihen, että seminaarihuoneeseen voi joskus työntyä joku pyssy kourassa ja polttopullo toisessa. Voi olla, että olisin ensimmäinen ammuttava, koska opettajista saa ilmeisesti bonuspisteitä. Mutta joka tapauksessa pitäisi uskaltaa yrittää pysäyttää ja vaikka tappaa Ybermensch niin äkkiä kuin mahdollista. Häirintakin saattaisi auttaa jonkun pakoon. Ja häpeähän opettajalle olisi jäädä henkiin, jos oppilaita tapetaan silmien edessä.

Olemme siirtymässä kohti mielenkiintoisia aikoja.

Eilen tullessa näki taas niin tarkkaan kulttuurierot Suomen sisällä. Finnairin henkilökunta on pääasiassa Helsingin alueelta. Ne on kyllä ammattitaitoisia ja tehokkaita, mutta niillä on selvästi vaikeuksia yhdistää kohteliaisuutta ja ystävällisyyttä luonnollisesti toimintaansa. Ilmeisesti niiltä puuttuu käsitemaailmastaan tällainen konsepti. Kun pääsi vaihtamaan toiseen ja etenkin kolmanteen linja-autoonsa, pääsi samalla kotoiseen sosiaaliseen ympäristöön, missä tarkkuus, nopeus, kohteliaisuus ja ystävällisyys osuvat täydellisesti yhteen. Uusmaalaisiin pitää suhtautua vähän kuin lapsiin. Mitä ne ei osaa, ne ei osaa, eikä siitä kannata hermostua.

11 tapettua. Olisin mielelläni palannut rauhallisempaan maahan. Ymmärrän kyllä itsemurhat, niitä on nähty läheltä ja kaukaa, mutta en tuollaista tappamista ymmärrä. Muuten tänne olisi niin hyvä ollutkin palata. Kaunista ja kirkasta, maisemat kuin postikortista.

Vantaalla taas, lähellä jo kotia. Ilma on kaunis kuin Koreassa. Samoin naiset; kauniita ne on suomalaisetkin. Näillä vain on yleensä housut jalassa, tai jos hame, niin 30-40 cm pidempi helma. Kengän korko on vastaavasti 5-10 cm lyhyempi. Niin on kaikki tasapainossa.

Huomenna odottaa töissä pelottavan iso pino hoidettavaa. Juuri pääsi yhdestä väsymykseen laaksosta kuiville, kun pitää laskeutua toiseen. Mutta onneksi näin länteen päin on aina helpompi tulla. Eiköhän tämä tästä.

Tänään taas vaihteeksi olin yksin, ei yhtään naista vieressäni huimaamassa päätäni. Tosin aamulla heti metroon istuttuani vieressä silmät kiinni torkkuva nainen painautui tiiviisti kylkeeni, ja käveli parin asemanvälin jälkeen tavalliseen tapaan ulos.

Ostelin tyttärelle ja veljentyttärien tyttärille outoja korealaisia syötäviä, lähetin paketeissa Suomeen. Muuten harjoitin kielitieteellistä ja sosiologista osallistuvaa havainnointia erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa. 안녕하세요 anyonghaseyo onnistuu jo sekin.

En lakkaa ihmettelemästä meksikolaisen punaisen pippurin, jonka Toyotomi Hideyoshin samurait toivat Koreaan 1590-luvulla yrittäessään valloittaa tätä kautta Kiinan, levinneisyyttä täällä nykyään. Japanissa sitä ei näe ollenkaan, enkä ole pannut sitä merkille Pohjois-Kiinassakaan, mutta Koreassa sitä on joka ainoalla aterialla, usein useissa ruokalajeissa. Näin kun jo viikon sitä on syönyt, alkaa se jo väsyttää, mutta alkaa siihen toisaalta tottuakin.

Ja täällä vasta tajuaa kunnolla, että lusikka on ruokailuväline, joka Euraasiassa levisi jo kauan sitten Koreaan asti, mutta tänne se pysähtyi. Japaniin se ei enää jaksanut.

Tänään en yksin ollutkaan. Nuori kaunis kreikkalainen nainen, joka tarvitsi itselleen henkilökohtaista luennoitsijaa alueen kielistä, kirjoitusjärjestelmistä, historiasta, etnologiasta, uskonnoista, ruuista ynnä muusta sellaisesta, lyöttäytyi seuraani koko päiväksi museoihin ja temppeleihin. Hän tarvitsi ennen pitkää myös maksajaa taksimatkoille paikasta toiseen, hajotettuaan toisen sandaalinsa ja käveltyään jalkansa rakoille, niin että metrolla kulkeminen alkoi olla hänelle kovin tuskallista. Oikein miellyttävää minulle, tykkäsin kovasti hänen seurastaan.

Temppelivuorella eksyttyämme seuraamme liittyi vielä keijukaismaisen kaunis ja siro korealainen vastavalmistunut peruskoulun fysiikan ja matematiikan opettaja, joka opasti meitä pitkään. Juotiin limpparia ja istuttiin pitkään myös yhdessä pienessä buddhalaisessa temppelissä papin kanssa. Hän innostui esittelemään meille paikkoja, temppeliään ja elämäänsä perusteellisesti. Minulle käy miellyttävässä naisseurassa helposti niin, että käyn itsekin hyväntuuliseksi ja miellyttäväksi, minkä jälkeen on helppoa tehdä kenen tahansa muunkin olo miellyttäväksi ja ylpeäksi itsestään.

Nuorena rumana miehenä en juuri vetänyt naisia puoleeni, vanhana rumana miehenä sitä näkyy tapahtuvan paljon helpommin. Kun kreikkalainen neitonen tapansa mukaan oli halannut korealaista neitosta kiitokseksi äärimmäisen mielenkiintoisesta vierailusta, tämä luultavasti oletti kaikkien eurooppalaisten halailevan jatkuvasti, ja tuli minunkin luokseni halattavaksi. Ehkä täkäläisillä naisilla on halausvajetta, korealaisiin tapoihin sellainen ei missään tapauksessa kuulu. Tällä reissulla tuli sitten halattua nättiä tyttöäkin.

Kreikkalainen seuralaiseni vain hymyili nätisti hyvät yöt.

Minä tykkään naisista. Voi miten minä naisista tykkäänkään.

