Lontoo 2

British Library on muuttanut uusiin tiloihin St. Pancrasille 1997. Komea rakennus, ja toimivan tuntuinen. Kirjoihin siellä ei pääse käsiksi rekisteröitymättä ja asuinpaikkakin Briteissä pitäisi pystyä todistamaan vuokranmaksu- tai kaasulaskunmaksukuitilla. Ehkä kotikirjaston suosituksellakin pääsisi vierailemaan. Mutta se ei tämän vierailun tarkoitus ollut. British Libraryssä saa kohtuuhintaan hyvin herkullisen lounaan, joka käytiin syömässä. Salaattipöytä, curryriisiä, englantilaisia kuumia piiraita sellaisella sisällyksellä kuin haluaa. Ilmapiiri on mukava. Ihmisiä syömässä samalla hartaasti kirjoja lukien, vaimeaa rauhallista keskustelua, vanhoja valkotukkaisia eläkeläisprofessoreita ja nuoria väitöskirjantekijöitä, sekä paljon koululaisia luokkaretkellä. Reput tarkastivat ovella, mutta muuten sisään pääsee vapaasti.

British Museum on ulkoapäin entisenlaisensa. Uusklassista arkkitehtuuria, seinät voisi jo vähitellen pestä ulkoapäin. Rakennus alkaa olla aika tumma.

Sisältä se on osittain aivan uusi. British Libraryn siirryttyä sieltä pois sisäpihan keskusaukio rakennettiin uusiksi ja katettiin, sekä nimettiin Queen Elizabeth II Great Courtiksi. Se on kaunis. Se on hieno. Ja on se käteväkin, kun vähän päästä tuli sadekuuroja.

Siellä nähtiin egyptiläinen hymyilevä jumalatar. Hyvin tyyni nainen. Hänen kanssaan olisi mielenkiintoista jutella. Hän puhuisi harkitusti ja miettien.

Ja kreikkalainen Venus, joka ei ollut aivan yhtä tyyni ja rauhallinen, mutta jos oikein muistan, ei tämä vanhaa alastomuutta häpeilemätöntä antiikin Kreikkaa edustanutkaan, vaan jotain myöhempää tirkistelemisestä kiinnostunutta aikakautta.

Babylonialaisia leijonanmetsästyskoiria. Ne oli jo 4000 vuotta sitten aivan koiran näköisiä, ei suden tyyppisiä ollenkaan. Ja nähtiin siellä paljon muutakin. Kivi- ja saviteknologiassa on puolensa, siinä missä valurautateknologiassakin. Ne on ihmisläheisiä. Taide pyrkii kauneuteen ja ylväyteen, ja vaikka onkin uskonnon tai poliittisen yhteisön suhteen propagandistista, niin se on kuitenkin suoraan ymmärrettävissä.

National Gallery on entisensä. Sielläkin on ymmärrettävää taidetta, ja iso se on. Sielläkin yksi lounas syötiin kiertelyn välissä, mutta siellä oli kaikkialla niin kamala tungos, että isoudesta huolimatta tunnelma oli aika ahdas. Tatessa ei ollut yhtä tungosta ollenkaan. Kaikkiin näihin julkisiin museoihin on vapaa pääsy, mutta toki näissä niin kuin kaikkialla muuallakin pyydetään vapaaehtoista kontribuutiota parista punnasta ylöspäin. Niiden ylläpito maksaa, ja kyllä me se pari puntaa aina annettiin.

Lontoo 1

Lontoossa perheen kanssa. Halusivat tänne. Eivät ole koskaan käyneet. En kyllä minäkään ole pysähtynyt täällä n. 35 vuoteen. Olen kyllä käynyt Briteissä muualla, mutta mennyt tästä aina vain lävitse. Suurelta osalta tämä on entisellään. Jokin toimii, jokin ei. Tubesta pätkät toimii, toiset ei. Paikalliset tietää asiat, turistit ei. Siellä vain odottelee kapsäkkien kanssa laiturilla junaa, joka ei koskaan tule. Kaukaa toisilla linjoilla kiertämällä sitten pääsee eteenpäin. Pyhän Paavalin kirkkoon ei pääse, koska sen ympärillä on globaalia oikeudenmukaisuutta mielenosoittava telttaleiri, missä aktivistit ilmoittaa pysyvänsä jouluun asti. Ei ne kirkon oven edessä ole, mutta ovet on kiinni kuitenkin. Mikäpäs siinä, ei me mielenosoittajia vastaan oltu. Rauhallista väkeä, huutelevat innokkaasti "hello!" ohikulkijoille. 

Taten modernin taiteen museon edessä ei ollut mielenosoittajia. Koivuja oli, aika ahtaaseen istutettuja.
Sisällä Gerhard Richterin näyttely. Se oli mielenkiintoinen, monessakin suhteessa. Kun maalaustekniikka on kehittynyt niin pitkälle, että taitava taiteilija osaa maalata täysin valokuvaan verrattavan taulun, niin mitä sen jälkeen enää on tehtävissä? Siirtyä muotoihin ja väreihin, erilaisiin intellektuaalisiin kokeiluihin. Moraalisiin, kulttuurillisiin, demokraattisiin ja ylipäänsä poliittisiin elementteihin maalauksissa. Ei kai sille mitään mahda. Mutta jotensakin kaipaa kuvia ihmisistä.

