Hänen gradunsa alkaa olla valmis. Hänellä on hyvä pää, ja hän kirjoittaa oikein sulavasti ja mielenkiintoisesti. Hänellä myös varmaan on lukihäiriö, koska sanoissa oli niin paljon kirjoitusvirheitä, ja ehkä hän sen takia iskosti itsensä keväällä kauniisti mieleeni, tiesi tarvitsevansa apua tavallista enemmän. Lukihäiriöinen ei ole mitenkään tyhmä eikä mielikuvitukseton; sanoissa vain menee helposti kirjaimet sekaisin, ja lauseet on joskus kumman näköisiä. Silti hän kirjoittaa erinomaisesti, todella luettavan sujuvaa, tieteellistä mutta iloista tekstiä. Sille on vain tehtävä suomen kielen kielieditio.

Muistin hyvin sen keväisen tilanteen käsikirjoitusta lukiessani, ja sen tunnelman. Sitä ei voi unohtaa. Hänellä ei ole kovin paljon kunnianhimoa; haluaa tehdä kunnollisen gradun, mutta jättää korkeimmat arvosanat sikseen; ne vaatisivat vielä puolesta vuodesta vuoteen töitä. En näe häntä enää, käsikirjoitus tuli sähköpostilla ja valmiin gradun palautuskin toimii postitse. Mutta on hän taas mielessä. Tällaista tämä elämä on.

No niin, viikko on taas ohitse, paria sataa ihmistä on paimennettu. Ei ihmeempiä. Tavallista sirkusta ja lastentarhaa, pääasiassa. Paitsi yhdelle tuli ryyppy päälle, eikä se hoida hommiaan. En tiedä mitä aloittelevalle alkoholistille pitäisi tehdä. En tiedä.

Tänään en yksin ollutkaan. Nuori kaunis kreikkalainen nainen, joka tarvitsi itselleen henkilökohtaista luennoitsijaa alueen kielistä, kirjoitusjärjestelmistä, historiasta, etnologiasta, uskonnoista, ruuista ynnä muusta sellaisesta, lyöttäytyi seuraani koko päiväksi museoihin ja temppeleihin. Hän tarvitsi ennen pitkää myös maksajaa taksimatkoille paikasta toiseen, hajotettuaan toisen sandaalinsa ja käveltyään jalkansa rakoille, niin että metrolla kulkeminen alkoi olla hänelle kovin tuskallista. Oikein miellyttävää minulle, tykkäsin kovasti hänen seurastaan.

Temppelivuorella eksyttyämme seuraamme liittyi vielä keijukaismaisen kaunis ja siro korealainen vastavalmistunut peruskoulun fysiikan ja matematiikan opettaja, joka opasti meitä pitkään. Juotiin limpparia ja istuttiin pitkään myös yhdessä pienessä buddhalaisessa temppelissä papin kanssa. Hän innostui esittelemään meille paikkoja, temppeliään ja elämäänsä perusteellisesti. Minulle käy miellyttävässä naisseurassa helposti niin, että käyn itsekin hyväntuuliseksi ja miellyttäväksi, minkä jälkeen on helppoa tehdä kenen tahansa muunkin olo miellyttäväksi ja ylpeäksi itsestään.

Nuorena rumana miehenä en juuri vetänyt naisia puoleeni, vanhana rumana miehenä sitä näkyy tapahtuvan paljon helpommin. Kun kreikkalainen neitonen tapansa mukaan oli halannut korealaista neitosta kiitokseksi äärimmäisen mielenkiintoisesta vierailusta, tämä luultavasti oletti kaikkien eurooppalaisten halailevan jatkuvasti, ja tuli minunkin luokseni halattavaksi. Ehkä täkäläisillä naisilla on halausvajetta, korealaisiin tapoihin sellainen ei missään tapauksessa kuulu. Tällä reissulla tuli sitten halattua nättiä tyttöäkin.

Kreikkalainen seuralaiseni vain hymyili nätisti hyvät yöt.

Minä tykkään naisista. Voi miten minä naisista tykkäänkään.

Kävelyä varten on kaupungissa tietysti 청계천 淸溪川 Cheonggyecheon, sodan jälkeen peitetty ja tieksi muutettu, kolme vuotta sitten uudelleen esiin kaivettu pieni joki, jonka molemmilla puolilla on kävelytiet. Siisti paikka, ei ollenkaan samanlainen kuin Suomessa tai Venäjällä, missä tällainen paikka nopeasti töhrättäisiin ja täytettäisiin lasinsirpaleilla. Viitisen kilometriä joen vartta kävelin. Se on tapaamispaikka, paikka käsi kädessä kävelyä varten, tai kaveriporukassa, tai perheen kanssa. Varoittivat minua, ettei sinne pidä mennä yksin; voi tuntea itsensä yksinäiseksi. Mutta mistäs sitä koskaan tietää, olisihan sieltä voinut löytyä ystävä, vaikkei sitten löytynytkään. Eipä väliksikään. Vaikka mielelläni naisia katselen, en elämääni mitään sotkuja halua.

