tiistai 22. marraskuuta 2011

Acer palmatum

Koreassa vaihteeksi. Kylmä täälläkin, +5 astetta, pilvistä, joskus ripeksii, joskus sataa. Marraskuun loppu se on Koreassakin. Kukat on kukkineet, eikä kasvillisuudessa muuta väriä enää paljoa ole kuin japaninvaahteran (Acer palmatum) lehdet. Nimen viite Japaniin siitä että sen antoi ruotsalainen Carl Peter Thunberg jo 1700 luvulla ollessaan hollantilaiseksi tekeytyneenä Nagasakissa useita vuosia, mm. kasveja tutkimassa. Koreaan ei silloin eurooppalaisia päästettykään. Itsepähän olivat päästämättä. Tilanteen seurauksena korealaiset valittavat harmissaan nykyään miten monet puut, jotka kasvavat heilläkin luonnonvaraisina, tunnetaan maailmalla vain japanilaisina puina, mutta niin se nyt historiassa vain tapahtui. Korjataan nyt tässä tilannetta ja muistutetaan, että A. palmatum on myös korealainen puu. Siitä on lukemattomia puisto- ja bonsaivariantteja ympäri maailmaa, kylmänkestävimmät pärjää Etelä-Suomessakin, mutta ei toki minulla kotona pohjoisessa.
Täällä Seoulissa sitä näkeekin puistometissä kasvamassa niin kuin se luonnonvaraisesti kasvaakin, alispuuna tammien, zelkovien ja erilaisten petäjien ja kuusten muodostamissa sekametissä.


Mitä aurinkoisempi paikka, sen paremmin lehdet on värinsä saaneet, avoimilla paikoilla puut on jo usein lehdettömiä. Täällä pohjoisrinteellä kohtuullisen varjossa Pinus densiflorien (joita Japanin punapetäjiksi sanotaan, mutta jotka nekin kasvaa kuten kuvasta näkyy myös Koreassa) alla ovat suurin osa vielä vihreitä tai vihertäviä.

A. palmatumin lehdissä on paljon vaihtelua, väreissä, muodoissa ja hammastuksissa.




Tänne päin tullessa on hyvä varata ainakin päivä aikaeroon sopeutumiseen ja rauhalliseen kävelyyn vaikka metässä. Ruumis pitää saada väsyneeksi ja mieli rauhalliseksi, niin sopetutuminen on paljon nopeampaa. Menen aikaeroista aina sekaisin, ja minulla on sen verran kokemusta tilanteista missä mennään lentokentältä huonosti nukuttuna tai nukkumatta suoraan töihin, ja saadaan mieli niin kireäksi että ei pysty nukkumaan seuraavinakaan täkäläisinä öinä kunnolla, kun taas päivisin on sekaisin eikä saa mitään kunnollista tehtyä.

Nyt maanantaina tullessa lentokoneessa näin sellaisen ihmeen, että takaosassa oli puolityhjää ja minulla oli 4 tuolia käytössäni, joten sain nukuttua vaakatasossa useamman tunnin. Sellaista en ole kokenut näillä reiteillä pariinkymmeneen vuoteen. Ennen vanhaan lentäminen oli kallista, matkoja tehtiin harvakseltaan ja koneet lensi puolityhjinä. Niissä poltettiin takana tupakkaakin. Sitten hinnat putosi ja koneet täyttyi, tupakat sammui.

sunnuntai 20. marraskuuta 2011

Vaimo sanoutui irti

kotikunnan terveyskeskuksen virastaan. Vielä hyvin ehtii, vuoden loppuun on reilu kuukausi aikaa. Hänen piti sanoutua irti jo vuosi sitten, mutta puhuivat silloin hänet ympäri ottamaan vain vuoden virkavapaus. Hän otti sen ja meni töihin toiseen kuntaan, ajomatkaa sinne 50 km yhteen suuntaan. Ero suhteessa entiseen on joka tapauksessa uudessa paikassa varsin selvä. Hän on kotona iltaisin aikaisemmin kuin ennen, vaikka oman kunnan terveyskeskus on vain kilometrin päässä. Entiset 2-4 kertaa viikossa olleet migreenit on muuttuneet n. kerran kuussa esiintyviksi - paitsi jos hän sattuu onnettomuudekseen tapaamaan marketissa entistä työnjohtoa, jonka jälkeen hän saattaa joutua kotiin palattuaan menemään sänkyyn kylmä rätti otallaan. Viikonloppuisin hänen ei tarvitse maata sängyssä koko kahta päivää lepäämässä, vaan elää normaalia elämää.