Tower Bridge oli mielenkiintoinen. 1800-luvun teknologia on mielenkiintoista. Se oli teräkselle kaunista muotoa antavaa aikakautta. Paksuja niittejä, hyvin lujaa, raskasta ja konkreettista. Täällä tulee vastaan nopeaan tahtiin monenlaisia historiallisia kerrostumia. 1800-luvun estetiikka taitaa sopia minulle paremmin kuin moderni. No, monenlaisten kanssa tulee toimeen.

Kirjava

Nyt tämä alkaa olla valmis, pinta ainakin; reunoja voi vielä miettiä, mutta eiköhän jää ensi vuoteen. Tein tänään viimeiset viimeistelyt rälläkällä, saumasin ja pesin. 

Tällaista tämä nyt vain on. Kirjavaa, niin kuin perhe tilasi. Musta kuitenkin sitomassa kuvioita yhteen. Aika Mussorgskia. Jota yleensä olen kuunnellut kivikuormia ajaessani. Näyttelykuvat on vaimon raktorissa aina sisällä soittimessa. En itse asiassa ikinä mitannut mikä aukion pinta-ala on. Ajoin vain kiviä trailerilla niin monta kertaa kuin tarvittiin. 

En oikein keksinyt muuta helppoa tapaa liittää betoninkappaleet aukion päässä oleviin luonnonkiviin kuin sepelin. Ehkä siihen ei sen kummempaa tarvitsekaan. Pitää miettiä. Kivipallot ei vielä ole millään kiinni. Ajattelin kiinnittää ne jalustalaattoihin terästapeilla, mutta koska siinä joutuu vähän nostamaan noita n. 60 kg palloja, niin jätän sen myöhemmäksi. Kunhan arpi mahassa on kokonaan parantunut. 

Näkymä sammakkolammelle päin. 

Löysin vähän jopa violettiakin eurokiveä. Kaarteisiin on kyllä kehitetty ihan oma kivensäkin, jossa on kaikki kulmat pyöreitä. Tykkään kuitenkin enemmän tehdä kaarteet eurokivellä. En tiedä miksi.

Sain mielestäni liitettyä uuden kiveyksen vanhaan pätkään kohtalaisen siististi. Vanhasta lähti saumatessa ja pestessä sammalet isoksi osaksi pois. Tulee ensi kesänä takaisin. Lammen vieressä on aina niin kosteaa ja varjoisaa, että sammal kasvaa nopeasti. Saa sitä jonkun vuoden välein vähentää. 

Liitos lammen rannan pesubetonilaattoihin on vähän kökkö. Kivituhkaa. Tarkkaan leikkaamalla olisi tullut parempaa jälkeä, mutta kun satoi melkein koko päivän. Ei tehnyt mieli rälläköidä kuin sen verran että sain eri suunnista tehdyt eurokivijonot yhteen. Jos kivituhka haittaa silmää ensi kesänä, niin pitää katsoa tilanne sitten uudestaan.

Eiköhän tämä tästä. Saa marraskuu tulla.

Lokakuun hommia

Tuhatkauno avaa nuppuaan.

Vaimon ruusu on avannut.

Purin vähän vanhaa kiveystä lammen vierestä. Routa on sitä vähän heilutellut, tehnyt pieniä vuoria ja laaksoja. Ja kasvillisuus alkoi peittää sen; nyt toki jo kaikki on kitketty. Voimakkaasti siellä missä ei juurimattoa ole ollut; etualalla, missä on ollut juurimaton pätkä, kasvit ei pääse voimistumaan. Sammal kasvaa kyllä hyvin joka paikassa, mutta sillä ei juuria olekaan. Sammal on nättiä. 

Asensin sinne kerroksen 30 mm Finnfoamia, sen mitä sitä oli jäljellä. Saa nähdä ensi keväänä mitä sille tapahtuu. Maassa on kerros sepeliä, sen alla 20-80 mm mursketta, sen alla suodatinkangas, ja alimpana täkäläinen jankko. En muista miten syvään mursketta on, saattaa vaihdellakin 10-30 cm välillä. Joissain kohdin routa on tuntunut, joissain ei. Vasemmassa reunassa kaarteen kohdalla on ison kiven yläkulma. Niin ison ettei sitä käsin maasta pois saa. Kohdan saa tasattua kivien tasoon kivituhkalla. Mutta juuri siellä ehkä tulee esiin maan liikettä keväisin. 

Tämä pirun katselulaite vääristää kuvien muotoa. Keskimmäinen kuva, ruusu, menee ainakin minun selaimessani kapeaksi, korkeuden muuttumatta.

---

Vika näkyy olevan Operassa, Google ilmeisesti haluaa tehdä kilpailijalle jäynää. Chromessa ei sitä vikaa ole, eikä Firefoxissa eikä Safarissakaan; sen sijaan niissä yhdessäkään Tuhatkaunon kuva ei lataudu kunnolla pelkässä blogin katselussa ilman sitä katselinta. Näkyy vain viipale vasemmalta laidalta. Muut kuvat tulee ok.  Täällä konemaailmassa on haittana sama saatanan jatkuva uudistaminen kuin työelämässäkin. Koko ajan jotain organisatorista kipua; suurimmasta osasta siitä ei ole mitään hyötyä, osasta on selvää haittaa.

Jatkuu ja jatkuu

Lämmintä riittää. Pakkaset pysyy kaukana. Syksy jatkuu ja jatkuu vain. Härkäpapu kukkii edelleen. Sillä on mukavat kukat, sopivat värit.