Kaupungilla kiertelyt ja illallinen mukaan lukien kuuden tunnin reissu. Nyt on saanut ruumiskin jo rasitusta, jospa tämän yön nukkuisi kunnolla.

Metrossa takaisin tullessa nainen vieressäni nukahti ja nojasi minua vasten vähän aikaa. Tosin hänen silmänsä kävivät välillä raollaan, joten varmaan hän halusi pienen ajan kosketusta. Asemalle tultaessa hän nousi ja käveli suoraan ulos taakseen katsomatta, niin kuin he yleensä tekevät, nojattuaan. Tätä tapahtuu joskus Japanissakin. Jospa rupeaisin nukkumaan, ja unelmoisin hänestä vähän, ennen nukahtamista.

Olin pari päivää mökillä ajamassa raivaussahan siimapäällä heinää nurin. Siellä on aari poikineen ajettavaa, se mitä isä ei jaksa, tien reunukset mukaan lukien. On siellä tietysti viitakekin, mutta kyllä sen koneen kanssa on mukavampaa. Nopeamaa ja tarkempaa, ja sillä saa puhdistettua mm. laattakivien välit ja rakennusten seinänvieret tarkkaan. Jälleen kerran mietin, pitäisikö minun sittenkin muuttaa puutarha-alalle.

Oli loistavan viileää, vain +15C ja navakka pohjoistuuli, niin että ei siellä juuri pidempään koskaan tarennut ulkona istuksia. Tällaisesta kesästä minä tykkään. Sopivan viileää työilmaksi. Niitetyn heinän tuoksua ja omaa hikeäni kaipaan kesältä aina kovasti, mutta helteillä ei ole mitään väliä. Kuka niitä mihinkään tarvitsee?

Isä oli niittänut nurin kymmenen kahdestatoista pari vuotta sitten istuttamastani niinipuusta. Ovat vattupusikon keskellä, joten periaatteessa hyvin heikosti havaittavissa, etenkin, jos havainnoitsija on jo vähän huononäköinen 80-vuotias mies, joka tuntee kyllä koivun, lepän ja tammen, mutta ei niinipuuta. Olen kieltänyt häntä tekemästä metässä mitään, mutta ei vain usko.

Kotiin tullessa, peräkärrissä kuorma pilkottua koivua ensi talven saunapuiksi, pysähdyttiin tytären kanssa taas kesäteatteriin. Tällä kertaa en tuijotellut naisia, vaan katsoin näytelmää, joka eteni hyvin. Se oli suomalainen komedia venäläisestä naisesta, joka tulee Suomeen ja saa hyväksi kaiken mihin koskee tai ryhtyy. Oikein mielenkiintoista. 

Noita helsinkiläisiä aina näin kesäisin ihmettelen. Täälläkin muutama kesämökkiranta on,  ja sinne ne sitten tulevat tähän aikaan vuodesta. Tultuaan ne alkaa ensin ryypätä ja sen jälkeen kuolla kuin kärpäset. Pari viikkoa putkeen ryypättyään niiltä alkaa pamahdella sydämet, maksat tai diabetes, tai ne lähtee rohkeasti järvelle moottoriveneellä. Osa pysyy hengissä, mutta ei malta olla yrittämättä osoittaa taitojaan miesten töissä. Kirves tai moottorisaha käteen, ja kohta niitä jo tuodaan verisinä terveyskeskukseen. Metsurin ja kirvesmiehen työkaluja ei kenenkään pitäisi ryhtyä kännissä käyttämään, saati sitten ihan taitamattomien. 

Ei ne ole oikein aikuisia.  

Naiset tosin pysyy paremmin hengissä ryyppäämisestä huolimatta, eivätkä veistele itsestään palasia sinne tänne, ainakaan samassa määrin. 

Helsingistä itsestään kyllä tykkään. Se on pieni, mukava ja kaunis kesäkaupunki, suurin osa siitäkin metsää ja rantaa, ja kaikki on siellä niin lähellä. Helsinkiläisetkin ovat selvästi järkevämpiä Helsingissä.

Isä! Sormi pois suusta!
Isä! Elä piere! Hyi!
Isä! Pois tupakkamainoksen luota!
Isä! Kävele kunnolla! Ei keikuta kaiteen päällä!
Isä! Ei saa tuijottaa! (sillä tyypillä oli yli 10 metallirengasta upotettuna eri puolille naamaansa)
Isä! Elä laula! Ihmiset kahtoo.
Isä! Jalat pois tuolilta! Huonoa käytöstä!
Isä! Tulejo!
Isä! Syö!
Isä! Pois sieltä! Ei saa kiivetä patsaan päälle!

Naispuoliset ihmisolennot alkavat kovin nuorina tarkkailla, määräillä, kontrolloida ja pitää kaikin puolin huolta miespuolisista ihmisolennoista. Mistähän se johtuu? Onko se biologista vai kulttuurillista? Hän siitä selvästi nauttii, eikä minulla ole mitään sitä vastaan, mutta miten tämä oikeastaan näin meneekään?