On mielenkiintoista, miten tehokkaasti organisaatiouudistuksella ja parin johtoportaan ihmisen vaihdoksella pystyy romuttamaan toimivan terveyskeskuksen. Vielä pitkälle 2000-lukua kunnassa oli pysyvissä viroissa riittävästi kokeneita lääkäreitä ja kaikki toimi. Nyt toiminta on pääosin nuorten vuokralääkäreiden ja lyhytaikaisissa pesteissä olevien harjoittelijoiden käsissä, jotka hekin häipyvät vuoden loppuun mennessä. Tutut sairaanhoitajatkin jo sanovat alkaneensa miettiä lopettamista. Vaimon lähdettyä kunnan erikoissairaanhoidon menot hyppäsivät ylöspäin n. 100 000 euroa kuussa, mikä vuositasolla tekee reilun miljoonan. Se tuntuu raskaasti kaikessa muussa sosiaali- ja terveyspuolen toiminnassa, ja eiköhän ennen pitkää myös koulupuolellakin. Menojen lisäys tulee yksinkertaisesti siitä, että kokematon tai epävarma tai tympäytynyt lääkäri, jolla ei ole vanhempaa ohjaajaa lähellään, lähettää potilaan ambulanssilla keskussairaalaan tutkittavaksi. Ihmiselimistö on aika monimutkainen. Se että johonkin paikkaan koskee voi johtua niin lukemattomista erilaisista syistä että kokonaisuuden arviointiin tarvitaan kokemusta. Lääkärin ammatti on pitkälti käsityöläisammatti. Koska keskussairaalassa on umpitäyttä, ja ambulanssit kaikista seudun terveyskeskuksista jatkuvana virtana tuovat uusia potilaita katsottaviksi, tehdään yleensä nopea tilanteen arviointi, katsotaan lähete turhaksi ja lähetetään potilas takaisin kotikunnan terveyskeskukseen laskun kera. Systeemi pitää myös ambulanssiyrittäjät leivässä. Ja on aika kallis.

Uudessa kunnassa erikoissairaanhoidon menot vastaavasti ovat laskeneet n. 500 000 euroa vuositasolla vaimon sinne siirryttyä. Hänellä on niin pitkä kokemus alalta, että hän kohtuullisen hyvin tietää mitkä tilanteet kannattaa lähettää keskussairaalaan ja mitkä tapaukset hoituvat omin käsin. Se, että säästö siellä ei ole samaa miljoonaa kuin minkä meidän kunta menettää johtuu siitä, että täällä terveyskeskuksessa on omat ultraääni- yms laitteet, joita vaimo osaa käyttää, ja joilla aika monet vaivat voidaan nopeasti määrittää. Uusi kunta on jo pitkälti yhdistymässä isompaan, niin että sen terveyskeskuskin on jo osittain liukunut sivutoimipisteeksi, jossa on vähemmän omaa tutkimusvälineistöä.

Kaipa ne meidän kunnan päivätkin alkavat olla luetut, kun rahat loppuvat. Tätä sirkusta seuratessa ymmärtää myös, miten helposti epäpäteviä lääkäreitä pystyy nykymuotoisessa terveydenhoitojärjestelmässä toimimaan. Lääkärikunnan liike on niin nopeaa työpaikasta toiseen, eikä monessa kunnassa tilanne vaikuta olevan enää kenenkään kontrollissa. Ei myöskään kuntalaisten. Perinteinen kunnanlääkäri, joka asuu kunnassa, käy samassa marketissa asiakkaidensa kanssa, kouluttaa lapsensa samassa koulussa, ja kävelee iltaisin samoja teitä koiransa kanssa, tietää olevansa ihan eri tavalla vastuussa ihmisten kokonaisterveydestä kuin reppulääkäri, jolla on muutaman kuukauden pesti paikkakunnalla, minne hän aamuisin ajaa autolla ja poistuu töiden loputtua. Lääkärifirmat, joiden työntekijät elelee kohtuullisen mukavasti tekemällä keikkatöitä 2-3 päivää viikossa, tai vain päivystyksiä, tai ainoastaan siistiä työterveydenhuoltoa, eivät tee kovin hyvää tämän maan terveydenhuoltojärjestelmälle.

Sen enempää minä kuin vaimokaan ei ole enää tässä kunnassa töissä. Tytär on täällä koulussa ja hänen ystävänsä ovat täällä. Opettajakunta on pätevää ja heitä on toistaiseksi riittänyt. Ja on täällä meidän talo, jossa tykätään asua. Mutta ei tässä kunnassa enää samalla tavoin kiinni olla kuin vielä jokunen vuosi sitten.

lauantai 19. marraskuuta 2011

Valoja pimeydessä

Kävin Sergelin torilla ja siellä seuduilla kääntymässä. Tuosta on reilu puoli tuntia kävellen Vikingin terminaaliin. Ne laivat on nykyään, ainakin arkisin, hyvin rauhallisia. Täynnä eläkeläisiä, jotka käyvät illalla syömässä ja menevät nukkumaan. Niin minäkin tein mennen tullen. Halvempaa kuin hotelliasuminen Tukholmassa.