Kävelyä varten on kaupungissa tietysti 청계천 淸溪川 Cheonggyecheon, sodan jälkeen peitetty ja tieksi muutettu, kolme vuotta sitten uudelleen esiin kaivettu pieni joki, jonka molemmilla puolilla on kävelytiet. Siisti paikka, ei ollenkaan samanlainen kuin Suomessa tai Venäjällä, missä tällainen paikka nopeasti töhrättäisiin ja täytettäisiin lasinsirpaleilla. Viitisen kilometriä joen vartta kävelin. Se on tapaamispaikka, paikka käsi kädessä kävelyä varten, tai kaveriporukassa, tai perheen kanssa. Varoittivat minua, ettei sinne pidä mennä yksin; voi tuntea itsensä yksinäiseksi. Mutta mistäs sitä koskaan tietää, olisihan sieltä voinut löytyä ystävä, vaikkei sitten löytynytkään. Eipä väliksikään. Vaikka mielelläni naisia katselen, en elämääni mitään sotkuja halua.

Kaupungilla kiertelyt ja illallinen mukaan lukien kuuden tunnin reissu. Nyt on saanut ruumiskin jo rasitusta, jospa tämän yön nukkuisi kunnolla.

Metrossa takaisin tullessa nainen vieressäni nukahti ja nojasi minua vasten vähän aikaa. Tosin hänen silmänsä kävivät välillä raollaan, joten varmaan hän halusi pienen ajan kosketusta. Asemalle tultaessa hän nousi ja käveli suoraan ulos taakseen katsomatta, niin kuin he yleensä tekevät, nojattuaan. Tätä tapahtuu joskus Japanissakin. Jospa rupeaisin nukkumaan, ja unelmoisin hänestä vähän, ennen nukahtamista.

Kun viimein aamuyön puolella nukahti, nukuinkin iltapäivään puoli kolmeen asti. Uni on hyvää. Uni on hyvää. Uni on hyvää.

Ulkona sataa rankasti lämmintä vettä, suihkusta tuli vielä lämpimämpää, ei ole kiirettä mihinkään. Aamiainen ja päivällinen ovat menneet ohitse, mutta jääkaapissa oli purkki pähkinöitä, sillä pärjää hyvin. Pitkä uni täyttää mahan. Hyllyssä on teekeitin, kuppi ja teepusseja. No niin, elämässä on nyt kaikki tarvittava.

Pähkinäisen iltapäivällisen jälkeen ensin päivittäinen raportointi perheelle, sitten työsähköpostit, ja sen jälkeen voi alkaa miettiä mihin päin kaupunkia lähtisi kävelemään. Sateessa tai ilman, molemmat käy hyvin.

On ihanaa ja kamalaa.

Saarnat on nyt pidetty. Kyllä minä jumalauta osaan tehdä aina välillä jotain täsmälleen ja täydelleen oikein, olin millaisessa sumussa tahansa.

Ja nukkumaan en öisin pysty vieläkään. Päivisin herään hiljaisempina aikoina siihen, että pää kolahtaa pöytään. Unen puute on kertakaikkisen valtava.

Tänä aamuna saa nukkua pidempään.

Soul on nyt aivan eri paikka kuin se vähän nuhjuinen kaupunki, jossa kävin 20 vuotta sitten. Ainakin ne paikat, joissa olen käynyt, on rakennettu uudestaan. Kieltä pitää muistutella päähän kovasti, samoin kuin hangulia, mutta 감사합니다 tulee suusta jo sujuvasti. Opiskelijaneitoset, jotka edellisellä käynnilläni olivat vastasyntyneitä, ovat jo opettaneet minulle 사랑해요, ja minä heille vastaavasti "minä rakastan sinua". Näyttävät osaavan sanoa sen jo ainakin kymmenellä eri kielellä. Kyllä täällä alkaa toimeen tulla, nukuinkin jo yli neljän tunnin pätkän yhteen menoon, enkä aterioistakaan menettänyt eilen kuin aamiaisen.

Itään päin on aina vaikea mennä. Sopeudun aikaeroon huonosti, ja unet tahtovat jäädä pariksi päiväuneksi sekalaisina vuorokaudenaikoina, jos ehtii. Viikko menee sumussa elämiseen. Töissä ei voi pitää itseään vastuullisena kaikesta mitä sanoo, unen puutteesta on jatkuvasti kuin humalassa, ja auton rattiin ei uskaltaisi itseään tarjota. Näin öisin voi vaikka kirjoitella tätä, sänkyyn ei kannata väkisin yrittää. Kaikki töihin liittyvät sähköpostit on jo katsottu, mietitty ja vastattu.

Mutta toisaalta on taas niin miellyttävää kävellä pimeässä, lämpimässä ja pehmeässä korelaisessa yössä T-paidassa, sortseissa ja sandaaleissa, maha viimein täynnä päivän ruokailut hukattuaan, ja kimchin jäljet vielä suussa kirvellen.

Täällä on hyvin kauniita naisia. Vanhassa maailmassa korealaisia naisia pidettiin maailman kauneimpina, ja siksi suurin osa Kiinan keisareiden haaremien naisista oli korealaisia. Se oli ongelmakin, monimutkainen kunnian ja häpeän sekoitus. Vasallivaltiona Korean oli annettava vuosittain lahjoja Kiinaan, kauniit naiset yhtenä tärkeänä kategoriana, mutta heidät lähetettiin muutamia vuosia Kiinan hovissa palveltuaan takaisin kotiin, eikä heillä palattuaan ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia tavalliseen perhe-elämään. Elämäntyö oli tehty, sen jälkeen piti vain elää se elämä loppuun asti, stigmaa kantaen. Samoin heitä huijattiin tai pakotettiin paljon toisen maailmansodan aikana japanilaisiin sotilasbordelleihin, missä moni kitui kuoliaaksi tai tappoi itsensä. Amerikkalaiset sotilaat ovat olleet heidän kimpussaan Korean sodan jälkeen. Mutta kauniita ovat. Kop-kop-kengät jaloissaan, niin että aina varmasti tietää, missä he kävelevät.