Jalkapallokisat on jo kohta loppu. Mielenkiintoista, miten nationalismin symbolit ovat niissä niin kovin voimakkaita, eikä tylsästä Euroopan unionista näy jälkeäkään. Se on varsin romanttista, helppoa ja suojaisan turvallista nationalismia.

Itsekin menee helposti siihen mukaan. On helppo kannattaa jonkin Ruotsin, Saksan, Turkin tai Portugalin joukkuetta kansallisena joukkueena, ja sitä kautta pieneltä osin sulautua sen kansan nationalismiin. Mutta mielenkiintoista on myös, että jonkin Ranskan tai Venäjän joukkuetta ei millään pysty kannattamaan, siinä on absoluuttinen henkinen seinä vastassa, vaikka pystyy kyllä hyvin noteeraamaan hyvät yksilö- ja joukkuetason suoritukset. Mutta näkyy olevan paljon suomalaisia, jotka ei pysty Venäjän kohdalla myöntämään, ainakaan ääneen, että osaa nekin jalkapalloa. 

Venäjä tietysti on vähän erikoistapaus. Mummoni ja pappani syntyivät sen lipun alla Suurruhtinaanmaassa, eikä ole täysin poissuljettua, etteikö heidän lapsenlapsensa voisi kuolla saman lipun alla. Se Neuvostoliitto tuli, oli ja meni kummankin mummoni eliniän aikana. Ei se pitkään kestänyt. Mutta ehkä tämä pieni mahdollisuus siitä, että Venäjän tapauksessa sulautuminen siihen voi fyysisesti realisoitua, estää pienenkin henkisen sulautumisen nationalistiseen venäläisyyteen. 

No, kisoja on kuitenkin ollut mukava katsoa. Eilen sain määräyksen tuoda töistä tullessani telkkarin eteen roiskantteja, mutta kun niitä ei siihen aikaan enää mistään löytänyt, toin jäätelöä, sektiä ja omenaschorlea. Hyvin kelpasivat nekin pelin seuraksi.

Eilisessä pelissä piti kannattaa kumpaakin joukkuetta. Saksahan sen sitten voitti, mutta kyllä Turkin voitto olisi ollut mielenkiintoisempi. 

Minulla on nyt oppilaina 7 saksalaista. Ihan samanlaista hiljaista väkeä ne ovat kuin suomalaisetkin. Mainittavin ero taitaa olla, että siinä missä suomalainen opiskelija valittaa luennon tai tapaamisen aikaisuutta klo 8 aamulla muttei enää klo 9, saksalaiset tulee saliin vielä 9.30 leveästi haukotellen. Hiljaisuus osin varmasti johtuu myös siitä, että puhun sen verran esoteerisiä, ettei kenelläkään ole asiasta juuri mitään aikaisempaa tietoa.

Alcottin kirja, jota tyttären kanssa luen, on siitä mielenkiintoinen, että 140 vuotta sitten Yhdysvalloissa selvästi oli ihanteena osata puhua ja lukea englannin lisäksi ranskaa ja saksaa. Nykyään ei ole. Minulla on yleensä vuosittain opiskelijoiden joukossa 2-4 Yhdysvaltoihin tai Kanadaan muuttaneiden suomalaisten jälkeläistä, monet toistakin polvea vasta, mutta vain noin kolmasosa heistä saa edes suomea puhuttua, tai että edes kunnolla yrittää, loput pysyy kaikessa missä voivat ehdottomasti englannissa. No, jotkut kanadalaisista suomalaisten jälkeläisistä osaavat ranskaa.

Saksalaistenkin olettaisi osaavan sitä, sekä muitakin kieliä, kun kerran Euroopan keskustassa asustelevat, mutta käytännössä ainakin nuorten opiskelijoiden kielitaito vaikuttaa kovin vähäiseltä, sekä englannin että muiden vieraiden kielten suhteen. Mielenkiintoista. 

Kieltä en vielä kokonaan osaa tässä maassa. Sen verran jo tiedän, ettei ATM tarkoita Automatic Teller Machineä, mutta mitä on ihq?

Kävijälaskurin avulla alan vähän hahmottaa tilannetta itseni ja yleisön välillä.

1. päivänä 5 kävijää, joista 2 kommentoijaa. Tämä tuntui kohtuulliselta tilanteelta, sellaiselta mitä odotinkin.

2. päivänä 20 kävijää, ei kommentteja. Täällä onkin enemmän liikennettä kuin luulin. Onko tämä kuitenkin enemmän näyttämön oloinen tilanne kuin päiväkirja? Tämä vaatii vähän totuttelua.

Onko tämä Blogistania, Päiväkirjojen valtakunta, naisten maa? Sillä kokemuksella mitä minulla toistaiseksi on, blogista blogiin liikkuen, melkein kaikki kirjoittajat ovat naisia. Miehiä on siellä täällä harvakseltaan, kuin luotoja naisten järvessä. Sopii kyllä minulle. 

No niin, ploki ja minä. Väliarvion aika.