Kotona löysin liiterin takaa oksakasan, jota rupesin silppuamaan. Sain kymmenessä minuutissa koneen jumiin. Oksanpätkä pitkittäin terälevyn ja kotelon välissä. Kesällä katkotut haavan oksat oli jo aika hauraita. Murtuivat miten sattuivat ja tämä 10 cm pätkä nyt onnistui kääntymään poikittain ennen terää ja pani koneen juntturaan. Piti purkaa molemmat syöttötorvet. Helppo tässä oli silti purkaa. Ulkona satoi räntää sakeanaan, mutta autokatoksen peränurkassa oli kuivaa.

Sain oksan näkyville terän raosta. Sitä piti hakata pitkällä meisselillä ja vasaralla halki pitkittäin, kunnes sen sai viipaleina ujutettua terälevyn reunan takaa näkyviin, ja vedettyä pala kerrallaan pihdeillä ulos. Purkamiseen, oksan poistoon ja koneen kasaamiseen meni enemmän aikaa kuin sen oksakasan silppuamiseen, mutta saattoi sen aikansa käyttää näinkin.
Ostin koneen pois muuttaneelta naapurilta. Ikää sillä lienee jo ainakin 15 vuotta, jos ei enemmän. Tuttu kone: lainasin sitä naapurilta useaan kertaan. Ensimmäisen kerran joskus 13 vuotta sitten, kun tuhottiin sillä meidän tontin rakennuksen tieltä kaadettujen puiden oksat. Isoja koivuja. Pelkkään silppuamiseen meni useampi päivä silloin. Ihan sopivaa ostaa se häneltä pois. Ei tarvitse enää kerrostalossa. Vanhuudestaan huolimatta hyvä kone. 3 cm paksuisen oksan sillä viipaloi vielä kevyesti.

maanantai 14. marraskuuta 2011

Marraspihaa

Tullaan marraskuun puoleen väliin, ja piha odottelee lunta ja talvea. Kasvimaa on peiton alla. Kasvien penkit kitketty puhtaiksi. Kompostit on tyhjennetty, samoin kompostorit. Kiveykset on pesty painepesurilla. Puut ja mustikkapensaat on talvisuojattu joko muovisin runkosuojin tai verkkoaidoin. Vesipumppu on haettu pois järvestä ja letku tyhjennetty, pää suojattu taitetulla muovikassilla.  Ei ole oikein mitään tekemistä enää.

Muuta kuin odottaa.  ... ... noita pyöreiden kivien kasoja voisi nostella ylös ... ovat painuneet 5-10 cm siitä kun ne kukkien keskeen kasasin joku vuosi ...  mutta vielä he sieltä hyvin näkyvät. 

Tällaiselle kivikkopenkille ei mitään tarvitse tehdäkään. Se on aina valmis. Isompien kukkien maan kasvit on  leikelty alas ja varret pätkitty. En kerää niitä koskaan pois vaan jätän paikoilleen; ovat seuraavan kesän lannoitetta ja humusta. 

Lintulaudat on ripusteltu pihaan ja täytetty auringonkukan siemenillä ja kauralla. Niitä on kolme, linnunmakkaroita vielä toiset kolme, ja pönttöön mahtuu useampikin tiainen lämmittelemään, jos kylmä yö sattuu. Tinttejä käy syömässä monikymmenpäinen parvi päivisin, mutta ei kuvaushetkellä ollut yhtään.

Mutta mitä täällä enää tekisi? Tykkään enempi hyötyliikunnasta ja rakentamisesta kuin lenkkeilystä. 2-4 tuntia kun saisi tehdä sitä päivässä niin hyvä. Nopeasti tuleva pimeä kuitenkin leikkaa ajan helposti tuntiin. Kai tässä on vain ruvettava iltaisin kävelemään koiran kanssa pidempiä lenkkejä. Miina vain kulkee niin hitaasti nykyään tutuissa paikoissa, että sitä on vaikea sanoa liikunnaksi. ... jaa, liiterin takana taitaa olla kasa oksia karsittavaksi ja pätkittäväksi. Sitä voisi ruveta tekemään.