Ja minun betonikiveyshommat jatkuu ja jatkuu aina vaan, joskaan ei kovin nopeasti. Ei ehdi kuin vähän silloin tällöin kerrallaan. Rälläkkähommissa vaihteeksi.


Blogeriin on näköjään vaihdettu jokin uusi tyhmä kuvien esittämistapa.

Veljentyttärentyttäret oli käymässä yökylässä. 7- ja 11-vuotiaat. Menivät mekastaen ympäri taloa koko ajan minkä olivat valveilla. Terveitä tyttöjä. Koska he ovat tottuneet varsin lämpimään kerrostaloasuntoon, lämmitin taloa lähemmäs heidän normaalia huonelämpötilaansa. Mutta kun meillä on aina 5-10 astetta kylmempää, niin kyllä se etenkin yöllä kuumalta tuntui. Piti nousta ja jäähdytellä itseään tietokoneen ääressä toista tuntia aamuyöstä. Jos heillä on +25 ja meillä +16 makuuhuoneessa, niin onhan siinä ero.

Isä pääsi sairaalasta. Oli siellä reilun viikon. Keuhkoveritulppa, mikä hänet heikoksi oli vetänyt. Hoitamatta parisen viikkoa, kunnes yksi lääkäri viimein tajusi mistä oli kysymys. Nyt vähän virkeämmässä kunnossa. Kävin hänelle lääkkeet apteekista ja kaupasta ruokaa samalla kun palautin pikkutytöt äidilleen.

Ei tullut viime yönä mitään pakkasta, vaikka lupasivat -3 astetta. Kävi lähellä +0:aa, mutta siinä se. Jopa kisssankellot kukkivat vielä heinikossa.

En kuitenkaan ole päiväkausiin saanut otettua kameraa käteeni, niin että kuvia ei ole.

Oma arpeni on jo aika hyvin parantunut. Tosin kyllä sekä leikkuujälki että tikkien jäljet vielä hyvin näkyvät, enkä ole edelleenkään kovin raskaita esineitä nostellut, mutta liikkumisessa ei enää haittaa ollenkaan.

Laula mu laulu helisev hääl

Tässä toinen hieno esimerkki virolaisista taidoista. Jana Kask laulaa, lienee vuodelta 2009, mutta muut tiedot minulta taas puuttuvat. Virolaisia on niin vähän täyttämään Wikipedia kaikella tarpeellisella tiedolla.

Ma ei kuule ja ma ei näe

Mu loodud laul mu endal kuulmata nii jääb.

Laula mu laulu, helisev hääl!

Kui ma ei saa seda kuulata laula siiski

mulle.

Sinu imelist laulu keegi kuulamst vist ei väsi eal.

Ta puudutab ju iga üksiklast.

See laul, mu laul, las sinule jääb.

Sest sul on valgus, helisev hääl, et laulda

seda laulu.

Sest sul on hääl ja ma usaldan sind

su huultel lauluks muutub mu hing.

Ma kuulen sind

Lauluks ei muuda lembust keegi muu

keegi ei pane kaasa laulma mind.

Keegi ei ole tundeist lauldes nända loomutruu

ja nii

lembust ma mõistan kuuldes laulmas sind.

Kui on meri hülgehall

Olen kovin tykästynyt virolaiseen musiikkiin. Sitä ei koskaan Suomen radiokanavilta kuulu, mutta hyvää ne lahden eteläpuolella tekevät. Kuten tämä vanha elokuvasävelmä vuodelta 1978. En saa selville laulun tekijöitä enkä laulajiakaan.

Kui on meri hülgehall ja sind ründamas on suur hall,

nõnda hea on mõelda siis, et kuskil rannaliiv

ja mere ääres väike maja ootamas on mind.

Nii hea, nii hea on mõelda siis, et kuskil rannaliiv

ja mere ääres väike maja ootamas on mind.

Mitä enemmän viron kieltä kuuntelee, sitä enemmän siitä tykkää, ja sitä ymmärtääkin aika paljon, kun rakentelee sanojen mielleyhtymistä palapelejä ja saa niitä vähitellen valmiiksi. "Väike" lienee samaa juurta kuin "veikeä", mutta mitä ilmeisimmin se tarkoittaa nyt virossa "pientä". Mutta eihän veikeä oikeastaan koskaan voi suomessakaan suuri olla; pieni tai pienehkö sen on oltava, jotta se voisi olla veikeä, olipa "se" mitä tahansa. Viro on hyvin mielenkiintoinen kieli. Ja hyvin laulavat ja soittavat siellä.

Autoradio

Autoradio on vähän ongelma. Oli kerran aika, jolloin tykkäsin kuunnella aamuisin Radio Aaltoa töihin ajellessani. Ennen kaikkea siksi että siellä puhui Olga K. Ihan sama mitä se puhui, kunhan puhui. Tykkäsin äänestä. Harri Moisio sen kaverina kelpasi myös. Aika usein siellä tuli lapsiperhejuttuja, mikä sopi minulle. Iltaisin kotiin ajellessaan saattoi kuunnella vaikka Groovea, vaikka siellä olikin usein vähän höpsöjä toimittajia, mutta siitä ei iltaisin niin välittänyt. Sitten Aallossa alkoivat kehittää, toivat uusia pahaäänisiä toimittajia, ja samalla se lakkasi kulumasta jatkuvasti täällä kaukana. Joskus kuului, joskus ei. Olga K lakkasi kuulumasta kokonaan, vaikka silloin tällöin yritin tehdä koekuunteluja. Niinpä luovuin siitä.