Kirjoittelin päiväkirjoja jostain 10 vuotiaasta naimisiinmenoon asti. Niitä on pahvilaatikollinen tuolla jossain ... missä se laatikko sitten lieneekään. Sitten kun eli jatkuvasti toisen ihmisen kanssa, ei päiväkirjalle jäänyt oikein aikaa, eikä sille ollut paikkaakaan, mutta ajattelen paremmin sormillani kuin päälläni. Minun on tehnyt tällaista mieli jo pitkän aikaa. Ploki tuntuu nyt parin kuukauden kokemuksen jälkeen täydellisesti sopivan siihen mitä tarvitsen. Minä jotensakin voin paremmin, jos suhteellisen säännöllisesti kuljetan sormieni kautta sitä mitä minulle tapahtuu, vaikkei paljon tapahtuisikaan. Niin sen saa takaraivosta, minne ei voi silmillään millään nähdä, eteensä katsottavaksi.

Onko tällä jotain eroa päiväkirjaan? On tällä tuntemattomista, nimimerkkien takana olevista ihmisistä koostuva yleisö, joille minäkin olen nimimerkki. On se selvästi yksi mauste tilanteeseen. Täällä ei kirjoita tutuilleen, vaan vieraille, joita ei koskaan tapaa, ja joista ei siksi ole harmia. 

Onko ihminen plokissa vähemmän rehellinen kuin päiväkirjassaan? Onko ihminen rehellinen päiväkirjassaan? Onko sillä jotain väliä? Ihminen kyllä kertoo itselleen itsestään koko ajan narratiivia, jonka päämäärä ei ole totuus, vaan kasassa pysyminen; totuus on vain sille päämäärälle alisteinen yksi elementti, vaikka sinänsä  tärkeä. Tuskinpa asialla mitään väliä on. Tähän ikään on jo oppinut itsestään niin paljon, että tietää, ettei itseensä aina kannata luottaa. Joka tapauksessa en usko että olisi isoakaan eroa sillä mitä kirjoitan tänne tai mitä kirjoittaisin kynällä paperiseen päiväkirjaan. Toki kymmenellä sormella on joutuisampi kirjoittaa kuin yhdellä kädellä. 

Ja sitten täältä pääsee katsomaan muiden kirjoituksia. Minkähänlaisia ihmisiä täällä oikein liikuu? Itse asiassa aika moni niistä, joita olen täällä tavannut, on tavallaan aika tuttuja. Ihmisiä, jotka ovat lukeneet paljon kaikenlaisia kirjoja, ja joiden strategia nyt syystä tai toisesta on yrittää tulla elämänsä ja itsensä kanssa toimeen muuttamalla niitä sanoiksi. 

Enää minulla ei juuri ole aikaa kirjoja lukea, siis kirjoina, ilman jonkin tietyn päämäärän ajattelemista. Ennen vanhaan, pikkupoikana, minulla oli lupa käydä kirjastossa vain kerran viikossa, joten lainasin sitten aina siellä käydessäni 7 kirjaa, jotka sitten kirja ja päivä kerrallaan koulun jälkeen luin. Jos sitä aikaa monessa muussa suhteessa en millään haluaisikaan elää uudelleen, niin niitä kirjoja mielelläni palaisin vielä lukemaan. 

Kirjaa ei uskalla enää edes aloittaa, koska oikeasti kirja pitäisi lukea kerralla loppuun, mutta nykyään keskeytyksiä on aina. Eihän tavallisen romaanin läpielämiseen tosin mene kuin pari kolme tuntia ... miksen minä muka enää pysty niitä lukemaan? Onpa outoa. En ole tullut ajatelleeksikaan. Olen syystä tai toisesta kategorisoinut ne itsestäni eroon. Kumma juttu.

No, nyt minä joka tapauksessa opettelen lukemaan plokeja. Koska niistä ei ole mitään käsin kosketeltavaa hyötyä, luulen että jokainen tässä valtakunnassa vietetty hetki on minulle hyväksi.

Anita Lehikoinen kirjoitti eilen (10.5) Helsingin paikallislehden mielipidepalstalla yliopistolain uudistamisen myönteisistä vaikutuksista yliopistoelämään. Se oli vastaus Heikki Patomäen vieraskynäkirjoitukseen samassa lehdessä 7.5. Patomäen kirjoitus tietysti oli vaaliretoriikkaa, jolla hän kävi omaa kampanjaansa HY:n rehtoriksi; sinänsä mielenkiintoinen veto HS:ltä julkaista se, vieläpä tuossa pääkirjoitussivulla. 

Genrensä mukaisesti Patomäki turvallisti tilanteen, tulosjohtamisen kamaluuden ja vapauden menetyksen argumentein, mutta silti hän herättää tällaisessa lukijassa enemmän luottamusta kuin Lehikoinen, 
OPM:n korkea byrokraatti. Tämän kirjoitus taas oli 
tyypillinen hallinnollinen komedinen narratiivi, 
"yliopistojen toiminnan kehittämistä opetuksen 
ja tutkimuksen ehdoilla". 
Se oli sijoitettu siis mielipidesivulle, joten 
OPM:n kannanottona sitä on vaikea kategorisoida.