sunnuntai 13. marraskuuta 2011

Isänpäivä

Oli taas isänpäivä. Kakkukin, mutta se ei ollut kovin iso, ja aika hyvä. Sain myös selkähieronnan, kun pyysin, ja Mobilattia päälle. Sen jälkeen raahasin vastustelevan perheen mehtään kävelylle. Isänpäivä on hyvä argumentti tällaisissa tilanteissa. Tästä kohtalaisen automatkan päässä on luontopolku, jonka olin useaan kertaan ohi ajaessani pannut merkille, mutten koskaan siellä käynyt. Nyt oli hyvä aika. Ei ole enää itikoita eikä paarmoja, piha on talvikunnossa, eikä vielä räntää maassa. Marraskuun puolivälin puolihämärää pilvipoutaa. Pimeältä metässä taivaltaminen tunti, mutta vielä tässä on varaa pimetä reilu kuukausi. Jos kauemmin pimenee, niin sitten katoaa valo kokonaan.

Alku oli rohkaiseva. Selvä viitta, vaikka vähän vinossa.

Vähän matkan päässä perhe kuitenkin alkoi epäillä retken mielekkyyttä. Ehkä tässä on tehty uraa moottorikelkkarataa varten. Kyselivät olenko varmasti tosissani ja tiedänkö mitä teen. No, en tiennyt, mutta jatkettiin.  11 km matkaa edessä.

Pitkospuut oli jo vähän vajonneet ja aika lahotkin. Tehty joskus vuosikymmeniä sitten kun joku hyväsydäminen ihmisjoukko oli innostunut polun mehtään merkitsemään, sekä tekemään sillat ojiin ja kantamaan lankut suolle.  

Luontopolun loppupää osoittautui soratieksi. Jälkeenpäin nähdyllä kartalla itse asiassa melkein puolet. Maastossa, koska polku mutkitteli, ei aivan niin paljon. Olisi ollut hyvä nähdä se kartta ennen reissua. Kilometrien mittainen ylämäki soralla oli vähän antikliimaksi. Polun tekijöiltä oli selvästi loppunut puhti kesken heidän päästyään vähän yli puolen matkan. 

Viimeinen kilometri luontopolkua oli pikitietä. 

Oli siellä hyviäkin paikkoja. Naavaa nähtiin. Polun alussa viittoja oli tiheässä, loppupäässä aika harvassa, ja osa lahouttaan kaatuneina maassa, mutta riittävästi niitä aina oli. Nosteltiin kaatuneet ylös puunrunkoja vasten. Jos täällä joku muukin jonain tulevana vuonna kulkisi. 

Oikein nätti hiljalleen soistuva pitkä ja kapea lampi metässä oli. Kaikkialla ympärillä kallioita ja mäkiä, niin että tätä ei pystyne kukaan ojittamaan. 

Iso muurahaispesäkin nähtiin. 
Perhe ei kiitellyt, mutta ei pahemmin valittanutkaan. Kunnon kävelyreissu se oli, vaikka "polun" alku ja loppu maistuivatkin vähän huijaukselta. Kerta tätä polkua riitti; toista kertaa siellä ei käydä. 

keskiviikko 9. marraskuuta 2011

Kuuraa peitteiden päällä

Eilen sain kasvimaalle peitteet, jotain 400 kg olkia käytäville. Tänä aamuna oli viimein pakkasta, ensimmäinen pakkanen tänä syksynä. Tosin vain -2C, mutta kuitenkin.
Samalla hoidin suuren osan ensi kesän kitkemisestä. Tuon olkimassan lävitse ei montaa heinää tunge. Jokunen toki aina kuitenkin.

Kyllä kuiva kirkas pakkasilma on miellyttävää.

maanantai 7. marraskuuta 2011

Pieniä ongelmia, joista ei ole varma miten ne hoitaisi

Valtioneuvoston asetus koirien, kissojen ja muiden pienikokoisten seura- ja harrastuseläinten suojelusta 8.7.2010/674

6 §
Hyvinvoinnista huolehtiminen
...
Eläimen lajinomaisen liikunnantarpeen tyydyttämisestä on huolehdittava riittävästi.

4 luku
Koirat
9 §
Yleiset vaatimukset

Täysikasvuista koiraa on ulkoilutettava päivittäin riittävän usein, ja erityistä huomiota on kiinnitettävä koiran liikunnantarpeen tyydyttämiseen.

Koiran pitoon tarkoitettujen tilojen on oltava sellaisia, että koiralla on kuulo- ja näköyhteys pitopaikassa tai sen ympäristössä tapahtuvaan toimintaan sekä mahdollisuus sosiaaliseen kanssakäymiseen.

10 §
Koiran kytkeminen

Koiraa saa muuten kuin tilapäisesti pitää ulkona yhteen paikkaan kytkettynä vain asuttuna olevan rakennuksen välittömässä läheisyydessä.