Kerättiin mökillä omenoita eilen, 70 kg, tytär puuhun ravistelemaan. Jätettiin rupisemmat puihin. Minulla on niin monenlaisia puita, että vuodet kohtelee niitä eri tavoin, joskus ötököitä menee yksiin, joskus toisiin. Ne omenat on kulkeneet suvussa jo reilun aikaa. Mummoni 1800-luvun lopulla taloon miniäksi tullessaan toi järven takaa myös omenoita, oliko ne nyt sitten hänen kodistaan vai jostain naapurista, sieltä kuitenkin. Hän kypsytti siemenet ja säilytti niitä talven maassa laudan alla ison kiven vieressä. Keväällä nousseista taimista hän perusti taloon omenatarhan.

Tätini meni sodan jälkeen naimisiin, rakensivat järven tuolle puolelle talon, ja hän vei tietysti kotoaan omenia mukanaan. Säilytti siemeniä talven mullassa laudan alla ison kiven vieressä, ja taimista perusti omenatarhan. Pakkanen veikin sitten joskus mummon vanhat puut, ei niitä enää ole, mutta tädilläni oli paljon, kaikkialla talon ja navetan ympärillä, keväisin kukkimassa.

Minä toin opiskeluaikana järven tälle puolelle tädiltäni syksyllä omenia, kypsyttelin siemenet ruskeiksi omenien sisällä, ja kylvin ne syksyllä hyvään multaan ison kiven viereen. Panin laudan peitoksi. Niistä minulla on nyt parikymmentä puuta ympäri mökin tonttia. Jokainen erilainen. Yksi puu oli sellainen, joka teki päärynän näköisiä omenoita, jotka oli pehmeitä ja ötläkkeen makuisia, sekä alkoivat hapantua jo puussa ollessaan. Sen panin nurin moottorisahalla, ja muita ovat joitakin niittäneet myyrät ja jänikset. Mutta on niitä siellä vielä, loput kaikki hyvänmakuisia. Tätini talossa ei enää omenia olekaan, pakkanen vei joskus vanhat puut.

SÄÄTIEDOTUS

On aina mukava tietää tulevan syksyn sää. Äitini oli käynyt hierojalla, joka puolestaan oli käynyt ongella ja saanut ahvenen. Sen evät olivat olleet ihan kirkkaat, mikä - kuten kaikki tietävät - tarkoittaa että lokakuun puolivälissä sataa lumen maahan ja alkavat kauniit pakkaset.

Panin ruukkuun ja toin sisään lämpimään Ipomoea purpurean. Kylvin sen kesällä puutarhaan, mutta ei se näin kylmänä ja märkänä kesänä oikein jaksanut ulkona kasvaa. Kukan tekoon on vielä hyvän aikaa, eikä tiedä milloin hallat alkavat. Mutta jospa se sisällä pärjäisi paremmin. Ohjasin sen kasvamaan vanhan Yucca elephantipesin runkoa myöten ylös. Sen taas taisin saada pikkuisena taimena lahjaksi 1990, joten se on nyt 18-vuotias parimetrinen puu. Toivotaan, että tulevat toimeen keskenään.

Hain äitini vaihteeksi meille asumaan. Hän ei ole ihan tavallinen mummo. Erosi isästäni 50-vuotiaana ja ryhtyi sen jälkeen vaihtamaan yksi kerrallaan nuorempaan aviomieheen tai poikaystävään, niin että 70-vuotiaana ne olivat jo minun ikäisiäni. Sen jälkeen hän muutti suuntaa ja alkoi olla itsensä ikäisten miesten kanssa. Luopui pari vuotta sitten televisiosta ja sanomalehdestä, alkoi käyttää pelkkää internetiä. Lukee kännykällä sähköpostinsa, rupattelee skypellä lastenlastensa kanssa.

Menetti kaikki säästönsä ja asuntonsa aviomies no 2:n konkurssissa 1990-luvun alun laman aikana, mutta ei ole antanut sen häiritä. Olen auttanut häntä vuokrissa jos hän on tarvinnut, ostanut tietokoneita ja pölynimureita kun vanhat on hajonneet.

Käy aktiivisesti kirkossakin, on käynyt koko ikänsä, mutta on enempi itseopiskellut teologi, jolla on omat tulkintansa Raamatusta, ja tuntuu viihtyvän enempi erilaisten enemmän tai vähemmän fanaattisten kirkon sisäisten liikkeiden parissa kuin tavallisessa valtavirrassa. Ei niiden naispappeuden vastustajien yms parissa, vaan tällaisen väen, joka heräilee aamuyöstä klo 3 rukoilemaan hyvien asioiden puolesta. En ole niistä oikein tarkemmin selvillä. Antaa aina välillä meillä asuessaan tyttärelle, jota ei koskaan ole edes kastettu, varsin seikkaperäisen kristillisen kasvatuksen. Saa nähdä kuinka kauan hän tällä kertaa viihtyy. Ikää on jo 75 ja erilaisia kolotuksia alkaa nivelissä olla, mutta hän on usein vaihtanut asuinpaikkaa kerran pari vuodessa.

Viimeisin mies valtakunnan toisella puolella kuoli juuri syöpään. Oli vielä toukokuussa terve mies, kesäkuussa havaittiin pitkälle edennyt syöpä jolle ei voinut enää mitään, elokuun lopulla jo haudassa. Äiti hoiti hänet loppuun asti, antoi kipulääkkeet, syötti ja rupatteli. Pitäisin miehelle aika hyvänä kuolemana. Terveenä pitkään, sitten parisen kuukautta nopeaa sairautta, jonka aikana sai tehdä itselleen tiliä elämästään siinä määrin kuin halusi, loppua kohti yhä enemmän morfiinia ja muita lääkkeitä niin että kivut ei mitenkään mahdottomia olleet.

Vanhemmat on siinä iässä, että tällaisia nopeita liukumia kuolemaa kohti alkaa tapahtua. Isälläni ei ole enää juuri ketään nuoruuden kavereitaan hengissä. Itseni ikäisissä kovaa töitä tekevissä miehissä alkaa olla sydän- ja aivoinfarkteja, eikä tiedä milloin itseen iskee. Sellaista tämä on.

Aika tottua kuoleman ystävälliseen läheisyyteen tuossa hiukan oikean hartian yläpuolella.

No niin, Venäjä on taas nähty. Georgian sota ei Pietarissa mitenkään näkynyt, enkä ruvennut tivaamaan isänniltäni ja emänniltäni politiikan puhumista. Se että sota uutisoidaan Venäjällä kovin eri tavalla kuin muualla maailmassa on muutenkin selvää, ja heille hankalaa.

