Fujin metsästystä

Yksi paikka missä piti olla lisää fujeja, oli 鳥羽水環境保全センター Toba suikankyō hozen sentā. Toban vesiympäristön hallintakeskus. En tiennyt mitä se tarkoittaa, mutta katsomalla asia selviää. Heillä oli neljän päivän ajan paikkaan ilmainen bussikulketuskin lähimmältä asemalta, joten selvästi he halusivat kukkiaan ihmisille näyttää. En minä millään bussilla; liikuntaa ihminen tarvitsee. Maanalaisella 竹田 Takedan asemalle Kioton eteläosiin. Sieltä mutkikkaita teitä kartan kanssa seikkaillen. Matka kulki halki teollisuus- ja varastoalueiden.

Sorsajoen ylitse teitä, jotka oli tarkoitettu vain autoille. Jotain siellä rakennettiinkin. 

 Mutta ei kannattaisi. Täällä päin kaupunkia kyllä rakennetaan, mutta mistään ei joudeta pitämään huolta. Tämä ei ole normaalia turisti-Kiotoa.

 Alitse monikerroksisten moottoriteiden.

 Portille, joka oli kiinni. Paikka oli Kioton jätevesien puhdistuslaitos, jonka joutomaalle joku oli joskus muinoin istuttanut 120 m pitkän ja nykyään jo komean wisteriakäytävän. Paikka oli auki yleisölle vain ne 4 päivää, jolloin sinne oli bussikuljetus. Ei enää tänään. Sisään ei mitään asiaa.

En ollut ainoa joka aitaviertä sen ulkopuolella kierteli. Meitä oli monta, mutta kaikille sama kohtelu.

 Komeita olivat. Tulipahan nähtyä tätäkin puolta Kiotosta.

長岡天満宮 Nagaoka Tenmangū

Kioton eteläosissa, Hankyūn junalla 長岡天神 Nagaoka Tenjinin asemalle, siitä pari sataa metriä kävellen. Tämä lienee Kioton kuuluisin atsalea- ja rodotemppeli. Rodoja on monenvärisiä jo temppelille vievällä tiellä.

Kuuluisin paikka on lammen yli johtavalla tiellä, jossa on paljon isoja 霧島躑躅 Kirishima tsutsuji Kirishiman rodoja. Atsaleoja ne oikeastaan taitavat olla. Ihmistä korkeampia ja täynnä kukkia. 

 Temppelin puolelta lammen rannoilta löytyy lisää.

 Siellä on myös muuta nähtävää, jos käy muulloin kuin tässä huhti-toukokuun taitteessa. Petäjän oksa muun muassa. Lammen rannalla on ravintoloita, jotka ainakin tähän aikaan on varattu aivan täyteen. Minä söin rahvaan puolella avotaivaan alla paistettuja nuudeleita.

 Kuten Kitano tenmanguu, jonka sisartemppeli tämä on, niin täälläkin on lehmän patsaita.

 Siellä on myös mukava lammen päällä kulkeva mutkitteleva kävelytie, uusittu juuri.

若草山 Wakakusayama Nuoren ruohon vuori

Kasugan temppelin ja aseman (Kintetsu on lähempänä kuin JR) välillä on Nuoren ruohon vuori, jolle voi kiivetä. Kauriit pitävät ruohon lyhyenä. Luulisi, että tuonne äkkiä kiipeää, mutta tämä on vasta ensimmäinen huippu.

 Tuolla on sitten kolmas ja viimeinen huippu.