Nova ei jotensakin sovi minulle. En saa siihen makua millään. Enkä erilaisiin rokkiasemiin, jotka käyttää soittolistoja. Yhdeltä bändiltä ei koskaan soi kuin se yksi kaikkein kulunein kappale, ikään kuin vuosikausia kasassa olleet bändit ei olisi mitään muuta koskaan tehneet. Eikä toimittajat osaa enää puhua kappaleista mitään, jos nyt nimen ja esittäjän osaavat lukea listasta. Toki nykytähdiltä tulee listalle aina uusia hittikappaleita, mutta kun on kuunnellut pop-musiikkia 1960-luvulta lähtien paljon, niin on jo oppinut että hitissä on oltava ainakin 90% ennestään tuttua ja vain korkeintaan 10% jotain uutta. Jos niinkään paljon. Enkä tietysti kuulu niiden asemien kohderyhmäänkään.

Ei jää paljoa muuta kuin Yle. Sisältö sopisi kaltaiselleni yli 50-vuotiaalle. Kuulun selkeästi kohderyhmään. Sen kuuntelu kuitenkin on ihan kamalaa. On ollut sen jälkeen kun keksittiin autoradiot, jotka etsivät aina saman kanavan voimakkainta signaalia. Mieluiten kuuntelisin Yle Puhetta, koska lehdet usein jää ajan puutteen vuoksi lukematta, ja siellä on mielenkiintoisia asiantuntijahaastatteluja yms asiaohjelmia. Sitä ei voi kuunnella, koska säännöllisesti autoradioni vaihtaa Yle 1:een 10 sekunnin kuluttua. Asialle ei voi kerta kaikkiaan mitään. Oli kuuluvuus kuinka hyvä tahansa, tapahtuu aina sama asia.

No, Yle 1:llä on on joskus mielenkiintoisia ohjelmia, mutta eipä ole aina. Säätiedotusta merenkulkijoille kuuntelen ihan mielelläni, mutta hartaudet ja klassinen laulu jää kuuntelematta. Sen kohderyhmä ei edes ole yli 50-vuotiaat, vaan ehkäpä yli 70-vuotiaat oopperalaulun ystävät. Sen kuuluvuus on myös oudon huono. Aänenvoimakkuus on säädetty paljon hiljaisemmaksi kuin mikään muun aseman. En tajua miksi.

Sitten on Radio Suomi. Se lähettää paljon paikallista ohjelmaa, sinänsä aika mielenkiintoistakin usein. Ongelma on, että etenkin korpiteillä ajellessa se paikka, mistä ohjelma tulee, vaihtuu sen mukaan millä puolella mäkeä on, tai kummalla puolen tietä on hakkuuaukea tai pelto. Eli puhe tai musiikki vaihtuu 10-30 sekunnin välein. Parhaimmissa kuuluvuusalueiden leikkauspisteissä ohjelma voi vaihdella yhtenään neljän eri toimituksen kesken. Radio Suomen kanssa tulee skitsofreeniksi. Se on selvästi tarkoitettu kuunneltavaksi vain kotona kiinteästä radiosta. Ei missään tapauksessa autoradiosta.

Niinpä taitaa olla, että autoradiota voi kuunnella parhaiten pitämällä se kiinni. "Silence is golden", lauloivat ennen vanhaan. Eller, jag borde kanske byta till Radio Vega.

Yksi suurimmista pianokappaleista mitä on koskaan sävelletty. Mussorgskyn Bydlo. Menee suoraan luuytimiin.

Kontortapetäjä

Löydettiin tyttären ja koiran kanssa kävelyllä muutama kontortapetäjä (Pinus contorta). Joku joskus mehtäänsä muutaman taimen istuttanut, kuka ja milloin liekään. Enää se paikka ei ole varsinaista mehtää, vaan pieni metsikkö keskellä omakoti- ja rivitaloasutusta. Puiden istuttaja ei luultavasti enää maata ja puita omista, vaan on ymmärtääkseni myynyt maan kunnalle jo ainakin parikymmentä vuotta sitten. Eli se mitä kontortalle tehtiin ei ollut ainakaan yksityismetän tuhoamista.

Istuttihan mehtäyhtiöt sitä puuta 1970-luvulla tuhansia hehtaareja eri puolille Suomea, mutta siemenen alkuperä lienee ollut huono. Ei siitä ole juuri sen jälkeen kuulunut, paitsi että niitä on kaadeltu pois, joko sellaisenaan lahoamaan tai sellukattilaan. Ehkä se ei mehtäpuuna Suomessa kunnolla menesty, mutta mukava että niitä siellä täällä näkee. Vähän vaihtelua. Ei Suomessa kovin montaa puulajia kasva luontaisesti.

Kontortapetäjä on mielenkiintoinen puu, koska sen kävyt on serotiinisia. Ne ei avaudu joka vuosi kuten tietääkseni kaikkien euraasialaisten petäjien kävyt. Kontorta pitää käpynsä kiinni ja siemenet sisällä. Niiden itävyys kestää vuosikausia. Kontorta odottelee mehtäpaloa, ja kun se tulee, tappaa se ehkä ohutkuorisen kontortankin, mutta myös kilpailevat naapuripuut. Samalla kuumuus aukaisee kaikki ne kävyt joita kontorta on vuosikausia oksilleen kerännyt, ja vapauttaa siemenet leijailemaan palaneeseen maahan, missä nyt on tilaa kasvaa.