Ulkona muutoin kuin tilapäisesti pidettävällä koiralla sekä koiratarhassa pidettävällä koiralla on oltava mahdollisuus päästä asianmukaiseen koppiin tai muuhun tarkoituksenmukaiseen lepopaikkaan, jossa sillä on riittävä suoja sääoloja vastaan. Koiratarhan koossa on otettava huomioon koiran tai koirien rotu, koko ja lukumäärä.

Muutoin kuin tilapäisesti ulkona yhteen paikkaan kytkettynä pidettävällä koiralla on oltava liikkumatilaa vähintään 40 neliömetriä.


11 §
Koiran ulkotarha

Koiran ulkotarhan vähimmäiskoko on liitteen 1 kohdassa.

1. Koiran ulkotarhan vähimmäiskoko

3 koiraa, keskimääräinen paino 40 kg = 22m2
3 koiraa, keskimääräinen paino 50 kg = 24m2

12 §
Koirankoppi tai muu sitä vastaava säänsuoja

Koirankopin tai muun sitä vastaavan säänsuojan on oltava kooltaan, rakenteiltaan ja varustukseltaan koiralle sopiva. Seinien, katon ja lattian on oltava tiiviitä ja tarvittaessa lämpöeristettyjä. Pohjan on oltava irti maanpinnasta. Lämpötilan ja ilmanlaadun on oltava koiralle sopivia.

Lattia on pidettävä puhtaana ja kuivana. Koiralla on oltava käytössään makuualusta.


------------------------

Omasta koirastani ei ole kyse, mikä nimenomaan tekee tästä sen ongelman.

ILLALLA: Eiköhän se siitä lähde ratkeamaan.

sunnuntai 6. marraskuuta 2011

Hiekan loppusijoitus

Kesältä jäi pihaan iso kasa hienoa hiekkaa. Nyt kun tontin takaosan betonikiveys on valmis, siirsin hiekat sinne, kottikärrillä kuntoillen. Panin alle sanomalehtiä, jos niillä saisi ohdakkeen ja kortteen tapettua. En tiedä; voi lehdet olla keväällä jo pehmeitä. Joka tapauksessa yritän perustaa tämän osan puutarhaa uudelleen; ohdakkeen ja kortteen kanssa ei voi kasvattaa muuta kuin puita. Yhden kesän paikkaa jo kesannoin ... minkä muistin. Ainakin tämän syksyn ja alkukevään tämä on siistin näköinen. Unikko kai tuollaisessa hiekassa kasvaisi.

Viiniköynös on kasvi, jota en ole milloinkaan kokeillut kasvattaa. Sanovat sen menestyvät ulkonakin, joten jos kokeilisi. Neuvovat pitkin nettiä panemaan taimet talon eteläseinustalle suojaiseen aurinkoiseen paikkaan. Kasvualustaksi joko a) minimissään 50x50x50 cm kuoppa joka täytetään kompostilla, kalkilla ja ravinteilla, tai b) säkillinen kaupan kukkamultaa, tai c) lievästi lannoitettua hietamaata. No ... neuvoja on monenlaisia, vaikuttaa kasvavan missä tahansa. Eteläseinustalle meillä ei istuteta mitään, se on kiveä, hiekkaa ja routaeristeitä. Sen viereiset multa-alueet on vaimon daalioiden yms käytössä; sinne ei ole asiaa. Joten mitenkäs jos tänne tontin perälle? Länteen aukeava aukio, päällä sitä hienoa hiekkaa 20 cm, alla multaista hiesua. Isoja kiviä lämpöä keräilemässä ja mikroilmastoa tasoittamassa.
Pitää katsoa keväällä vieläkö asia kiinnostaa. Kohtahan se on.

perjantai 4. marraskuuta 2011

Moka


Kun paljon tekee niin joskus aina mokaa. 
Naapuri on kaivinkonekuski. Sillä oli hallillaan iso tunkki, jolla saatiin nostettua autoa taka-akselistaan ylös niin paljon että voitiin pinota parrun pätkiä takarenkaan alle 15 cm. Samalla auton noustua sain purettu yhden kerroksen kiveystä reunasta, niin että saatiin siihen mäki, ei enää pelkkää putousta. Sen jälkeen ei tarvinnut muuta kuin ajaa auto takaisin tasaiselle pinnalle.