Pietari on mielenkiintoinen sikälikin, että sen keskustassa ei Neuvostoliitto juuri näy mitenkään. Moskovassa on toisin, siellä ei valtio oikeastaan ole vaihtunutkaan. Pietarissa on palattu varsin suoraan keisarillisen Venäjän historiaan, ikään kuin Neuvostoliittoa ei välissä olisi ollutkaan.

Kävin veneellä katsomassa Pietari I:n kesämökin (Петерго́ф) Suomenlahden etelärannalla. Mielenkiintoinen paikka. Siellä Venäjän Samson (Pietari) ikuisesti repii kappaleiksi Ruotsin Leijonaa (Kaarle XII). Saksalaiset varastivat patsaan Leningradia piirittäessään, mutta nyt siellä taas urotyö tapahtuu, kullattuna. Pietarin ja hänen jälkeensä tulleiden kuvittelemat sadat suihkulähteet ovat täydessä toiminnassa, eikä kultamaalia ole säästetty missään.

Мариинский театр oli kesälomalla, mutta Театр музыкальной комедии oli auki, menossa siellä Tsaikovskin Лебединое Озеро. Baletti on jännää teatteria. Miehet tiiraa siellä musiikin tahtiin naistanssijoiden jalkoja ja balettimekon alta hyvin näkyvää jalkojen yhtymäkohtaa; naiset tiiraa miestanssijoiden pullottavaa sukkahousujen etumusta ja pakaroita. Vanhaa aatelista hupia, missä seksi retorisesti piilotetaan korkean taiteen alle, mutta sitä on silti varsin suorasukaisesti esillä. Meillä itse asiassa on nykyään niin, että 1800-luvun aatelinen elämäntapa on yhteiskuntien vaurastumisen myötä ulotettu soveltuvin osin laajempiin kansankerroksiin, samalla kun maalainen ja työväenluokkainen puritanismi on työnnetty syrjään.

Ja muutenkin Pietari oli ennallaan. Naispoliisit kuljeskelivat kaupungilla tupakka kourassa ja pitkä pamppu rytmikkäästi lanteilla heiluen. Pitkäsäärinen naisvartija valtionarkistossa esiintyi äärimmäisen lyhyessä valkeassa minihameessa, sandaaleissa ja iso musta pistooli vyöllä. Fantasioiden aiheita molemmat.

Jalattomat invalidit konttasivat asemilla, metroissa ja kaduilla rahaa kerjäten, kuseksien tarpeen yllättäessä sinne missä sattuivat silloin olemaan.

On se aika maa, tuossa vieressä. Moni siellä käy, moni jättää käymättä. Minä kehottaisin käymään. Kyllä sen verran pitää tukea köyhän pieniä naapureitaan sortavan öljyvaltion taloutta. Kun Venäjä on paljon muutakin kuin sotilaallista imperialismia lähiulkomaille.

Täytin eilen 53 vuotta. Sen kunniaksi lopetin työt normaali-ihmisen aikaan, kävin ravintolasta kolme annosta thai-ruokaa, söin kotona perheen kanssa, join pullollisen puolukkasiideriä, poltin sikarin ja menin illalla kuudelta nukkumaan. Heräsin äsken viideltä tänä aamuna.

Tällaista tämä on, paras synttärilahja minkä itselleen voi antaa on 11 tunnin yöunet.

Olen viimeisen reilun viikon paimentanut parhaimmillaan ympärivuorokautisesti 20 aasialaista ja eurooppalaista, puhunut useimpia kieliä mitä osaan, hoitanut samalla yliopistohallintoa ja omia oppilaitani, lohduttanut itkevää väikkäriään tekevää nuorta naista, tarkistanut että isä pärjää mökillään, ja yrittänyt hankkia Venäjän viisumia, mikä on vaatinut useampia hakemuksia ja uuden passin hankinnan. Sotaa käyvä suurvalta tuntuu keksivän mitä tahansa, jotta sen ei tarvitsisi laillisesti päästää outoa väkeä rajojensa sisäpuolelle. Miksei naapurissa voisi olla jotain mielenkiintoisempaa öljyvaltiota, vaikka Indonesiaa?

Siinä seassa olen tavannut navettaan muuttaneen villin sinisorsaemon, jonka omat poikaset ja miehen oli supi keväällä tappanut. Samalla kaksi hanhenmunaa oli tarvinnut hautojaa, joten hänestä oli sitten tullut kahden ison hanhen äiti, ja lastensa perässä se oli sinne navettaankin sitten tullut. Äärimmäisen aggressiivinen ja epäluuloinen äiti vieraita kohtaan, suojeli lapsiaan ketä tahansa vihollista vastaan. Sen ymmärtää kyllä, kun historia on tuollainen.

Mitä muuta tästä kaikesta on jäänyt mieleen? Tietysti, hiukan tuonnempana, nuorten naisten rinnat ja hymyilevät kasvot. Minun eteeni on taas kumarruttu kysymään jotain hyvin avokaulaisissa puseroissa, tai muuten vain tultu hymyillen puhumaan 10-20 cm päähän naamastani. Kun yksi heistä tulee oikein lähelle, tai oikein nätisti näyttää rintojaan, niin toiset tekevät perässä samoin. Voi näitä naisia. Kahden kesken he eivät näin käyttäydy, vaan pysyvät vähintään metrin päässä, joten kyse ei ole niinkään viettely-yrityksistä. Enkä tietysti näe mitään järkevää syytä, miksi nuoret naiset, joilla on omat poikaystävänsä tai tuoreet aviomiehensä, yrittäisivät vietellä yli 50-vuotiasta rumaa miestä. Mutta kyllä he selvästi pitävät huolta siitä, että huomaan heidät miellyttävästi. Ja tottakai minusta on oikein mukavaa, että he tulevat niin lähelle. Jos he pysyisivät jäisesti kaukana eivätkä olisi minua huomaavinaankaan, tietäisin olevani pahalta haiseva iljettävä elukka, joka antaa seminaareissa tylsiä kommentteja, johtaa onnettomasti puhetta, ja jonka tekemät järjestelyt eivät toimi. Nuoret naiset ovat äärimmäisen herkkä ja tarkka vanhentuvien miesten toiminnan onnistumisen mittari.