Kun ei kehdattu järjestää mehtäpaloa, otettiin vain käpy. Pantiin se eilen kuumaksi lämmitetyn saunan kiukaan päälle. En tiedä miten kauan aukeamiseen oikeastaan lienee mennyt, mutta kun puolen tunnin päästä kävin katsomassa, auki käpy oli. Ei tarvinnut kuin ravistella siemenet ulos. Ensi kevät näyttää onko nämä siemenet vielä itäviä.

Rapakonkallion luonnonsuojelualue

Turkkusest hiukan pohjoiseen on Rapakonkallion luonnonsuojelualue. Kävin siellä kävelemässä. Koko neljää hehtaaria en kiertänyt, mutta vähän kuitenkin. Siellä on komeaa sammaleista kuusikkoa.

Paikan vieressä on Alpo Jaakolan patsaspuisto, joka nyt lokakuussa oli jo suljettu. Mutta mitäs tuosta. Metässä itsessään oli erilaista arkkitehtuuria, ilmeisesti hänen tekemäänsä tai paikalle hankkimaansa. Tämä mökki oli hieno, selvästi jostain muualta paikalle siirretty. Hirsien numerointi oli hyvin näkyvissä. Kauan kuitenkin jo paikallaan ollut. Portaatkin ihan sammalessa.

Betonista ja paikallisesta kivestä tehty patsas löytyi myös metästä, tämä ilmeisesti Jaakolaa.

Kuten tämä samoista rakennusaineista tehty tornikin. En tiedä kuinka monta kymmentä vuotta vanha se on, mutta vielä seisoi. Kauttaaltaan sammaloitunut; kuusten varjossa sammal kasvaa hyvin. Mukava paikka poiketa kävelemässä ajamisen lomassa.

Puolukassa

Tällaisessa metässä on helppo kävellä. Puolukat alkavat viimein olla kypsiä, joten käytiin keräämässä sunnuntaina. Kuiva tasainen maasto, sammalta ja varpuja, joskus vähän jäkälää.

Mukavia marjoja. Helppo kerätä ja maistuvat aikuisen suuhun hyviltä. Tuntuvat mukavilta sormissa. Käsin keräsin vajaan sangollisen, mukavampaa niin. Määrällä ei minulle ole niin väliä.

Ei jäänyt kesken

Väärä tilannearvio viikko sitten. Ei mikään ole jäänyt kesken. Kirjavat kivikasat on vaihtuneet hiljalleen kiveyksestä nousseisiin mustiin kivikasoihin, ja kirjavuus pinnassa on lisääntynyt. Kohtuullisesti ainakin; saa yleisväri mustana pysyäkin. Tämän vertainen jo riittää perheen naisväelle. Tästä tulee kyllä aika haihatus. Ei tosin oikeaa kierrätysmateriaalia, mutta valikoidusta sekundatavarasta kuitenkin ilman mitään kokonaissuunnitelmaa, pala kerrallaan vain jotain väriä tai yhdistelmää.

Hidasta tämä on tietysti ollut, mutta eipä tässä kiirettä. Tulee paremman näköistä kun tekee hitaasti. Maha on ymmärtääkseni tykännyt tällaisesta liikunnasta. Kun yhtä betonikiveä kerrallaan vain liikuttelee, ei se ole raskas. Asennot vaihtuvat koko ajan, mutta arpi ei tässä tärise ja koske samalla tavalla kuin kävellessä. Ja tarvitsen minä liikuntaa jotta saan tyhjennettyä päätäni ja väsytettyä ruumistani niin että nukun yöni hyvin.

Minulle sopivaa taideterapiaa. En osaa piirtää muuta kuin tikku-ukkoja, enkä soittaa tai laulaa. Geometristen muotojen tekeminen betonista on niin yksinkertaista, että tätä osaa tehdä. Kuminuijalla päälle jos jokin kivi yrittää jäädä korkeaksi. Niiden mitat selvästi heittävät jonkin verran erittäin, vaikka kaikki on saman tehtaan periaatteessa saman standardin mukaisesti tehtyä tavaraa. Millin parin eroja on sekä paksuudessa että leveydessä. Sen kanssa tullaan toimeen.

Pellavaa ja muuta

Pellavasta (Linum usitatissimum) ei ole helppo saada hyvää kuvaa. Menee samanlaiseksi sotkuksi kuin heinien kuvaaminen. Näiden siemeniä olisi tiettävästi hyvä syödä. Ne vielä vähän kukkivat, mutta pääosin sylkyt ovat jo muodostuneet. Siemenet on kuitenkin vielä aivan valkeita ja raakoja. Hyvä maku niissä kuitenkin on. Avasin muutaman ja söin.

Uusia kukkiakin alkaa kukkia pellavien seassa nyt kun ollaan lokakuuhun päästy. Nimen tietäisin, jos löytäisin jostain sen siemenpussin mistä nämä heinäkuussa kylvin. Hyvin lämmin syksy ei ole näitä pysäyttänyt, vaan ne jatkavat elelyään kaikessa rauhassa. [Sanna tiesi nimen: sinisievikki Nemophila menziesii]

Samaan aikaan kylvetyt tuhatkaunotkin (Bellis perennis) alkavat kukkia. Tässä ensimmäinen avoin. Lämpimissä syksyissä on omat mielenkiintoiset puolensa. Uudet kukat on niin kovin tuoreen tuntuisia maisemassa, joka muuten on täynnä ruskettuvia varsia ja pudonneita puunlehtiä.