 Sen laella on uguisun haudaksi nimetty paikka. Uguisu näkyy olevan suomeksi Idänsilkkikerttunen, kertoo Wikipedia; kuuluu varpuslintuihin kuten satakielikin, jota se muistuttaa. Japanilaisten tykkäämä lintu, laulaa nätisti Nimi on kaiverrettu kiveen sen johdosta että jossain 1000-vuotta vanhassa runossa on ollut maininta uguisun haudasta Wakakusayaman laella. Arkeologisesti sieltä myös on hautoja löydetty, ihmisten hautoja, arviolta 400-luvulta, eli ennen kirjoitetun kielen saapumista maahan. Kiveä katsoessa voi kuvitella miten iso joukko miehiä on joskus kauan sitten seipäiden kanssa pyörittänyt sen vuoren laella. Kuinkahan alhaalta on pitänyt lähteä, ja montako päivää siihen on mennyt? Ja paljonko juotavaa, jos kesällä ovat tehneet? Se ei ole ollut helppo urakka. Ilman taakkaakin kolmannelle huipulle on kiipeämistä.

 Siellä vielä löytyi huhtikuun lopussa kukkiva vuorikirsikka.

 Maisemat on komeat, myös Naran kaupunkiin. Vuorilla havupuiden vielä tumma vihreä sekoittuu lehtipuiden tuoreeseen vihreään. Kauriit ovat paskoneet maan aika tarkkaan täyteen pieniä papanoita, mutta etsivä löytää sen verran puhdastakin ruohoa, että siinä voi jonkin aikaa istua. Huhtikuun lopun +25 asteen navakka tuuli kuivaa sukat 10 minuutissa.

 Jos kiipesi suoraan ylös vuoren eteläsivua, voi laskeutua pohjoissivua. Polku kiertelee enemmän ja on siksi loivempaa kiivetä. Suurin osa siitä on metsän sisässä varjossa. Siellä on paljon eri sävyistä vihreää.

万葉植物園 Manyō shokubutsuen Manyōn kasvitieteellinen puutarha

Kasugan temppelin alueella on myös kasvitieteellinen puutarha. Oikein hyvin hoidettu sekin.
万葉 manyō tarkoittaa kymmentätuhatta lehteä; nimi tulee Japanin vanhimmasta runokokoelmasta 万葉集 Manyōshū, joka täällä Narassa on koottu vuonna 759, samoihin aikoihin kuin Kasugan temppeliä perustettiin.

Wisterioiden ohella puutarhassa on paljon muitakin kasveja. Tämän kukkaniityn nimi ei ole enää muistissa, mutta takana näkyy keltaisia appelsiineja. 橙 = だいだいみかん = daidai = Citrus aurantium on Himalajalta kotoisin, tullut Kiinan kautta Japaniin joskus kauan sitten. Sen erikoisuutena on että hedelmä pysyy puussa neljäkin vuotta, hiljalleen pehmeten tosin. 4-vuotias hedelmä on silti edelleen aivan hedelmän näköinen. Hyvin se säilyy, niinkin kuumassa kuin mitä täällä puolet vuodesta on.

 Keväisiä puita.

 Taustalla näkyvä jo kukkinut kirsikka on 5-vuotias, kertoi puutarhuri. Sen kasvu on erittäin rajua nuorena, ja se tarvitsee aika pitkän kesän kasvuunsa. Vaikka Hokkaidossakin kasvaa nätisti kukkivia pakkasen kestäviä kirsikoita, niin ne eivät nuorena oikein pärjää Suomessa muualla kuin aivan etelärannikon pitkän syksyn ilmastossa.

Valokuvan vasemmassa reunassa näkyy vihreäkukkainen kirsikka, nyt jo vähän punertuneena. Punainen lopulta hiukan haalistuu, minkä jälkeen koko kukka putoaa pois kerralla. Koska se on kerrottukukkainen laji, se ei tee marjaa. Täällä sellaisen kukka kukinnan alussa. Luulin sen olevan jokin uusi jalostettu lajike, mutta eikö mitä. Se on luonnossa syntynyt mutaatio, joka Edo-kaudella on otettu puutarhoihin. Sen nimi on 御衣廣 gyoikō, keisarin keltainen vaate. Ajan keisarien yksi vaatteiden väri on ollut vihertävänkeltainen, mistä nimi on annettu.