Ja nyt olen siis 53-vuotias mies, joka pitkästä aikaa yrittää aloitella hitaasti päiväänsä. Yksi gradu ja yksi väikkäri odottavat lukijaansa, mutta sitä saan tehdä tänään rauhassa kotona. Jospa järjestäisin perheelle aamiaisen pöytään ja hakisin aamulehden. Eipä tässä mihinkään kiirettä.

"Mitäs sitä nuori nainen muuta tekisi kesäöinä kuin gradua", sanoi hän, ja läjäytti pinon paperia pöytään.

Nii'in.

Vein isän mökille, alkaa taas kuntoutua sairaalareissunsa jälkeen.

Keräsin vaimon ja tyttären kanssa 40 litraa viinimarjoja ja 10 litraa vattuja. Tässä vielä mehuja keittelen, vaimon laitoin jo nukkumaan. Lähtee minua aiemmin aamulla. Ja tyttärelle alkaa koulu huomenna. Minä häivyn kolmantena. Tähän on taas tultu.

Melkein sateeton ja jopa melkein lämpimän oloinen päivä.

Erinomainen kesä jatkuu, on kosteaa ja kylmää kuin syyskuussa. Täydellinen ulkotyö- ja istutusilma.

Käänsin illalla lapiolla maita nurin luumu- ja päärynäpuiden luota. Niiden juurella pitäisi olla kukkia, mutta sen enempää viime- kuin tänä kesänäkään en ole joutanut pitämään niistä maista huolta. Siellä ei ole juuri muuta kuin heinää ja maahumalaa (Glechoma hederacea). Jotkut siitä tykkää, minä en. Kasvaa rajusti muiden kasvien päälle ja yrittää karata naapureiden pihoille. Haisee pahalta. En suosittele kenellekään. Kylvän ja istutan siihen uudet kasvit. Pohjalle vaikka maarainta. Nopea sekin on menemään, mutta tuskin vaivaa naapureita. Siitä saa hyvää syötävää.

Ostin kaksi uutta päärynää, Olgan tyttären ja Olgan poejan entisen Olgan lisäksi.

Mansikka rupeaa vähitellen vähenemään. Pitkään sitä on saatu syödäkin. Koronat aurinkoisimmalla paikalla ensin, ja sen jälkeen yhä varjommasta Bountyä ja Yytymiä. Se on ikivanha lajike, josta en edes tiedä miten se on joskus virallisesti kirjoitettu, luultavasti Ydym. Sillä nimellä ei kuitenkaan verkosta löydä kuin kymrin kieltä, eikä kukaan näytä tuntevan enää tuollaista mansikkaa. Se on lapsuuteni makuja. Pehmeä, vaaleanpunainen ja mieto mansikka, herkkä homehtumaan ja mätänemään, mutta ihan erimakuinen kuin nämä nykyiset lajikkeet, jotka kaikki ovat järjestään kovia ja napakoita, kestävät hyvin keräämisen vakkoihin ja kaatelun rasioihin. On niissä hiukan makueroja, mutta Yytymi on erilainen kaikkiin muihin verrattuna. Nykymansikoihin tottuneesta se vaikuttaa jauhoiselta, mutta minun suussani sillä on oma viehättävä arominsa, mitä ei mistään muusta mansikasta löydy. Siinä on kaikkein kesäisin ja aurinkoisin maku, ja se tuo mieleen ne ajat, jolloin ensimmäisiä kertoja pussasin tyttöä. Olen vuosikaudet varjellut sitä, etten vain menettäisi. Se on tarhamansikka ajalta ennen Sengaa, ja Sengakin on sentään kehitetty Saksassa jo 1950-luvulla. Ja on nyt käynyt niin vanhanaikaiseksi, homealttiutensa takia, ettei sitäkään enää kukaan viljele.

Yytymi luultavasti kuolee tästä maailmasta minun mukanani, mutta ei kaikkea tarvitse museoida ja säästää yli aikaansa. Omat mansikoiden maut ja kesäisten pusujen muistot kullekin sukupolvelle.

Reilu 1000 km auton mittariin, tuulessa ja tyynessä. Pään alla milloin minkinlainen tyyny. Tulipahan reissu tehtyä ja yliopistohallintoa veivattua.

Kaiken päätteeksi katsoin eilen Tampereella Pakkahuoneella L'Effet de Sergen, joka oli oikein hauska. Siitä on turha yrittää kertoa mitä se oikein oli, mutta mukava näytelmä kuitenkin. Odotin tosin ranskaa kielenä, mutta se oli sovitettu Suomeen, ja puheet oli englantia ja suomea. Hyvin se toimi niinkin.

Tampere on mukava kaupunki, mielellään siellä käveli taas pitkästä aikaa. Satamaankin rupesi vasta kun sieltä lähdin.

Kotiin tulin niin myöhään, että pääsin ensi töikseni hammaskeijun hommiin, sitten vasta nukkumaan. Nyt vaihtuu poskihampaat.

Sinne se meni heinäkuu, eikä sitä enää takaisin saa. Se oli hyvää aikaa. Oltiin päivät kotona tytären kanssa, hän luki kirjan päivässä ja minä olin tekevinäni jotain tietokoneella. Leikin artikkelien kirjoittamista ja kuuntelin musiikkia. Mutta muuten tehtiin ruokaa itsellemme ja vaimolle, pelattiin pelejä, syötiin mansikoita ja muuta mitä tuolla kasvaa. Katsottiin videoita jos satoi, ja syötiin jäätelöä. Uitiin kun vesi lämpeni, käytiin mökillä saunassa kun teki mieli.

Siitä sitten alkoi piristyäkin puolen kuun jälkeen. Sain minä kolme artikkelia viimeisteltyä ja yhden kirjoitettua ensimmäistä kertaa kasaan. Luin yhden väikkärin ja kaksi gradun käsikirjoitusta. Neuvoin sähköpostilla monia muita. Opiskelijat ei lepää kesälläkään, sanovat käyttävänsä kauniin kesäyöt gradun kirjoittamiseen. Illat olin puutarhassa, enkä ole tännekään mitään kirjoittanut pitkiin. Kyllä sitä elämää olisi jatkanut.

Mutta huomisesta lähtien ravaan pitkin Suomea seminaari- ja kokoussirkuksessa. Hallintoväki palaa lomiltaan ja aloittaa hillittömän kokoustamisen, missä pitää olla mukana. Tällaisiksi ovat elokuut menneet.