Vettä lisää

Oli kirkas ja poutainen, välillä jopa aurinkoinenkin päivä. Ja kun aurinko painui mailleen, alkoi taas sataa, tavalliseen tapaan hyvin rankasti. Näin jos sataisi yön olisi järvessä aamulla taas sentti vettä lisää. Saa kuitenkin sataa vielä aika paljon ennen kuin nämä tontinreunuskiveni muuttuvat rantakiviksi. Tänne on järven pinnasta 5 m.

Tässä on maha aukinaisena haikeana katsellut hommia joita joskus teki. Käsin, toki parin kangen avulla, nämäkin kivet on joskus 10 v sitten aseteltu paikoilleen tontin peräkulmalle. Nyt ei onnistuisi.

Sama paikka vastapäisestä suunnasta ja eri valossa. Syksy on ollut niin lämmin, että puut siirtyy talvea kohti kukin omaan tahtiinsa. Joku jo melkein lehtensä pudottaneena, kovin paljon edes viittimättä kellastua; toinen vielä aivan vihreänä täydessä lehdessä.

En malttanut illalla olla tarttumatta pienempiin kiviin. Tuossa kasoissa odottelevat pitkästyneinä että joku asettelisi heitä sepelin päälle. Torikiven puolikas ei paljoa paina, ja saan kyllä sellaisen nostaa. Ei se paljoa paina torikivikään, kun yhden kerrallaan vain nostaa. Polvillaan pystyy hyvin työskentelemään kun liikkuu varovaisesti. Nostelin sitten tunnin verran mustia kokokiviä pois ja täyttelin niiden paikkoja eri värisillä puolikkaan kivillä. Hyvin onnistui. Tiedän hyvin että jos ei varo riittävästi leikkii sekä ompeleiden aukeamisella että mahdollisella tyrällä kaupan päälle, mutta samalla haavaa ja koko ruumista on rasitettava, jotta paraneminen jatkuisi kunnolla. Maaten ei parane, sama tässä kuin selän venähtämisissäkin. Hyvin meni ja mukavaa oli.

Vettä

Pääsee jo kävelemään sen verran että aivan pieneksi kaventunut elinpiiri alkaa jälleen laajeta. Muutamaan sataan metriin jo, saattoi olla jo kilometriinkin.

Se minkä noissa metsissä nyt panee hyvin selkeästi merkille on miten paljon siellä on vettä. Metsänpohjissa lilluu lätäköitä joka puolella, mutta järviinkään ei taida mahtua enää. Kiinteät sillat alkaa jäädä vedenpinnan alle.

Entinen rahkasammaleinen rantapajukko muuttaa näköään sekin, kun järvi alkaa nousta maalle päin.

En ole ikinä nähnyt täällä näin paljon vettä. "Ikinä" tarkoittaa sitä n. 14 vuotta, jonka olen tämän järven rantamilla asunut. Kesä oli lämmin mutta sateinen, ja syyskuussa sadetta on tullut hyvinkin reilusti. Noihin järviin ehtii kertyä vielä paljon vettä ennen joulua.

Kesken jää

Olen joskus joutessani iltapuhteilla yms väleissä jatkanut vaimon ja tyttären tilaaman kirjavan kiveyksen tekemistä takapihalle. Kerännyt eri puolilta punaisen ja harmaan eri värisävyjä, kellertävää, ruskeaa ja kareliaa, melkein valkoistakin. Jokusen melkein oranssin löysin myös. Kaikki torikiven puolikasta ... ja on siinä vähän muitakin, hajakokoja. Tarkoitus on upottaa ne tuonne mustan kiven joukkoon epämääräisiksi muodoiksi. Joskus. Kesken jää. Toivotaan että lumi ja pakkanen ei tule liian aikaisin tänä vuonna.

Löysin itseni nimittäin pari iltaa sitten sairaalasta maha kipeänä. Kaivoivat sieltä pois vihoittelemaan ruvenneen umpisuolen, joka ihan tarpeeton olikin. Nyt on pariksi viikoksi kielto tehdä kivihommia tai muuta vastaavaa. Olo on niin heikkokin, ja arpeutuvaan haavaan koskee niin, että ei edes tee mieli. Kävely on hitaampaa kuin jo raihnaisella 83-vuotiaalla isälläni. Kotiin pääsin vuorokauden kuluttua leikkauksesta.

Sairaslomaa en kuitenkaan ottanut, eikä lääkäri sitä tyrkyttänyt, enempi päinvastoin, ammattini tietäen. Työt voi hoitaa sähköpostilla, Skypellä, Connect prolla ja puhelimella sen minkä tarvitsee. Autoa ei voi vielä ajaa itse. Päässäni ei ole mitään vikaa nyt. Tosin se on oma arvioni, ja voi heittääkin.

Se suolikohan minua viime ajat niin pirusti väsyttikin? Sen lentsun lisäksi? Joskus ihminen on niin saatanallisen terve ja pirteä, ja toisin kerroin tuntuu niin ruumis kuin pääkin hajoavan käsiin.

Nyt on hyvä kun saa keinoteltua itsensä ähkimättä tuolilta ylös, tai sille alas. Kusella käynti on määrätietoisuutta vaativa aikaa vievä operaatio. Paskalla en ole moneen päivään käynytkään. Alkaa pelottaa mitä sieltä vielä jokin päivä tulee ja joutuuko ponnistamaan.