 Sitten niihin wisterioihin. Niitä on puutarhassa 20 lajia 200 kappaletta. Ensimmäiset olivat kukkimassa.

 Useimmat vasta nuppujaan aukomassa, mutta jo noista näkee, että isoa ja voimakasta kukintaa on tulossa.

 Viikon päästä kukinta on paksumpaa kun alakukatkin aukeavat ja tertuissa on pituutta 20 cm lisää.

 Kaiken muun keskellä helposti unohtuu, että vaahterakin kukkii. Acer palmatum.

 Kasvitieteellisen puutarhan sisäänuloskäynnin edessä on temppelin 1800-luvun alkupuolelta peräisin oleva ravintola, josta saa Nara-kauden ruokaa. Nimeltään 春日荷茶屋（かすがにないぢゃや）Kasuga ninai jaya, jonka olettaisin tarkoittavan Kasugan temppelitiellä taakkaa raahaavan ihmisen teehuonetta, jossa hän voi levähtää. Ja syödä. Tämä ateria on nimeltään 万葉粥 manyōkayu. Kayu on pehmeää riisivelliä, jossa on vähän seassa vuodenajan yrttejä ja vihanneksia. Siihen aikaan ei paljoa mausteita tunnettu yrttien ja suolan lisäksi; makua lisätään lusikalla syötävän vellin oheen suolaisista säilykevihanneksista ja pienistä suolatuista kalanpoikasista. Paistettua kananmunaakin siinä on. Teetä juodaan aterian oheen. Toisin kuin nykyjapanilaiset, entisajan japanilaiset eivät varsinaista lihaa juuri syöneet, ja tämäkin ateria on melkein kokonaan aivan kasvista. Oikein hyvä, mielenkiintoinen, kevyt, mutta riittävä ateria. Voin suositella. Tuolla jaksaa kävellä pitkään eikä paina mahassa.

春日大社 Kasuga taisha

Naran kaupungissa sijaitseva Kevätpäivän suuri shintō-temppeli olisi paikan nimi ainakin suorana käännöksenä. En ole tarkistanut historiallista etymologiaa. Tämä temppeli liittyy läheisesti Fujiwaran perheeseen samoin kuin temppelin symbolikasvikin, wisteria, tai fuji (藤原 Fujiwara = Fujiniitty). Temppelin naispappien 巫女 miko tukkalaitteeseen kuuluu ympäri vuoden wisteriakimppu, toki keinotekoinen sellainen. Itse en ujouksissani uskaltanut heidän päätään kuvata, mutta täällä on joku sen tehnyt.  Hyvin nätti. Alla olevassa kuvassa miko näkyy punavalkoisissa vaatteissaan vain kohteliaan kaukaa.

Temppeli on hyvin vanha, ajalta jolloin Nara oli pääkaupunki, perustettu vuonna 768. Sen wisteriat ovat useita satoja vuosia vanhoja, kuvassa näkyvää vanhinta sanottiin 800-vuotiaaksi. Wisterioita kiipeilee korkealle myös temppeliä ympäröivässä ikivanhassa metsässä puita myöten.

 Kasugataisha on alueeltaan hyvin laaja, kaurispuisto jonkä lävitse sinne kävellään kuuluu myös temppeliin, ja siellä on useita eri temppelirakennuksia, myös sellainen, missä asuu naimisissa olevia jumalia. Se ei ole tämä päätemppeli, mutta joka tapauksessa Kasugassa vietetään mielellään häitä. Tässä yksi sellainen seremonia melkein päättymässä. Tuon jälkeen he vielä joivat pienet pikarilliset pyhitettyä sakea ja se oli siinä.

 Sen jälkeen valokuvia ottamaan ison sugin juurelle. Se on reilusti yli 1000-vuotias, jostain temppelin perustamisen ajoilta. Kukaan ei tiedä tarkkaan; pihan pikkupuita ei silloin ole merkitty muistiin.

