Parlamenttitalo Thamesin rannalla on nähty illansuussa. Sisälle ei mitään asiaa. Olisi sinne periaatteessa päässyt, mutta niin kamalat jonot, että ei niihin haluttu seisomaan. Lontoossa on kamalasti turisteja. Busseissa ja omatoimisesti, mutta joka tapauksessa paljon.
Big Ben. Se on elokuvista tutumpi kuin varsinainen parlamenttitalo.
Trafalgar Squarella on yksi tyhjä patsasjalusta, jolla on vaihtelevia patsaita. Yksi muinainen epäsuosittu kuningas (Wiljami IV 1800-l alussa) ei sinne lopulta patsastaan saanut, joten jalusta jäi tyhjäksi. Nyt siellä oli Yinka Shonibaren veistos amiraali Nelsonin Trafalgarin taistelun lippulaivasta. Se on kai muuten tarkka kopio originaalista, mutta purjeet on afrikkalaista kangasta. Shonibare on englantilais-nigerialainen vammainen taiteilija. Joka tapauksessa tämä oli hienompi kuin ne pysyvät ukkojen patsaat; ne jäi kuvaamattakin.
Aslanit Nelsonin patsaat ympärillä. C.S. Lewisin sanotaan ainakin käyttäneen näitä leijonia Aslanin mallina. Hienoja ne ovat.
Kasvitaidetta. Noin 100x100 mm kokoisiin muovisiin lokerikkoihin on istutettu erivärisiä heiniä ja muita kasveja, ja koko höskä on nostettu pystyyn. Tämä oli nätti. Oikein mukava. En tiedä kuinka he sitä kuumalla ovat kastelleet, ehkä vain ruiskutelleet sivusta, mutta tämä oli hieno seinänpätkä. Mistähän noin ison lokerikon saisi? Massojen ohjailuun tarkoitetun liikuteltavan esteen kulma jäi näköjään kuvaan. Aina ei tule varottua tarpeeksi kuvan kulmia, mutta jospa se ei tuolla haittaa.
Lontoossa on paljon teattereita ja ne vaikuttaa olevan systemaattisesti aina täynnä, näytännöt loppuunmyytyjä. Niissä on myös outo logiikka. Teattereissa itsessään myydään vain täyshintaisia lippuja (n. 55 puntaa permannolle), mutta Leicester Squarella on monta kojua, joista saa ostaa puolihintaisia lippuja sen päivän näytäntöihin. TKTS niistä on auktorisoitu myyjä, muiden statuksesta en oikein tiedä. Se joka tapauksessa myy liput puoleen hintaan, ottaen 3 punnan oman siivunsa kultakin lipulta. Sinne kun kehtaa kävellä aamulla kymmeneksi, etsiä myymälän paikan ja jonottaa aikansa ei teatterissa käynti Lontoossakaan ole kovin kallista.
Katsottiin jukebox musikaali 'Dreamboats and Petticoats', joka oli rakennettu 1950-l lopun ja 1960-l alun rock'n'roll -kappaleiden ympärille. Suuressa osassa Suomen kouluja lienee tänä syksynä tekeillä jonkinlainen musikaali, joten katsottiin tästä vähän mallia tyttärelle. Toinen syy tähän valintaan oli, että muuten teattereissa oli menossa kohtuullisen synkkää tai kauhuohjelmistoa, ja kolmas syy oli että tässä päästiin iltapäivänäytäntöön (klo 15-18). Kotiin paluu ei venynyt niin pitkäksi. Yleisö oli suurimmaksi osaksi eläkeläisiä, tuon ajan musiikkia aikoinaan kuunnelleita, mutta oli siellä nuorempaakin väkeä. Hyvä oli show, ja mummot nousi näytelmän lopussa penkeistään ylös rokkaamaan ja kirkumaan.
Lontoossa käveltiin niin paljon kuin suinkin jaksettiin. Mielenkiintoista miten museoiden kivilattia on paljon kovempi kuin katujen kiveys. Kaduilla kävellessä ei jalat tulleet niin kipeiksi kuin museoissa. Punaisten bussien yläkerroksen etupenkeillä ajettiin myös paljon, sekä maanalaisella. Otettiin useamman päivän passi näihin välineisiin, ja kätevä se oli käytössä. Bussin etu on, että siitä näkee hyvin. Toisaalta se on ruuhka-aikaan keskustassa niin hidas, että kävellen liikkuu nopeammin. Maanalaisella pääsee pitkät matkat nopeammin, mutta näkee lähinnä mustia seiniä. Lontoossa on maailman vanhin metro, ja se oli yllättävän kapea ja matala. En ollut muistanutkaan. Maahan kaivettu tunneli on läpimitaltaan huomattavasti pienempi kuin esimerkiksi Japanissa käytetty standardi, johon olen tottunut. Japanilaiset kuskaa melkein kaksi kertaa enemmän ihmisiä ruuhka-aikaan kuin lontoolaiset, eikä lontoolaiset edes suostu ahtautumaan niin tiukkaan kuin japanilaiset, vaan jäävät laiturille odottelemaan seuraavaa junaa. Mielenkiintoista.
South Bankilla nähtiin ikääntynyt punkkari, joka hankki leipänsä tekemällä 2m mittaisia saippuakuplia ja keräämällä rahaa yleisöltä.
Sherlock Holmesin ravintola nähtiin. Kotikaupunki muistaa tätäkin suurta poikaansa. Sisällä ei kuitenkaan käyty, koska oltiin menossa muuanne silloin. Syötiin joka ilta eri ruokaa: malesialaista, intialaista, libanonilaista, korealaista ja eritrealaista. Kaikki oli hyvää, mutta eritrealainen kaikkein mielenkiintoisin. Ravintola oli nimeltään
Mosob, ja siellä syötiin eritrealaiseen tapaan käsin, kaikki ruoka yhdeltä tarjottimelta. Mitään ruokailuvälineitä ei tullut, paitsi pienet lusikat dippikastikkeen annosteluun. Erittäin hyvää, ja oikein miellyttävä tarjoilu sekä asioiden neuvominen. Aamulla tosin sekä minulla että vaimolla oli ripuli, ja sama mauste joka illalla oli kirvellyt kielellä ja kurkussa kirveli aamulla vielä peräsuolessa mennessään, mutta se ongelma meni yhdellä vessareissulla ohitse. Tyttärellä ei sitä ongelmaa edes ollut. Voin ripulista huolimatta suositella. Mukava paikka ja hyvää ruokaa. Sen verran syrjässä, että ei edes kovin kallis.
Mitäs vielä? Lontoossa kannattaa mainostaa, ja käyttää rahaa mainostamiseen. Wieniläiset oli yhtenä iltana panneet Trafalgar Squarelle pystyyn tällaiset telineet, ja pudottelivat niiltä halukkaita katsojia alas köysien varassa. Samalla jokainen katsoja näki varmasti mainoksen sanoman, koska ilmassa killuvia ihmisiä oli aivan pakko katsoa. En ole vastaavaa nähnyt missään ennen.