Mutta tänään vielä kävin tyttären kanssa kesäteatterissa, pidemmällä reissulla. Kaukana keskellä Savoa pitkän kapean mehtätien takana oli jonkun isännän talonsa viereen kosken partaalle rakentama pieni kesäteatteri, missä vanhat ukot esittivät tukkilaisromantiikkaa. Paras teatteri tänä kesänä. Ne ukot ei kainostelleet. Vitseissä ei kompasteltu ja piruetit meni komeasti. Lauluakin tuli hanurin säestyksellä, nuotin vierestä ja ajoittain eri tahtiin, mutta reippaasti. Sitä kahtel mielikseen. Mieli tek ite mukkaan näyttelemmään. Ossoon minnäe reuhkata ja keksiä tahissa heiluttoo. Jos vielä joskus tunkis ihtesä kesäteatterrii, vaekka sitte eläkkeellä.

Paksusta lankusta tehdyt ja vain nimeksi höylätyt puupenkit joen penkassa, taivasalla, pienessä ripeksinnässä, lämpöisesti päällä, ja komea jokimaisema kaiken taustana. Siitä ei teatteri enää parane. Enkä ihmettele miten paljon sinne korpeen oli löytynyt yleisöäkin; kannatti käydä. Eläkeläisiä tosin suurin osa, mutta sen verran lapsiakin, ettei tyttären tarvinnut tuntea oloaan oudoksi. Mutta niitä kuitenkin niin vähän, että pääsivät ilmaiseksi sisään. Rahantekoa varten se teatteri ei ollut.

Kaiken päätteeksi ei tarvita enää edes tahtoa eikä toivoa. Tämä reissu on paras lopettaa Bach Werke Verzeichnisissa numerolla 643 julkaistuun pieneen, yksinkertaiseen ja lohdulliseen urkusävellykseen Alle Menschen müssen sterben, eli Kaikkien ihmisten pitää kuolla. Se on sävelletty vuosien 1713-15 tienoilla.

Käykäähän peremmälle tänne olkaa hyvä.

Lopulta, jos ei ole sattunut tappamaan itseään, tai muuten vain kuolemaan, edessä ei ole enää paljon muuta kuin legioonalaisten ja minunlaisteni vanhojen ihmisten laulu.

Laulu on tehty 1956, runo Michel Vaucaire ja sävellys Charles Dumont. Edith Piaf levytti sen viimeisenä laulunaan 10 marraskuuta 1960.

Plokkeri jumittaa tänään (eli tekstin kannalta huomenna), näitä pedattuja ei saa yhtään toimimaan, joten ihan perinteisellä linkillä tänne.


Non! Rien de rien ...
Non! Je ne regrette rien
Ni le bien qu'on m'a fait
Ni le mal tout ça m'est bien égal!
-
Non! Rien de rien ...
Non! Je ne regrette rien
C'est payé, balayé, oublié
Je me fous du passé!

Avec mes souvenirs
J'ai allumé le feu
Mes chagrins, mes plaisirs
Je n'ai plus besoin d'eux!
-
Balayés les amours
Avec leurs trémolos
Balayés pour toujours
Je repars à zéro ...

Non! Rien de rien ...
Non! Je ne regrette rien
Ni le bien, qu'on m'a fait
Ni le mal, tout ça m'est bien égal!
-
Non! Rien de rien ...
Non! Je ne regrette rien
Car ma vie, car mes joies
Aujourd'hui, ça commence avec toi!

Asioissa on aina niin monta puolta, ja monta syytä, eikä niitä syitä edes aina tiedä, tai saa niitä selvitettyä minkäänlaiseen mielekkääseen järjestykseen. Sitä vain tekee mitä tekee, lähtee mihin lähtee.

Thomas Orup Eriksson, Stockholm, 1992. Tästäkin laulusta on jo kauan aikaa.



Jag sitter här och väntar och tittar ut över Stockholm.
Den lever livet som om allt var som förut.
Och det känns inte särskilt länge sen
som jag var en utav dom alla människor som jag ser.
Nu känns det mera som om allting tagit slut.
Vi borde haft ett liv i stillhet, borde haft ett liv ihop.
Men det é för sent.
Istället sitter jag och väntar just på ingenting alls.
Men det é för sent, ja de é för sent.

I Stockholm é jag född.
Där har jag min familj,
och jag hittar nästan överallt, men Stockholm har blivit kallt.

Jag trodde alltid jag skulle vilja bli begraven här i Stockholm.
Nu vet jag inte ens om jag vill stanna kvar.
Och alla gator som vi gick på, alla ställen vi besökte,
alla människor vi såg.
Dom ter sig inte lika vänliga idag.
Jag borde åka härifrån, jag borde resa någonstans.
Men jag stannar kvar.
Jag borde resa till där flickorna är varma och förstår.
Men jag stannar kvar, ja jag stannar kvar.

I Stockholm é jag född.
Där har jag min familj,
och jag hittar nästan överallt, men Stockholm har blivit kallt.
Där lever mina barn,
och jag hittar nästan överallt, men Stockholm har blivit kallt.

Jag borde åka härifrån, jag borde resa någonstans.
Men jag stannar kvar, ja jag stannar kvar.

I Stockholm é jag född.
Där har jag min familj,
och jag hittar nästan överallt, men Stockholm har blivit kallt.
Där lever mina barn,
och jag hittar nästan överallt, men Stockholm har blivit kallt.
Där har jag min familj,
och jag hittar nästan överallt, men Stockholm har blivit kallt.
Men Stockholm har blivit kallt.

En malta olla panematta tähän perään toista enkaa. Tai linkkiä siihen; videon Tuubiin laittanut ihminen on pyytänyt, ettei sitä voisi pedata.

天城越え Amagigoe, Amagin ylittäminen, on hurja laulu petetystä naisesta, joka miettii tappaisiko vai jättäisikö miehensä, vai jatkaisiko kuitenkin vielä hänen kanssaan. Ishikawa laulaa sen aviovaimon tummassa kimonossa. Laulu on mestariteos. Se koostuu nopeasti vaihtuvista ajatuskatkelmista, joissa vaimo välillä kiroaa miestään, välillä muistelee hänen tuoksuaan ja yhteistä menneisyyttä, välillä on valmis jättämään kaiken sikseen. Amagi ("Taivaanlinna") on vuoriketju Izun niemimaalla, jota hän nousee kiemurtelevaa polkua pitkin, samalla kun vuori palaa, mikä kuvaa sitä raskasta tilannetta, jossa hän on.