 Se on miellyttävä shintō-temppeli myös siksi, että siellä voi välillä käydä sisällä istumassa ja lepäämässä. Ei missään pyhässä rakennuksessa, mutta edellisessä kuvassa näkyvässä hallissa kuitenkin. Paikka on nätti ja mielenkiintoinen sisältäkin. Kumistinta sai itse lyödä; lapsia siinä kävi kokeilemassa.

 Siellä näki myös mikon helistimen hyvin läheltä. Käyttivät noita äskeisessä hääseremoniassa. Siinä on niin kirkas ääni.

 Kasugassakin fujien kukinta oli vielä aivan alussa. Metsän fujit eivät kukkineet vielä ollenkaan, mutta tämä kivisen sisäpihan köynös oli jo aika pitkällä. Kukat kestävät avoimina noin kaksi viikkoa, venyen koko ajan hiljalleen pituutta, niin että ne lopulta ovat metrin mittaisia. Mutta kukat ovat silloin jo aika harvassa. Näin alussa ne ovat tuollaisena tiheänä kimppuna.

 Siellä on kaikenlaista muutakin jännää, kuten hämärä huone lyhtyineen. Käymisen arvoinen paikka mihin vuodenaikaan tahansa, mutta ehkä wisterioiden takia parhaimmillaan toukokuun alkupuolella.

平等院 Byōdōin2

Toinen vierailu 平等院 Byōdōinissa, edellinen maaliskuussa täällä. Halusin nähdä miltä remontoitu päärakennus näyttää ja miten wisteriat kukkii. Ei siellä ollut niin valmista kuin odotin. Etupuolen pressut ja telineet oli toki poistettu, mutta ne olivat vielä takapuolella jäljellä, lampi on vielä puolityhjä. Kun kuvaan panee muitakin elementtejä, niin kyllä temppeli ihan nätti on,

 mutta jos sitä kuvaa pelkästään itsenään, niin lammen keskeneräisyys saa aikaan vähän orvon tunnelman. Ehkä ne odottaa että kesän sadekausi täyttää lammen.

 Temppelin portin edustan 藤 fuji, eli wisteria (Wisteria floribunda) on tiettävästi 250-vuotias, ja kyllä sen runko vanhalta näyttääkin. Se oli kukintansa alussa; temppelin sisäpuutarhan wisteria oli vasta nuppujaan avaamassa.

 Sen kaverina oleva valkoinen laji, jonka epäilen olevan Wisteria sinensis, oli vähän pidemmällä. Ne tuoksuu hyvältä, ja niissä oli paljon isoja kimalaisia.

光福寺 Kōfukuji ほしな寺 Hoshina-dera

Tämä temppeli on vaatinut töitä, noin kymmenen käyntikertaa, yksi niistä täällä. Tämä ei ole turistitemppeli, joten tästä ei saa tietää oikein mitään jos ei kysy, ja sellaisten ihmisten löytäminen yleensä tyhjästä temppelinpihasta, jotka jotain tietäisivät, ei ole ollut ihan helppoa. Japanilaiset eivät itse asiassa ole kovin tietäväisiä  edes omien temppeliensä asioista, joten vastauksiakin on ollut monenlaisia. Mutta lopulta olen saanut haastateltua temppelin papin, joka siellä myös asuu; temppelin tulevan papin, joka nyt vielä on 60-vuotiaana koulunopettajan hommista eläkkeelle jäänyt mies, nyt buddhalaisuuden opiskelija; sekä hänen vaimonsa.