Sanoivat töistä myöhään kotiin tultuani, että huomenna on pyhäinpäivä ja kaupat kaikki kiinni. En ollut joutanut sellaista panemaan merkille. Piti käydä nopeasti kaupasta veljentyttärentyttärelle synttärilahja ja isälle ruokaa. Siinä pimeässä ja sumussa peruutin liian pitkälle. Aina jotain. Tällä kertaa ilmeisesti vain pientä peltivauriota helmassa.

maanantai 31. lokakuuta 2011

Jälleen kotona

Kotona ei paljoa ole tapahtunut reissun aikana. Auringon juuri sopivasti piipahtaessa esiin pilvien välistä voisi tällaisesta kuvakulmasta melkein luulla vielä kesän jatkuvan. Syyskuunasterit kukkii, eivät ole paleltuneet tänä vuonna. 

Ennen reissua nuppuaan availlut tuhatkauno on nyt auki. 
Pettäviä tällaiset auringonpaistekuvat kuitenkin. Yleensä on pilvistä tai sataa, ja päivät on jo hyvin lyhyet. Kun vielä piti vaihtaa heti talviaikaan, niin pimeä tulee jo illalla viideltä. Aika lämmintä on kuitenkin edelleen. 6-8 C, hallan merkkejä ei ole missään. Eiköhän tuota elele täälläkin. Rauhallisempaa. 

lauantai 29. lokakuuta 2011

Lontoo 5

Lontoo oli aika puhdas. Erittäin harvoin näki enää koiranpaskaa, eikä paljoa muutakaan roskaa. Kaikki maailman kaupungit Tokiosta Helsinkiin ja Irkutskista Lontooseen ovat puhdistuneet paljon siitä mitä ne olivat 20-30 vuotta sitten. Kansaa on koulutettu, ja sakot + valvonta ovat kohtuullisen tehokkaita keinoja. 
Muuten Lontoosta voi sanoa, että se oli kallis ja ahdas, sekä täynnä brittilogiikkaa, jonka opetteluun menee oma aikansa. Hintatasosta esimerkkinä hotellimme Paddingtonin aseman (jonne pääsee kätevästi suoraan Heathrow Express-junalla) lähellä: pieni hotelli, asemalta kävellen 10 min. Vuorokausihinta 120 euroa, ei aamiaista, ei ilmaista internetyhteyttä, ei jääkaappia. Pieni vanha huone, jossa ei paljoa lattiatilaa 3 sängyn lisäksi. Vanhan ikkunan raoista veti tuulisina öinä. Lämmin vesi saattoi loppua aamuisin suihkussa. Vessa tiputteli vettä jatkuvasti. Internet maksoi 10 puntaa vuorokausi, mutta oli hidas ja toimi jos toimi.  Minun piti hoitaa sieltä töitäni Adoben Connect Pro 8 ohjelmalla, mutta ei siitä mitään tullut. Puhelimella ja sähköpostilla, silloin kun onnistui.

Lontoo on vanha kaupunki, jota on korjattu vuosisatojen aikana paljon, paikkaa paikan päälle, ja sitä korjataan koko ajan edelleen. Jostain aina alkaa vuotaa. Ei milloinkaan voi luottaa siihen että asiat toimisivat, vaan joka päivä tapaa jotain joka ei sillä hetkellä toimi. Metrolinja, bussilinja, maanalaisen liukuportaat, tavaratalon hissi, kaupan kassakone, hotellin lämmin vesi, puhelinverkko ... jne jne. On tätä kaikkea Suomessakin, mutta toimimattomuuden frekvenssi ei ole ollenkaan yhtä nopea kuin Lontoossa. Yrittää ne kyllä korjailla rikki menneitä asioita kohtuullisen nopeasti.

Toisaalta Lontoossa on paljon nähtävää ja siellä on helppo liikkua. Kieli on helppoa, ja paikannimet on helppo muistaa, koska niistä on niin iso osa jo tuttuja historiasta, pop-lauluista ja elokuvista. Paikallisten kanssa tulee helposti toimeen, etenkin kun ei jää ihmettelemään kaikkia brittilogiikan kummallisuuksia. En osaa määritellä brittilogiikkaa; se tarkoittaa vain sitä että he toimivat monissa tilanteissa toisin kuin suomalaisella tai japanilaisella kokemuksella odottaisi. Pleasen ja thank youn tarvitsee vakiovarusteiksi joka paikkaan, mutta ne on kevyitä kantaa mukana.

Ehkä joskus taas Lontooseen, mutta ei kovin pian. Ainakaan perhematkalle; töistä ei tiedä minne ne milloinkin vievät. Perhe on tyytyväinen reissuun, joten kaipa se kannatti tehdä.

Lontoo 4 Kew Gardens

Täällä kävin yksin. Tuskastun tavarataloissa ostoksilla 15 minuutissa, joten on aina paras että vaimo ja tytär menevät sellaisiin huvituksiin keskenään, ja minä menen jonnekin muuanne. Tänne pääsee District Linellä, kunhan jaksaa vaihtaa junaa jonkun kerran. District Line toimii brittilogiikalla ja on ensi katsannolta jokseenkin sekava.