Syksy

Viimeinen selkeä muistikuva työn ulkopuolisesta maailmasta on elokuulta. Oli vielä kesä ja oikein kuumakin. Nyt kun vietti oikein hitaan päivän ja alkaa taas huomata ympäristönsä, ei voi olla toteamatta että syksy on saapunut. On tosiaan.

Uusia kukkia sentään vielä nousee. Colchium ei ole vuosikausiin pettänyt, se vielä jaksaa nousta maasta. Ja on varma merkki siitä että syksy on. Näkyy tuossa vielä joku pieni ruusu ja kurjenpolvikin kukkivan, mutta niillä se on jo jälkikukintaa.

Pinnalle

Intensiivijakso on ohitse, ja pää alkaa nousta vähitellen taas pinnalle. Heitti vain syysflunssan lopussa päälle. Nyt ei jaksa enää mitään, mutta ei ole vähään aikaan niin kiirettäkään. Joutaa niistämään ja yskimään.

Miten kaksi viikkoa jatkuvaa sirkusta pystyy imemäänkin ihmisestä mehut. On jo kuin ei olisi millään kesälomalla ikinä ollutkaan. Jouluun on vielä matkaa melkoisesti.

Tänään kotona

Mansikkamaan laitaan on ilmestynyt puistopökkösieni (Mutinus ravenelii). On ruma ja haisee paskalta. Sen pitäisi Wikin mukaan olla harvinainen ja esiintyä lähinnä Lounais-Suomessa; miksi meidän pihassa? Varmaan käyttää noita olkia ravintonaan. Luovuttaisin sen kyllä Lounais-Suomeen.

Luumut alkaa kypsyä. Tänä vuonna ei ole paljoa, ja vain yhdessä puussa. Muut joko paleltui viime talvena, tai ainakin kukkasilmut paleltui. Mutta nämä on kyllä ihan hyviä.

Vaimo on jo tyytyväinen uuteen kukkamaahansa. Yhden rohjon kasvun rajoitus on saanut monet muut kukkimaan paremmin kuin koskaan. On viimein tilaa.

Niin kuin nämä. Daalioita luullakseni. Vanhoja jo, mukulat vinttikomerossa viileässä talvet.

Tyttären verenpisara lopetti heinäkuun lopulla kukkimisen. Siirsi sen - minä vähän yllytin - elokuussa oman kukkamaansa aurinkoisimpaan kulmaan. Silloinhan se on hyvä siirtää kun se ei kuki. Minkä jälkeen se alkoi tehdä urakalla nuppuja ja kukkia. Olisi vain valmistautunut rauhassa syksyyn, mutta ei näy malttavan.

Vaimo ja tytär ilmoittivat, että mustaa betonia alkaa olla pihassa tarpeeksi. Muuta pitää saada. Tämä polun pätkä, jonka tekemisen aloitin kauan sitten elokuussa, on edelleen kesken, mutta kokeilin siihen tällaista kroaattiruudukkoa. Kelpaa heille, joten jospa jätän ne paikoilleen. Reunojen leikkaukset menee jonnekin tulevaisuuteen. Sinne hamaan. Hinta: 73 euroa + omat työt.

Eestlane olen ja eestlaseks jään

Alo Mattiisenin laulu vuodelta 1988. Tästä tuli YLEn Teemassa eilen illalla dokumenttia. Oli siinä muutakin, paljon tarpeetontakin, mutta tämä parhaiten mieleen jäi. Mielelläni olisin kuunnellut muitakin virolaisia, tsekkiläisiä ja siperialaisia lauluja enemmän, mutta dokkarin tekijät keskittyi suomalaisiin ja britteihin, joista etenkin jälkimmäiset oli varsin triviaalissa osassa koko touhussa. Suomalaisista tehtiin ehkä vähän liian suuria sankareita. Mutta no, ei se paha dokkari ollut.

Virolaisilla on omassa kokemuksessa jotain samanlaista mitä papallani ja mummollani melkein vuosisata sitten.

Tuhat korda kas või alata,

tuhat aastat tõusu, mitte luigelend.

Oma rahvust maha salata

sama ränk on nagu orjaks müüa end.

Refr. Eestlane olen ja eestlaseks jään,

kui mind eestlaseks loodi.

Eestlane olla on uhke ja hää

vabalt vaarisa moodi.

Jah, just nõnda, vabalt vaarisa moodi.

Tuhat kõuehäälset küsijat:

Vaba meri. Põlistalud. Püha muld.

Tuhat korda tuhat püsijat kõige

kiuste elus hoiab püha tuld.

Refr. :,: Eestlane olen ja eestlaseks jään …

Nende mehiste meeste moodi. :,:

Tampereen iltaelämää

Tampereella on ihan mukavaa. Kävin illalla päivän päätteeksi syömässä pienessä paikassa jonka nimi oli Tallipihan kahvila. Finnlaysonin vanhalla tehdasalueella on säilytetty kaikenlaista nättiä, tai ainakin tehtaan lopettamisen jälkeen nätiksi muutettua. Puhelias asiantunteva hämäläisemäntä ja hyvät ruuat. Sen enempää en Tampereen iltaelämää katsonutkaan. Riittä jo, aikaisin nukkumaan, töitä huomennakin.