Temppelin lyhyt nimi on 光福寺  koko nimi on Kōfukuji eli Säteilevän onnen temppeli. Sen lempinimi, jolla seurakuntalaiset sen tuntevat, on ほしな寺 Hoshina-dera, eli Kuivavihannesten temppeli. Sen koko nimi on 干菜山斎教院安養殿光福寺, eli suunnilleen Kuivavihannesten vuoren puhtaan opetuksen salin puhtaan maan säteilevän onnen temppeli, eli 浄土宗 Jōdoshū sen buddhalaisuuden haarana on. Temppeli on perustettu 1200-luvulla jonnekin muualle, mutta 1582 se siirrettiin nykyiselle paikalleen Takano-joen rannan lähelle, Demachiyanagin nykyiseltä asemalta pari sataa metriä länteen. Toyotomi Hideyoshi halusi sen siihen taistelulinnaksi puolustamaan keisarin palatsia niiltä demoneilta, jotka pääsisivät lävitse Itä-vuorten temppeliketjusta. 1593 hän vieraili jälleen temppelissä ja pääpappi antoi hänelle lahjaksi kuivattuja vihanneksia, minkä johdosta hän nimesi sen uudelleen Kuvavihannesten vuoren temppeliksi. Vuorelle siitä on pari kilometriä; vuorta vain käytettiin silloin buddhalaistemppeleiden nimissä, niiden sijainnista riippumatta. Temppelin merkitys väheni kuitenkin Tokugawa Ieyasun aikana, koska hän veti tukensa pois Hideyoshin temppeleiltä, ja suosi sen sijaan vähän idempänä olevaa Hyakumanben Chionjia. Hoshinadera on siksi nykyään pieni temppeli vain. Pidän siitä koska se on niin ankaran karulle maalle tehty, hyvin suoraviivainen ja harmaa, mutta ystävällisen oloinen temppeli.

Lähes kaikki mikä siellä näkyy on uutta. Tai kohtalaisen uutta. Siellä on kyllä erilaisia vanhoja aarteita, niin kuin kaikissa muissakin temppeleissä, mutta ne ovat rakennusten sisällä tallessa, eivätkä niin kovin ihmeellisiä; vanhoja patsaita ja rumpuja. Sillä on ollut myös vanha kello, mutta edellisen sodan aikaan hallitus tarvitsi sen pronssin varusteluun, joten se hävisi. Nykyinen kello on vanhan kopio, 1960-luvulta, kun on ollut varaa sellainen jälleen valattaa.

Jotain vanhaa temppelipihassa on siellä täällä, kuten tämä kivi, johon on kirjoitettu 南無阿弥陀仏 Namu Amida Buttsu. Siitä näkee, että ei temppeli vanhastaan rikas ole ollut. Ilman mahtavia tukijoita ei uskonnolla rikastu.

 Kaikkein mielenkiintoisinta siellä onkin se mikä on uutta. Tämä patsas esittää Puhtaan maan buddhalaisuuden perustajaa 法然 Hōnenia lapsena, jolloin hänen nimensä oli vielä 勢至丸 Seishimaru. Patsaan jalustassa hiraganalla kirjoitettuna, jotta lapset sen osaisivat lukea, ja saisivat siitä esikuvaa itselleen. Temppelin edellinen pappi on hankkinut sen 1980-luvulla.

 Nykyinen pappi puolestaan hankki temppelipihaan 1990-luvulla oman haluamansa patsaan. Hän on 水子地藏 Mizuko Jizō, eli Vesilasten Jizō, boddhisatva, joka hoitaa nimenomaan ennen vanhempiaan kuolleiden lasten sieluja Puhtaaseen maahan. Vesilapset tarkoittavat joko keskenmenossa tai abortissa kuolleita lapsia.

 Kun temppeli oli alkanut muuttua lasten suojeluksen temppeliksi, naapurusto keräsi sinne myös siellä täällä alueella tien varsilla yms paikoissa olleita pieniä bosshisattvoja, jotka nekin ovat erikoistuneet lapsien suojeluun, myös elävien siis. Täällä ne ovat nyt katoksen alla yhdessä porukassa, monet hyvin vanhoja, jotkut nuorempiakin.

 Seurakuntalaiset vaihtavat pyhäkön kankaat kahteen kertaan vuodessa; tällä kertaa sinne on joku halunnut leikkikaluaiheisen etuvaatteen. Limpparia ja pähkinöitä heille on myös tuotu, ja tuoreet kukat toki aina.