Tämä reissu oli joka tapauksessa minulle matkan kohokohta. Kew Gardens on ehdottoman hieno paikka, ja juuri täksi yhdeksi päiväksi sattui vielä sateeton ja pilvetön päivä. Muuten satoi joka päivä ainakin jonkin verran. Puutarhassa on yli 14000 istutettua kasvia; tässä yksi, Prunus serrula Tiibetistä. Ei pärjää Suomessa, mutta jo Etelä-Ruotsissa kyllä.

Siellä oli ruskaa ja lehdettömiä puita, nurmikenttiä, äitejä lapsineen piknikeillä.

Britannian ilmastossa pärjää suuri osa maailman lauhkean vyöhykkeen kasveista, Etelä-Amerikasta Välimerelle ja Itä-Aasiaan. Tässä Australian kasvillisuutta.

Heiniä siellä oli vaikka mitä.

Myös elehvanttiheinää ... luulisin, vaikka tämän röyhyt onkin tuuheampia kuin mitä normaalisti näkee.

Araucaria Etelä-Amerikasta. Kiipeillä näissä ei voi, mutta tykkään seista näiden juurilla ja katsella näitä, missä sitten tapaankin.

Niiden oksisto ja lehdistökin on niin ihmeellinen. Lajinimeä en enää muista.

Barokkimuotoon leikattua Ilex aquifoliumia.

Kirsikkakäytäväkin siellä on, tähän vuodenaikaan toki punaisena, ei valkeana.

Viktoriaanisia kasvihuoneita.

Ja jopa japanilainen puutarha.
Tämän kävelyn jälkeen minulla oli syvän tyydyttynyt olo, enkä edes ehtinyt käydä lävitse koko puistoa. Siihen tarvittaisiin kunnolla aikaa, mielellään useampi päivä. Ja eri vuodenaikoja. Ainoa syy miksi ehkä haluaisin käydä uudelleen Lontoossa joskus on tämä puutarha. Pääsymaksu oli n. 15 puntaa.

Lontoo 3

Parlamenttitalo Thamesin rannalla on nähty illansuussa. Sisälle ei mitään asiaa. Olisi sinne periaatteessa päässyt, mutta niin kamalat jonot, että ei niihin haluttu seisomaan. Lontoossa on kamalasti turisteja. Busseissa ja omatoimisesti, mutta joka tapauksessa paljon.

Big Ben. Se on elokuvista tutumpi kuin varsinainen parlamenttitalo.

Trafalgar Squarella on yksi tyhjä patsasjalusta, jolla on vaihtelevia patsaita. Yksi muinainen epäsuosittu kuningas (Wiljami IV 1800-l alussa) ei sinne lopulta patsastaan saanut, joten jalusta jäi tyhjäksi. Nyt siellä oli Yinka Shonibaren veistos amiraali Nelsonin Trafalgarin taistelun lippulaivasta. Se on kai muuten tarkka kopio originaalista, mutta purjeet on afrikkalaista kangasta. Shonibare on englantilais-nigerialainen vammainen taiteilija. Joka tapauksessa tämä oli hienompi kuin ne pysyvät ukkojen patsaat; ne jäi kuvaamattakin.

Aslanit Nelsonin patsaat ympärillä. C.S. Lewisin sanotaan ainakin käyttäneen näitä leijonia Aslanin mallina. Hienoja ne ovat.

Kasvitaidetta. Noin 100x100 mm kokoisiin muovisiin lokerikkoihin on istutettu erivärisiä heiniä ja muita kasveja, ja koko höskä on nostettu pystyyn. Tämä oli nätti. Oikein mukava. En tiedä kuinka he sitä kuumalla ovat kastelleet, ehkä vain ruiskutelleet sivusta, mutta tämä oli hieno seinänpätkä. Mistähän noin ison lokerikon saisi? Massojen ohjailuun tarkoitetun liikuteltavan esteen kulma jäi näköjään kuvaan. Aina ei tule varottua tarpeeksi kuvan kulmia, mutta jospa se ei tuolla haittaa.