OPM:n legitimiteetti on viimeisen 10-15 vuoden aikana painunut niin alas, laskukiito jyrkentyen tasaisesti, että jopa järkeviin OPM:stä tuleviin puheenvuoroihin suhtautuu epäillen, saati sitten tällaiseen. Omaehtoinen kehittäminen on OPM-retoriikassa kooditermi voimakkaalle, arrogantille, lyhytjänteiselle ja tempoilevalle puuttumiselle hallittavien asioihin. 

En minäkään usko maailman kaatuvan uuteen yliopistolakiin, mutta silti ei voi olla ihmettelemättä mitä pirua sieltä taas tällä kertaa tulee niskaan.

Koska täällä blogimaassa hyviin tapoihin kuuluu panna itsensä joskus testeille alttiiksi, niin minäkin nyt sitten:

11% - Ulospäinsuuntautuneisuus
Seurallinen, pitää juhlimisesta, keskustelee, kaipaa jännitystä, ottaa riskejä, toimii hetken mielijohteesta.
20% - Psykoottisuus
Piittaamattomuus muista ihmisistä, eristäytyminen, sopeutumattomuus, empatian puute, vihamielisyys, piittaamattomuus vaarasta, julmuus, epäinhimillisyys.
57% - Neuroottisuus
Ahdistunut, huolestunut, masentunut, mielialan vaihtelu, syyllisyyden tunteet ja alhainen itsetunto.
21% - Valheasteikko
Mittaa taipumusta antaa vastauksissaan itsestään todellista terveempi tai sosiaalisesti suotavampi kuva.

Aamunihanuus epäili, että testissä on saatava joko psykoottisuudessa tai neuroottisuudessa tai molemmissa iso arvo, tai tulos näkyy valheasteikolla, ja kuten lähes aina, luulen nytkin hänen arvionsa osuvan täsmälleen oikeaan. Myös siinä, että tällaiseen testiin liittyvät nimeämiset ja tulkinnat eivät välttämättä ole täysin irrallaan sen suunnittelijoiden ja käyttäjien tulotasosta. Viisas nainen.

Pääsin näköjään neurootikkojen kerhoon; hyvin käy. Alhaista itsetuntoa en kuitenkaan luule itselläni olevan; begrebet Angestin ymmärrän kierkegaardilaisittain, joten sitä pitää näkyäkin.

Voi näitä naisia. Hän tulee sisään, hyvin pitkät kintut ja hyvin lyhyt hame, istuu tuolille eteeni, ristii jalkansa, niin että hameen helma nousee reittä pitkin entistäkin ylemmäs. 

Ja alkaa kysellä mahdollisuuksista harjoittaa jatko-opintoja tieteenalallani. Hänellä on mukanaan tenttikirjalista, 
jossa on erilaisia meidän alan kirjoja, 
mutta ennen pitkää selviää ettei hän niitä juuri ole lukenut. 
Mutta hän on kuitenkin aloittanut, ja jättänyt kesken, 
alan opinnot erään toisen EU-maan yliopistossa, 
muttei olekaan loppujen lopuksi sieltä kotoisin
vaan eräästä ei-EU-maasta,
sekä on itse asiassa jo yliopistossani opiskelemassa toisenlaista ainetta,
josta saanee maisterintutkinnon vuoden sisällä. 
Ja haluaisi jatkaa asumista tässä kaupungissa, mutta vaihtaa pääainetta.

Yleensä kun ihmiset tulevat puhumaan luokseni väitöskirjan tekemisestä,
heillä on pitkät housut jalassa ja varsin selvät sävelet siitä mitä he haluavat tutkia. Sellaisten ihmisten kanssa on helppo toimia. 

Tämänkertainen vieras oli kovin hämmentävä. 
Samalla kun määrätietoisesti yritän olla katsomatta hänen koipiaan, 
yritän tentata häneltä mikä hänen opintotilanteensa on
ja saada selvää hänen vastauksistaan, jotka ovat varsin pyöreitä.
Selvästi hän yrittää onkia koko ajan selville mitä oikein olisi se mitä minä haluan kuulla, 
jotta hän osaisi antaa oikeita vastauksia. Ja heiluttelee jalkojaan. 

Minun piti kehottaa häntä menemään naispuolisen kollegani puheille. Naiset ei hämäänny tällaisista visuaalisista efekteistä. Luultavasti tämä vieras vain halusi kartoittaa tilannetta ja pukeutui tavalla, millä varmasti tiesi jäävänsä miespuolisen ihmisolennon mieleen. 

Ei siinä mitään pahaa, mutta nyt kestää varmasti monta päivää ennen kuin saan hänet mielestäni. Jos naiset olisivat kiviä tai kantoja, heitä voisi katsoa tai olla katsomatta, ajatella tai olla ajattelematta, mutta kun ovat naisia, niin heidät on pakko nähdä, 
heitä on pakko ajatella, eikä heitä voi millään keinolla pyyhkiä mielestään. 