Siellä on myös hautausmaa, kuten melkein kaikissa buddhalaistemppeleissä. Sain selville, että Tokugawa Ieyasu määräsi sellaisen jokaiseen, ja samalla hän määräsi jokaisen japanilaisen liittymään lähimmän temppelin seurakuntaan. Tarkoituksena oli kitkeä pois kaikki kristityt maasta, ja tarpeen vaatiessa omasta temppelistä sai halukas todistuksen, että ei varmasti ole kristitty. II maailmansodan jälkeen laki ei vaadi enää samanlaista rekisteröitymistä temppeliin, mutta 350 vuoden käytäntö on edelleen vahva, ja temppeleissä hautausmaat. Täältä näkee Hieizanille; häämöttää vähän vasemmassa reunassa. Hautakivissä on joitakin vanhoja, mutta pääosin ne ovat uusia. Ruumiita niiden alla ei ole; Japanissa kaikki vainajat poltetaan. Eli tuhkauurnia siellä on.

 Koska näillä hautausmailla ei ole nurmikkoa, eikä niissä kasvateta kukkia mullassa, niissä ei ole suomalaisten hautausmaiden haravia ja muuta puutarhavälineistöä. Sen sijaan patsaat ja kivet tarvitsevat pesemistä, joten siellä on harjoja ja pyyhkeitä haudoilla kävijöiden tarpeisiin.

 Sekä sankoja ja kauhoja. Ilmoitustaulu, jossa on erilaisia tiedotuksia ja ohjeita.

Ihan edelliseen valokuvaan ei mahtunut, mutta siinä vieressä on ohjeet kuinka hautausmaalla käyttäydytään. Aloitetaan tervehtimällä haudassa olevia esi-isiä ja -äitejä, ja jos on huolia, keskustellaan niistä heidän kanssaan. Sen jälkeen puhdistetaan hauta. Pestään kaikki kiviosat, kitketään rikkaruohot haudan ympäriltä ja lakaistaan tuulen tuomat lehdet ja muut roskat. Viereisille haudoille olisi hyvä myös antaa vettä, jos niiden kukat näyttävät tarvitsevan, tai kivet kaipaavat pesemistä, sekä tervehtiä niiden asukkaita. Mukana tuodut tavarat viedään pois, ei jätetä mitään tarpeetonta haudoille. Haudat ovat paikkoja, jonne palataan, ja tervehditään siellä hiljaa vanhempia. Lapset mukaan, heille opetetaan samalla kuinka siellä käyttäydytään.

 Toisessa tiedotteessa pyydetään, että haudoille ei tuotaisi hedelmiä ja muuta syötävää. Ne vetävät puoleensa hyönteisiä, joista on vain haittaa hautausmaalla.

 Kolmannessa tiedotteessa kerrotaan, että hautausmaalla riehuneet huligaanit, jotka olivat viskelleet kukkia, suitsukkeenpidikkeitä ja kynttilänjalkoja pitkin käytäviä, olivat lintuja, jotka haeskelivat pesätarpeita itselleen. Temppeli yhteistyössä poliisin kanssa kokeilee valoilla ja äänillä pitää riehujat kurissa, sekä pahoittelee että sen voimakkaampiin toimiin niitä vastaan ei voi ryhtyä. Pieniä korkeita piipittäviä ääniä päästäviä koneita siellä olikin.

 Syyskuussa 2012 lähti illalla kotoaan pienelle kävelylle kuvan 5-vuotias Miaa-chan, eikä se tullut koskaan takaisin. Se oli emännälleen hyvin rakas. Hän on etsinyt sitä lakkaamatta kaikkialta, ja hälyyttänyt kaikki löytöeläinasemat, ja pyytää kissan nähneitä soittamaan lankapuhelimeensa tai kännykkäänsä, tai lähettämään faksin. Mutta mistään sitä ei varmaan koskaan löytynyt, koska ilmoitus on taululla vieläkin. Niin voi elämässä käydä.