Moderni sävelkulku ja soittimet symbolisoivat monenlaisia vaihtoehtoja; kimono, samisen, noo-rummut ja huilu symbolisoivat traditiota, joka vaatii alistumista.

Sanat 吉岡治 Yoshioka Osamu, sävel 弦哲也 Gen Tetsuya, ja laulu tietysti 石川さゆり Ishikawa Sayuri. Vuosi on 1986.

隠しきれない 移り香が
　いつしかあなたに 浸みついた
　誰かに盗(ﾄ)られる くらいなら
　あなたを殺していいですか

　寝乱れて 隠れ宿
　九十九(ﾂﾂﾞﾗ)折り 浄蓮(ｼﾞｮｳﾚﾝ)の滝
　舞い上がり 揺れ堕ちる肩のむこうに
　あなた・・・山が燃える

　何があっても もういいの
　くらくら燃える 火をくぐり
　あなたと越えたい 天城越え
　口を開けば 別れると
　刺さったまんまの 割れ硝子
　ふたりで居たって 寒いけど
　嘘でも抱かれりゃ あたたかい

　わさび沢 隠れ径(ﾐﾁ)
　小夜時雨(ｻﾖｼｸﾞﾚ) 寒天橋
　恨んでも 恨んでも 躯(ｶﾗﾀﾞ)うらはら
　あなた・・・山が燃える

　戻れなくても もういいの
　くらくら燃える 地を這って
　あなたと越えたい 天城越え

　走り水 迷い恋
　風の群れ 天城隧道(ｽﾞｲﾄﾞｳ)
　恨んでも 恨んでも 躯うらはら
　あなた・・・山が燃える

　戻れなくても もういいの
　くらくら燃える 地を這って
　あなたと越えたい 天城越え

津軽海峡・冬景色 Tsugaru kaikyoo fuyu geshiki, eli Tsugarun salmen talvimaisema on tarina hokkaidoolaisesta naisesta, joka lähti Tokioon onneaan etsimään, ja palaa nyt yöjunalla takaisin kotiin. Suhde mieheen on päättynyt, eikä mikään muukaan Tokiossa pidättele. Rautatien päässä Aomorissa, joskus aamuyön puolella, on sakea lumipyry. Siellä piti vaihtaa lauttaan, jolla Honshuun ja Hokkaidoon välillä oleva karu Tsugarun salmi ylitettiin. Lunta sataa, pakkasessa lautan ikkunat huurtuvat mitään puhumattomien ihmisten hengityksestä, mitään ei näe, ja mieliala on maiseman mukainen.

Laulu on tehty 1977, jolloin lautta oli vielä olemassa. Oli se vielä 1986, jolloin olen itsekin sillä purjehtinut. Kolmen tunnin matka silloin; nyt siinä on rautatietunneli, mistä pikajuna kulkee lävitse 20 minuutissa. Se lauttamatka meren ylitse oli hyvää aikaa puhdistaa sieluaan, ja jättää Honshuu taakse. Hokkaidoolainen tietää, että kotisaarella alkaa uusi elämä, vaikka tokiolainen ei sitä tuosta laulusta välttämättä kuule.

Laulu on 演歌 enka. Linkki on hiukan höpsöön Suomen Wikipedian artikkeliin; ei enkaa minään kantrina kannata suomalaisille esitellä. Enka on samaa kuin tango Suomessa. Sama rytmi, sama sydänsurujen tunnelma, sama tapa kertoa tunnelmia kuvailemalla maisemia.

Enkat ovat koostumukseltaan vähän samanlaisia kuin Shanghain laulut; niissä usein on mukana traditionaalisia sävelkulkuja ja joskus traditionaalisia soittimia, mutta mausteina; päämelodiat ja soittimet ovat nykyaikaisia. Useimmat laulajat ovat naisia, naisen puku on melkein aina perinteinen kimono, mutta nykyään hyvällä enkalaulajalla on varsin laaja ääniskaala. Naisen pitää osata laulaa myös matalalta ja raa'asti, jos niin tarvitaan.

津軽海峡・冬景色 sanat ovat 阿久悠 Aku Yuun, sävel 三木たかし Miki Takashin, mutta harva sitä taitaa muistaa. He ovat jääneet täysin laulajan varjoon. Laulu on 石川 さゆり Ishikawa Sayurin laulu. Yksi kuuluisimmista enkoista kautta aikojen. Tuubissakin on siitä ainakin kymmenen erilaista hänen esittämäänsä versiota; harva muu sitä edes uskaltaa yrittää laulaa. Minä olen kuullut sen ensimmäistä kertaa syksyllä 1986, juuri silloin, kun hiukan samanlaisissa tunnelmissa matkustin Hokkaidoon.



上野発の夜行列車　おりた時から
青森駅は　雪の中
北へ帰る人の群れは　誰も無口で
海鳴りだけを　きいている
私もひとり　連絡船に乗り
こごえそうな鴎見つめ
泣いていました
ああ　津軽海峡　冬景色

ごらんあれが竜飛岬北のはずれと
見知らぬ人が　指をさす
息でくもる窓のガラス　ふいてみたけど
はるかにかすみ　見えるだけ
さよならあなた　私は帰ります
風の音が胸をゆする
泣けとばかりに
ああ　津軽海峡　冬景色

さよならあなた　私は帰ります
風の音が胸をゆする
泣けとばかりに
ああ　津軽海峡　冬景色

On satanut kaksi päivää solkenaan vettä. Puutarhurin kannattaa olla siitä onnellinen. Vastahan tuota oli puolitoista päivää täysin rutikuivaa.

Yöllisestä huumaavasta tuoksusta ajatus juontuu suoraan vanhaan Shanghailauluun 夜來香 Yè lái xiāng, jonka japanilaiset lausuvat いえらいしゃん Iearaishan. Shanghai oli 1930-luvulla Kiinan uuden musiikin keskus, missä kiinalaiseen perinteeseen tuli uusia elementtejä eurooppalaisista lauluista ja amerikkalaisesta jazzista. Shanghain kabareisiin ja tanssisalonkeihin tuli soittamaan intialaisia ja filippiiniläisiä yhtyeitä, sekä klassisen koulutuksen saaneita venäläisiä valkoisen puolen pakolaisia. Täältä sai alkunsa populaarimusiikki, mihin genreen 夜來香 kuuluu, sekä Kiinan vasemmistolaiset vallankumouslaulut, jonka 1950-luvun perillinen muutama päivä sitten tänne laittamani 大海航行靠舵手 on.