Paninpa silmäni kiinni tai pidin ne auki, näen koko ajan mielessäni ne kintut, lanteet, rinnat, kaulan ja naaman, mikä oli nätti sekin.

Ei vanhoja miehiä pitäisi tahallaan tulla rääkkäämään.

KEHU NAINEN PÄIVÄSSÄ!!!

Niin luki joskus feministien ovessa. Erittäin hyvä ajatus. Kyllä itsevarmojakin naisia löytyy, mutta ei sellaisia kovin paljoa ole. Kehumalla itsevarmuus ja luottamus omaan tekemiseensä kasvaa.

Mutta ei se ole niin yksinkertaista. Jos minä kehun naisen,
niin melkein aina minun alkaa tehdä häntä mieli. 
Ja siinä on aina se vaara, että hän saattaa sen aistia, 
mikä ei välttämättä nuoresta naisesta, 
joita ympärilläni paljon on, ole miellyttävää. 
Perheellinen vanha mies ...
Eikä vanhemmat naiset ole sen yksinkertaisempia. 

Kehua pitää, mutta aina pitää olla varovainen.

Naisten kanssa on monimutkaista.

Tällä viikolla tuli laitokselle yhteensä 21 gradua, mitä ihmeellisimmistä aiheista. Se tarkoittaa yhteensä 42 tarkastusta ja olen ne kaikki saanut järjesteltyä, kaukaisin tarkastaja Kreikasta - ach so, aus Poland habe ich noch kein Antwort gehört, 
die Sache eines Gradus ist noch unterbrochen - 
samalla kun olen paimentanut ihmisiä maturiteeteissa ja muissa viimeisissä suorituksissa, rauhoitellut niitä, jotka eivät saaneet graduaan valmiiksi jättöpäivään mennessä - ei vanhoja suorituksia suinkaan pyyhitä pois - hoitanut loppuun kaikki kevään seminaarit ja luennot, istunut strategiakokouksissa miettimässä kannattaako Opetusministeriöltä hakea muutamia pennosia, sekä vienyt loppuun henkilökunnan palkkaneuvottelut.

En usko että ne yksityissektorilla edes tietävät, millaisia ovat valtiosektorin palkkaneuvottelut. Kerta vuoteen alainen näyttää esimiehelle, mitä on julkaistu, paljonko on opetettu ja millaisilla areenoilla on esiinnytty tuomassa kunniaa yliopistolle, minkä jälkeen todetaan, että palkkaa ei nosteta, koska rahaa ei ole. Ei sitä keneltäkään lasketakaan, se olisi väärin tässä kulttuurissa, mutta en sirkuksestamme edes tiedä ketään, joka ei töitä tekisi niin paljon kuin terveys antaa myöten. Osa meistä, minua vanhemmat, on jo kehäraakkeja, joita kiusataan kuukauden parin sairaslomilla, mutta ei lasketa sairaseläkkeelle. Minua nuoremmat vielä jaksaa. 
Ja minä tässä välissä katselen, mitä tulevaisuus tuo. 

Ihmiset on tottuneet kyllä siihen, että tuloksia vaaditaan ja 
että se on oikeudenmukaistakin, 
mutta me olemme tottuneet tekemään sen porukkana,
vaikka itse kunkin työnkuva on hyvin individualistinen, ja ihminen saa rakentaa sen millaiseksi itse haluaa, ollen siitä itse vastuussa. Jos jollakulla on aikaa kirjoittaa hyviä artikkeleita ja julkaista niitä komeilla kansainvälisillä forumeilla, se tarkoittaa käytännössä sitä, että joku muu hänen sijastaan ohjaa paria kolmeakymmentä gradua, sekä toistakymmentä väikkäriä siihen päälle. Pitää isoa kasaa seminaareja ja sekä kymmenien tai peruskursseilla satojen ihmisten luentoja. 
Kun porukka kokonaisuudessaan tuotti sekä komeaa kansainvälistä 
että hyvätasoista 
suomalaista tulosta, niin kaikki oli hyvin. 
Nyt kun kaikkea mitataan henkilökohtaisella tasolla, 
millä ei oikeastaan ole mitään merkitystä palkan suhteen, 
niin kaikista tuntuu että tämä menee väärin.

Minä en näissä neuvotteluissa edusta työnantajaa, vaan pikkunilkkiä, joka tekee ensimmäisen
portaan työn ja lähettää lomakkeet eteenpäin. Olen suhtautunut päivämääriin vakavasti niin, että ketään ei voitaisi uhata palkanmaksun lopettamisella, mutta en millään pysty kirjoittamaan
vakavaa vpj (valtionpalkkausjärjestelmä) kieltä. Lomakkeet voi tulla vielä haukkujen kera takaisin, mutta väelleni siitä ei pitäisi olla haittaa.