Lontoossa on paljon teattereita ja ne vaikuttaa olevan systemaattisesti aina täynnä, näytännöt loppuunmyytyjä. Niissä on myös outo logiikka. Teattereissa itsessään myydään vain täyshintaisia lippuja (n. 55 puntaa permannolle), mutta Leicester Squarella on monta kojua, joista saa ostaa puolihintaisia lippuja sen päivän näytäntöihin. TKTS niistä on auktorisoitu myyjä, muiden statuksesta en oikein tiedä. Se joka tapauksessa myy liput puoleen hintaan, ottaen 3 punnan oman siivunsa kultakin lipulta. Sinne kun kehtaa kävellä aamulla kymmeneksi, etsiä myymälän paikan ja jonottaa aikansa ei teatterissa käynti Lontoossakaan ole kovin kallista.

Katsottiin jukebox musikaali 'Dreamboats and Petticoats', joka oli rakennettu 1950-l lopun ja 1960-l alun rock'n'roll -kappaleiden ympärille. Suuressa osassa Suomen kouluja lienee tänä syksynä tekeillä jonkinlainen musikaali, joten katsottiin tästä vähän mallia tyttärelle. Toinen syy tähän valintaan oli, että muuten teattereissa oli menossa kohtuullisen synkkää tai kauhuohjelmistoa, ja kolmas syy oli että tässä päästiin iltapäivänäytäntöön (klo 15-18). Kotiin paluu ei venynyt niin pitkäksi. Yleisö oli suurimmaksi osaksi eläkeläisiä, tuon ajan musiikkia aikoinaan kuunnelleita, mutta oli siellä nuorempaakin väkeä. Hyvä oli show, ja mummot nousi näytelmän lopussa penkeistään ylös rokkaamaan ja kirkumaan.

Lontoossa käveltiin niin paljon kuin suinkin jaksettiin. Mielenkiintoista miten museoiden kivilattia on paljon kovempi kuin katujen kiveys. Kaduilla kävellessä ei jalat tulleet niin kipeiksi kuin museoissa. Punaisten bussien yläkerroksen etupenkeillä ajettiin myös paljon, sekä maanalaisella. Otettiin useamman päivän passi näihin välineisiin, ja kätevä se oli käytössä. Bussin etu on, että siitä näkee hyvin. Toisaalta se on ruuhka-aikaan keskustassa niin hidas, että kävellen liikkuu nopeammin. Maanalaisella pääsee pitkät matkat nopeammin, mutta näkee lähinnä mustia seiniä. Lontoossa on maailman vanhin metro, ja se oli yllättävän kapea ja matala. En ollut muistanutkaan. Maahan kaivettu tunneli on läpimitaltaan huomattavasti pienempi kuin esimerkiksi Japanissa käytetty standardi, johon olen tottunut. Japanilaiset kuskaa melkein kaksi kertaa enemmän ihmisiä ruuhka-aikaan kuin lontoolaiset, eikä lontoolaiset edes suostu ahtautumaan niin tiukkaan kuin japanilaiset, vaan jäävät laiturille odottelemaan seuraavaa junaa. Mielenkiintoista.

South Bankilla nähtiin ikääntynyt punkkari, joka hankki leipänsä tekemällä 2m mittaisia saippuakuplia ja keräämällä rahaa yleisöltä.

Sherlock Holmesin ravintola nähtiin. Kotikaupunki muistaa tätäkin suurta poikaansa. Sisällä ei kuitenkaan käyty, koska oltiin menossa muuanne silloin. Syötiin joka ilta eri ruokaa: malesialaista, intialaista, libanonilaista, korealaista ja eritrealaista. Kaikki oli hyvää, mutta eritrealainen kaikkein mielenkiintoisin. Ravintola oli nimeltään Mosob, ja siellä syötiin eritrealaiseen tapaan käsin, kaikki ruoka yhdeltä tarjottimelta. Mitään ruokailuvälineitä ei tullut, paitsi pienet lusikat dippikastikkeen annosteluun. Erittäin hyvää, ja oikein miellyttävä tarjoilu sekä asioiden neuvominen. Aamulla tosin sekä minulla että vaimolla oli ripuli, ja sama mauste joka illalla oli kirvellyt kielellä ja kurkussa kirveli aamulla vielä peräsuolessa mennessään, mutta se ongelma meni yhdellä vessareissulla ohitse. Tyttärellä ei sitä ongelmaa edes ollut. Voin ripulista huolimatta suositella. Mukava paikka ja hyvää ruokaa. Sen verran syrjässä, että ei edes kovin kallis.

Mitäs vielä? Lontoossa kannattaa mainostaa, ja käyttää rahaa mainostamiseen. Wieniläiset oli yhtenä iltana panneet Trafalgar Squarelle pystyyn tällaiset telineet, ja pudottelivat niiltä halukkaita katsojia alas köysien varassa. Samalla jokainen katsoja näki varmasti mainoksen sanoman, koska ilmassa killuvia ihmisiä oli aivan pakko katsoa. En ole vastaavaa nähnyt missään ennen.