Tampereella paistaa aina aurinko

Tien päällä aamuseitsemästä iltaan seitsemään, eri kaupunkeja ja eri ihmisten huolia. Tampereella viimein, Holiday Innissä vaikkei lomalla. Koko muussa maassa satoi koko pitkän päivän, jos ei hiljemmin niin sitten rankasti, mutta täällä ei. Sellaista Tampereella yleensä on, sikäli kuin olen nähnyt.

Isä päivystykseen

Isältä petti päivällä jalat alta kaupunkireissun jälkeen. Käytin terveyskeskuksen päivystyksessä. Aikaa siellä meni, nelisen tuntia. Kiirettä ei niillä reissuilla kannata pitää, mutta kun kiireen jättää pois mielestään, niin hyvin siellä minusta asiat hoidettiin. Ukko tutkittiin, pantiin pari piikkiä pyllyyn ja pilleri naamaan, lepuutettiin sängyllä jonkin aikaa ja nostettiin kävelemään. On se jonkin verran heikkona ja horjuvana, mutta kotiinsa minä sen loppujen lopuksi vein. Sinne toki halusi itsekin.

Kun Suomessa elinajanodote hänen syntymänsä aikoina 1928 poikalapsella on ollut n. 52 vuotta, niin on se tuosta elänyt jo kolme vuosikymmentä ylitse, koska sekä syyt sairastua ja loukkaantua ovat vähenneet, ja sairaanhoito on parantunut. Käytännössä hänen ikäpolvensa miehet ovat eläneet keskimäärin 72-vuotiaiksi, ja hänen iässään hänen ikäpolvestaan on hengissä enää 20%. Kertoilee tilastokeskus. Siinä se vain on sinnitellyt, ikänsä tupakkaa polttanut, viinaa juonut ja ison mahan kasvattanut ukko.

Täältä pois.

Mitä useammin Virossa käyn, sitä enemmän siitä tykkään. Mikään maan asiantuntija en ole, tämä oli vasta kolmas reissu siellä. Ensimmäinen oli talvella joskus 1995 tienoilla; silloin se tuntui vielä Neuvostoliitolta. Toinen oli viime kesänä, jolloin se oli jo aivan erilainen; nätti, mutta vähän tylyn oloinen. Nyt kolmannella kerralla aloin oikeasti tykätä. Nuorempi väki muualla kuin keskeisissä hotelleissa mielenkiintoisesti kieltäytyy ymmärtämästä suomea, ja vaatii puhuttavaksi englantia. Tällä kertaa aloin itse sotkea viron sanoja puheeseen, ja reaktio oli heti ja usein, vaikkei ihan aina, selvästi lämpimämpi. Samalla kieli, josta ensimmäisellä kerralla tuntui ettei siitä tajua mitään, alkaa vähän avautua kun tottuu intonaatioon. Ja on vähän ottanut selvää sanastosta, ääntämisestä ja kieliopista.

Tätä kohti.

Halusin ajella vähän ennen kotiin menoa, ja kävin Mustilan arboretumissa.

Se on Helsingistä Kouvolaan vievän tien varrella, 120 ha kokoelma erilaisia puulajeja. Olen kävellyt siellä useaan otteeseen, mutta tällä kertaa jätin sen väliin. Katsoin vain heidän taimiaan ja otin taas useita matkaan. Myyvät kohtuuhalvalla (5-12-25 euroa taimen koon, lajin ja astian mukaan) sellaisten puiden taimia, mitä mistään muualta ei saa. Arboretumiin pääsee ja taimia voi ostaa mihin aikaan tahansa. Tuossa kuvassa on arboretumin kahvila, ja sinne maksetaan sen aukioloaikana. Jos se on kiinni, on kahvilan ovessa kolo, josta työnnetään rahat sisään; tasaraha vain pitää olla mukana. Koristekasveja myyvä taimitarha juuri ennen arboretumia on eri juttu; se on tavallinen taimimyymälä, joka myy isokokoisia taimia isommalla rahalla. Arboretumin taimiin saa nykyään siementiedot, eli tiedon siitä mikä on siemenen alkuperä.

Mustila on joka tapauksessa mukava ja hyvin mielenkiintoinen paikka. Voin suositella sitä yhtä hyvin kuin Tallinnaakin.

Viron laulua

Kävin illalla kortteeriin palatessani konsertissa, virolaista kuorolaulua kuuntelemassa.

Virolaisella kuorolaululla on historiaa, sekä ikää että poliittista historiaa, ja se tuntui kyllä yleisön tunnelmassa, kuten myös laulussa, joka heleili oikein hyvin. Viroksi lauloivat, ja yhden Kalevalalaulun vetäisivät suomeksi.

Aurinko laski Toompean mäen takana, ja tunnelma oli käsinkosketeltavan harras.

Harmaa talo

Pitäisiköhän maalata talonsa tämän väriseksi. Kuljen tästä ohitse aamuin illoin, ja tämä on miellyttävän rauhallinen, kuitenkin sellainen että tässä on harkittu ja tehty töitä.

Viro on sivistysmaa

Täällä autot pysähtyvät suojatien eteen kun joku lähtee sitä ylittämään. Aikomuskin voi riittää.

Suhtaudun suurella kunnoituksella virolaisten kykyyn organisoida itsensä. Tallinnan kaupunkikin on nykyään kovin siisti. Kuluneita paikkoja vielä paljon, mutta siistiä. Viroa taitaa pitää alkaa katsoa yläviistoon, ei enää alaviistoon, mihin suomalaiset viimeisen 20 vuoden aikana tottuivat. Äkkiä se maailma muuttuu.