Yliopisto tuntuu murenevan sisältä päin. Se vain hajoaa. Jotkut ulkopuolella luulee, että siellä assistentit ottaa professoreille valokopioita ja auttelevat muutenkin kaikessa. En minä ainakaan ole sellaista nähnyt missään, Suomessa nimittäin. Päinvastoin, minä nykyään kirjoittelen nimilistoja puhtaaksi amanuenssin avuksi, koska se on repeämässä, ja jos se repeää, kaikki pysähtyy. Joku vuosi sitten töihin tullessaan se oli energinen, reipas ja iloinen nuori nainen; nytkin se on vielä nuori nainen, ja energinen, ja erittäin ammattitaitoinen, mutta naamassa näkyy huoli ja väsymys, niin kuin meillä muillakin. Enkä minä pysty tekemään asialle muuta kuin 
yrittää tehdä omat hommani nopeasti ja tarkasti, 
niin että hänelle ei tule niistä ylimääräistä vaivaa. 
Hän paimentaa useaa kymmentä henkilökunnan jäsentä ja
luultavasti satoja opiskelijoita, mikä tarkoittaa sitä,
että koko ajan on kiire ja edessä istuu äkäinen tai toivoton ihminen.

Valtio ajaa eteenpäin tuottavuusohjelmaa,
jossa pitäisi leikata pois lisää hallintohenkilökuntaa. Voi olla että tämä kaikki on yksityissektorilla vielä paljon kamalampaa, 
Aamunihanuuden kokemusten kannalta ainakin. 
Mutta kamalaa se on välillä meilläkin, ja kamalampaan suuntaan menossa.

Luennoimisesta minä tykkäisin, etenkin, jos olisi aikaa valmistella saarnat huolella. Osaan minä sitä, eikä yleisölläni ole tapana nukkua.

Mutta muuten olen taas niin rättiväsynyt muutaman päivän sirkuksessa kieppumisen jälkeen, että kai tulevaisuus sen takia näyttää synkältä. Kai tässä kuitenkin hengissä selvitään kuolemaan asti. 

 

Maanantai ... kahden töitä tekemättömän päivän jälkeen en niin vain osaakaan hypätä täysitahtiseen työntekoon. Teen kaiken mikä on tehtävä, ja mitä posti ja puhelin eteen kasaa, mutta jää luppoaikaakin pätkittäin, enkä huomaa itsessäni mitään halua täyttää sitä. Olen käynyt taas lukemassa blogia, ja miettinyt sitä. Niin ... ehkä tämä on töitä, koska on nykykulttuurin ilmiö ...

Ipomoea Indica, sininen Aamunihanuus, kirjoitti eilen kuusikymppisistä työelämässä ja jäin miettimään asiaa. Hän on kirjoittanut asiasta useamminkin, otanpa sitaatin vuosien takaa:


Mitä käy niille, jotka eivät osaa pettyä?
20.09.2006 - 20:59

Kuusikymppisiä, jotka marisevat jokaisen pikku vastoinkäymisten edessä, kuin pahaiset kakarat... Tai suurentelevat elämänkohtalonsa käänteitä, kuin kyseessä olisi koko maailmaa vapisuttava tragedia... Ilmiselvästi ihmisiä, jotka eivät osaa pettyä.

Nykyiset kuuskymppiset ovat niitä suuria ikäluokkia.
Luulisin, että Aamunihanuuden 30-vuotiaan perspektiivistä
kuulun samaan joukkoon, olenhan hänestä katsoen täsmälleen
samassa suunnassa kuin kuuskymppisetkin, 
mutta koska olen sillä janalla kuitenkin hiukan eri kohdassa, 
katson itse asiassa heihin samasta suunnasta kuin Aamunihanuuskin. 

Kuuskymppiset ovat varttuneet aikuisiksi 1960-luvulla,
nopean talouskasvun ja mahdollisuuksien laajenemisen aikaan,
jolloin töitä löysi kun etsi, ja tulevaisuuden horisontti
on ollut varsin optimistinen. Silloin ne pääsivät työelämään
ja työkokemukseen suhteellisen helpolla kiinni,
vaikka se 60-luvulla opittu työtahti ei aina niin tiukka ollutkaan.
Heillä on ollut etabloitunut asema, johon he ovat tottuneet. 

Heille monelle on kamalaa joutua kilpailemaan henkilökohtaisesti,
ja erittäin kamalaa on, jos tällainen kuusikymppinen häviää
reilussa kilpailussa minun ikäiselleni,
tai vaikka nelikymppiselle. 
Hän ei oikeasti pysty ymmärtämään, että pelin säännöt on muuttuneet,
ja että ei häntä kohtaan oikeasti ole tehty mitään vääryyttä.

Me taas tulimme työmarkkinoille samaan aikaan kuin Öljykriisi 
(nuorempia mahdollisia lukijoita varten: 1973) ja sen perään 
Toinen öljykriisi (1979) rajuine työttömyyden kasvuineen,
mikä johti maailman muuttumiseen ahtaaksi. 
Minun edessäni oleva maailma on aina ollut tukossa,
täynnä suurta ikäluokkaa, jotka ovat miehittäneet kaikki vakipaikat
kun taas minä olen elellyt Suomessa kaikenlaisilla
sijaisuuksilla ja lyhytaikaisilla tutkimusrahoilla, 
tai käynyt ulkomaankeikoilla.