Shanghain populaarimusiikki oli tyypillisesti naisten laulamaa, ja päällään heillä oli usein 長衫, eli pitkä  paita, joka lausuttiin shanghaiksi chèuhngsàam. Vartalonmyötäinen pitkä ylös kaulaan napitettu vaate, joka jätti käsivarret paljaiksi, ja paljasti sivusta jalat reiteen asti. Se ei ollut mikään traditionaalinen kiinalainen vaate, vaikka pohjautuikin mantsujen vaatteisiin, vaan se tehtiin nimenomaan Shanghaissa tähän aikaan naisten seksikkääksi vaatteeksi. Populaarimusiikki pohjautui yleensä kiinalaisiin pentatonisiin melodioihin, joihin lisättiin väriä ja iskevyyttä länsimaisilla toistoilla ja melodian modulaatioilla, sekä soittimilla. Nämä laulut myös yleensä tehtiin tanssittaviksi, vaikkapa tanssisalonkien vuokrattavien taksinaisten kanssa, joten niihin sijoitettiin tangon, valssit, rumban tms. rytmit. Naiset lauloivat kiinalaiseen tapaan korkealta. Kiinaa ryöväsivät tähän aikaan sekä länsimaiset että japanilaiset imperialistit, joita vastaan nimenomaan vallankumouslaulut syntyivät. Populaarilaulujen sanat sisälsivät joko samanlaisia verhottuja teemoja, tai sitten ne tehtiin äärimmäisen romanttisiksi, vastapainoksi painostavalle reaalitodellisuudelle. Nämä laulut loppuivat Shanghaissa 1949; kommunistit julistivat ne keltaiseksi musiikiksi, eli pornografiaksi. Mutta ne jäivät eri muodoissa elämään Hongkongissa, Taiwanilla ja Japanissa. Aiheesta on hyvä artikkeli: 

Chen Szu-Wei (2005) ‘The rise and generic features of Shanghai popular songs in the 1930s and 1940s’, Popular Music (24) 1, 107–125. 

Sen pääsee lukemaan yliopistojen Nelli-portaalin kautta elektronisista lehtikokoelmista, minkä tahansa suomalaisen yliopistokirjaston koneilla. Jos jotakuta kiinnostaa.

夜來香 on tiettävästi runoiltu ja sävellettu 1944, tekijänä 黎錦光 Lí  Jǐn Guāng, tosin em. Chen Szu-Wei väittää tekijäksi Li Xianlan -nimistä miestä, antamatta nimen kirjoitusmuotoa. Joka tapauksessa tämäkin nimi viittaa Lin veljeksiin, jotka olivat Shanghain kuuluisin populaarimusiikkia tekevä, esittävä ja organisoiva perhe. 夜來香 tarkoittaa sananmukaisesti 'Yöllä tulevaa tuoksua', mutta voi näköjään viitata useampiin samantapaisiin subtrooppisiin puihin, kuten Cestrum nocturnum, tai Polianthes tuberosa, jota käytetään hajuvesien tekemiseenkin. Laulun sanat kertovat nuoresta naisesta, joka ei saa kuumassa yössä nukuttua rakastaan ajatellessaan, mutta puun kukkien tuoksu sentään tulee hänen luokseen. Eli kun shanghailaisen lyriikkasymboliikan kääntää selkokieliseksi, on hän itse se huumaavasti tuoksuva kukka, jota mies ei nyt ole haistelemassa. 

Alkuperäistä shanghailaista versiota laulusta en ole nähnyt missään, mutta hyvin lähelle aikaa pääsee 山口 淑子 Yamaguchi Yoshikon kautta. Hän syntyi japanilaiseen perheeseen Mantsuriassa 1920, mutta puhui täydellistä kiinaa, ja teki 1930-luvulta lähtien uraa nimenomaan kiinalaisena laulajana nimellä 李香蘭 Lǐ Xiānglán (eli suorana käännöksenä Vanilja, sukunimeltään Luumu). Hän siirtyi Japaniin vasta 1946, missä vaihtoi takaisin tyttönimeensä ja jatkoi esiintymistä. Hän on edelleen hengissä, ja toimi mm. 1995-2007 Asian Women's Fundin varajohtajana. Eli sen japanilaisen säätiön, joka suoritti anteeksipyyntöjä ja korvauksia niille aasialaisille naisille, joita Japanin armeija sodan aikana pakotti prostituutioon. Jos joku on jaksanut lukea tänne asti, niin nyt lauluun.

Yamaguchi levytti laulun ensimmäistä kertaa 1950, tämä lienee se, laulettuna sekä japaniksi että kiinaksi:




Kiinalaiset sanat ovat tällaiset:


那南风吹来清凉，
那夜莺啼声凄怆，
月下的花儿都入梦，
只有那夜来香、
吐露着芬芳。

我爱这夜色茫茫，
也爱这夜莺歌唱，
更爱那花一般的梦，
拥抱着夜来香，
吻着夜来香。

夜来香，我为你歌唱！
夜来香，我为你思量！
～　～　～
夜来香　　夜来香　　夜来香

Ja japaniksi



風はそよそよとそよぐ南風
心楽しそにゆれる夜來香
その香りよ
庭にうぐいすの　鳴く音もゆかしく
清い月影にゆれる夜來香
匂う夜來香

夜來香　愛の花
夜來香　いとし花
あゝ情けの夜に　咲く花よ

庭にうぐいすの　鳴く音もゆかしく
清い月影にゆれる夜來香
匂う夜來香
夜來香　夜來香　夜來香

Kiinaksi löydän tästä ihan uudenkin version, useampiakin niitä, vaikkapa tämän.  Ja koreaksikin löytyy nyt versio. Tämä on näköjään levinnyt viime aikoina koko alueelle.

Plokkeri näkyy menevän jumiin, jos näitä yrittää tunkea pedattuina versioina liian lähekkäin. Kokeillaan toimiiko tavallisilla linkeillä.