Luulisin, vaikka en tiedä, että nykyiset nelikymppiset, 
jotka varttuivat 1980-luvun nousukaudella, jolloin Suomi
taas nopeasti rikastui ja rypi lainarahassa,
oppivat taas suhtautumaan asioihin optimistisemmin.
Sillä ikäluokalla oli kaikkein suurimmat opintolainat,
ja suhteellisen lepsu opiskelutahti. 
Noin keskimäärin. Sikäli kuin muistan.

Jos ajattelee Aamunihanuuden listaa sukupolvensa tilanteesta:

Kahden maailman rajalla
05.03.2008 - 16:59
Alaotsikko: tottuminen huonoon asemaan.

Mun ikäluokalle ja nuoremmilleni on valitettavasti tuttuakin tutumpaa:
- valmistuminen suoraan työttömyyskortistoon
- pätkätyöt
- pitkät palkattomat harjoittelut
- työkkärin bluffihommat ja kurssit
- vuokratyö erittäin kehnolla palkalla
- ei oikeuksia: esim. sairaslomaan, vuosilomiin
- näköalattomuus -> pätkätyösuhteita toisensa perään, jos niitäkään

Niin minun listassani samoja olisivat nämä:

- valmistuminen suoraan työttömyyskortistoon
- pätkätyöt
- työkkärin bluffihommat ja kurssit

Ja erot ovat:
- harjoitteluinstituutiota ei minun nuoruudessani ollut
- vuokratyötä ei minun nuoruudessani ollut
- sairaslomaoikeus on ollut, vuosilomaan ... oikeudesta en ole varma, viettänyt en ole
- pätkätyösuhteita pidin näköalana; aina ennemmin
tai myöhemmin onnistuin sellaisen hankkimaan. Koska tarvittaessa
olen pysynyt ruuissa puutarhanhoidolla ja kalastelemalla, ei raha
ole ollut minulle ongelma, enkä aina suinkaan viitsinyt edes
ilmoittautua työttömyysrahakortistoonkaan. Pystyn käyttämään
loputtomasti aikaa lukemiseen, joten pitkätkään työttömyysjaksot
eivät koskaan minua pitkästyttäneet. Vierailla kielillä
lukeminen on niin hidastakin, että eihän sellaiseen oikein
ollut aikaa kuin työttömänä.

Nykyään näiden lasten on koko ajan oltava ostamassa jotain.

...   marisee vanha tukkijätkä ...

Kunnianarvoisa neiti Ipomoea Indica joka tapauksessa
kirjoittaa mietityttäviä asioita.

Niin, lueskelin viikolla vähän muidenkin ihmisten plokeja. Yleisessä käytössä näkyy olevan käsite "sekopäinen pomo". Semmoinen kai minä sitten nyt olen. 

Pitää yrittää tottua.

Matka ihmisestä sekopäiseksi pomoksi ...

Linnut on oppivaisia. Tikka luultavasti isoista linnuista ensimmäisenä oppi roikkumaan linnunmakkarassa kynsillään ja syömään. 
Närhet niiden perässä ja harakat närhien perässä.
Variksilta ei vielä onnistu.

Linnut on helppoja huolenpidettäviä. Ruuan vieminen riittää. Tappelevat keskenään ja
murhaavat toisiaan huutelematta minua väliin. Pitävät jokainen itse huolen kaikista töistään:
syöminen ja hengissä pysyttely, näin talvella. Vaikka siellä nyt käy kymmeniä lintuja päivittäin ja vilinä on kova - varmasti olen näillä seuduilla viimeinen joka vielä ruokkii - kaikki hoituu
hyvin kun ruokapaikkoja on kuusi, sekä talon vieressä meitä katselijoita varten että metsän reunassa aremmille vieraille. Tämä on hyvin suunniteltu. Ja sanon sen ihan itse. 

Helsingin paikallislehdessä oli juttua työuupumuksista ja Itellasta, missä ratkaisuksi oli keksitty esimiehet. 
Heidän vastuullaan on huomata, järjestää ja pitää huolta. 
Sai apuna käyttää konsulttejakin, mutta silti.

Niinpä niin. Se on yksi niitti lisää tähän toimintatapaan, 
missä syyllisyys niin tuloksesta kuin pahasta 
olostakin on aina jonkun tai joidenkin yksilöiden niskassa, 
kollektiivisia syyllisyyksiä unohtamatta. 

Syönpä mämmiä ja rupean pieremään pitkiä pieruja. Se on mukavaa. 

Bloggerin kirjoitusohjelma ei osaa rivittää kunnolla. Kaiken minkä haluaa julkaista joutuu jälkieditoimaan pari kolme kertaa. Miksi tällaiseen törmää jatkuvasti?

Mämmiä. Se on hyvää ja täydellisesti suunniteltua.