Harvennusta

Ennen, noin kuukausi sitten itse asiassa. Taitaa olla parikymmentä vuotta siitä kun rantapuita on viimeksi harvennettu. Uudet puut on jo kasvaneet entisten tilalle. Vielä järvi näkyy, mutta ei enää kovin avoimena. Pihaan tuleva valo alkaa olla jo monen lehvistön läpi siivilöityä, etenkin näin syksymmällä kun aurinko kiertää alempana, ja itikka-aikaan saisi tulla verannalle asti enemmän tuulta.  Saunalta alkaa myös polttopuut loppua. Ajattelin,

joten rupesin harventamaan. Otin tästä pois 6 pihlajaa ja 12 nuorempaa petäjää, sellaisia 10-20 senttisiä tyviläpimitaltaan. Ei tuo lähelläkään aukeaa ole vieläkään, mutta vähän ilmavampaa kuitenkin. Rantatöyrään isoihin petäjiin en aio koskea, ne on olleet tuollaisia jo silloin kun olin pieni poika, mutta lähempänä rakennuksia olevia taidan vielä syksyn mittaan ottaa muutaman pois. Ne on kasvaneet nopeasti valossa ja multamaassa, muistan ne nuorina ohuina puina ajalta jolloin koko piha oli täynnä vanhoja paksuja lahoamaan rupeavia koivuja, enkä kunnioita niitä samalla tavoin kuin rannan vanhoja puita. Niistä sataa nykyään neulasta ja käpyä niin paljon, että paljasjaloin kävely pihassa ei ole enää miellyttävää, vaikka välillä siivoaisikin.

Auringonlaskut on jo aika himmeitä tähän aikaan vuotta. Taivas on aina täynnä pilviä, joko kokonaan, tai pienin aukoin.

Isänsä jälkiin törmää kaikkialla. Tuon kynttilän se on tökännyt jalkaan joskus kaksi vuotta sitten, viimeistä syksyään mökillä viettäessään. Poppana on tätivainaan kutoma. Se sukupolvi alkaa olla jo melkein kaikki haudassa.

Auringosta saa enää niin vähän sähköä, että pitää ruveta säästämään sitä. Missä ei tarvitse luku- tai työvaloa siellä käydessään, kannattaa jo polttaa kynttilää mieluummin.

Kaivon puhdistus II

Tyhjensin kaivon ja saumasin kaikki renkaiden saumat. Onpahan nyt tehty. Menekki oli n. 1 kg pikasementtiä/sauma; alan oppia tekniikkaa ja roiskia vähemmän. Ja kun kaikki pitää kokeilla, heitin kaivoon myös kanakalkkia, jota tuolla pohjalla vähän häämöttää. Vedessä on rautaa kohtalaisesti. Se värjää hiljalleen sekä vesisangon että kattilat, kuten myös on tummentanut alempana olevat kaivonrenkaat.

Minulla ei ollut ennen ostoa käsitystä siitä mitä kanakalkki oikein on, mutta koska se maksoi Agrimarketissa vain 7 euroa 40 kg säkki, niin otin kaksi säkkiä. Koska minulla oli kokemusta vain puutarhakalkista, sekä jauhona että rakeina, olin luullut sen olevan jotain simpukankuorien tapaista harmaahkoa kiveä, mutta se olikin kirkasta ja kiiltävää. Ilmeisesti tämä on kalsiittia. Jossa on muutakin kiveä seassa.

Se on periaatteessa raekooltaan 5 mm, mutta seassa on murskauksesta jäänyttä pölyä. Se pitäisi pestä pois ennen kaivoon heittoa; kokeilin tällaisella systeemillä, missä kaadoin kaiken isoon saaviin ja laskin perään pohjasta käsin kaivosta pumppaamaani vettä.

Aika paljon valkeaa pölyä tällä keinoin lähtikin, mutta pitäisi olla kerralla vähemmän soraa saavissa, tai jonkinlainen iso siivilä, jos sen kaiken haluaisi pois. Kaivon vesi on nyt hieman valkeaan vivahtavaa, mutta ei mitään maitoa kuitenkaan. Kalkki tekee hyvää luustolle, joten ei siitä vaaraa ole; jos tuo kelpaa kanoille syötäväksi, niin kelpaa se ihmisellekin. Luultavasti kalkkipöly ensimmäisenä reagoi veden happamuuteen ja muuttuu kalsiumsuoloiksi, mutta leijuuko ne vedessä, tarttuuko ne kaivon seiniin, vai kerrostuuko ne pohjaan on asia jota en tiedä. Joka tapauksessa juotavaa vettä kaivossa on.

Kaivon puhdistus

Mökillä on vanhan kansan pömpelimallinen vinssikaivo, isän sinne rakentama. Kaivon rakennusvuosi on noin 1973, eli 40 v sitten, ja edellisestä puhdistuksesta on aikaa n. 10 v; vanhan kansan tapaan se oli vain tyhjentäminen sangolla mättämällä ja pohjahiekkojen vaihtaminen. Pömpeli on jo parhaat päivänsä nähnyt, mutta ei vielä ole pehmeä. Kestää vielä pitkään.

 Kippasin sen nurin kangella nostamalla ja loput työntämällä. Alla betonikansi ja 80 cm renkaat. Nostin renkaiden viereen vielä lavan, jolle kansi oli helppo siirtää, samoin siitä takaisin paikalleen kaiken lopuksi.

 Kärräsin kottikärrillä paikalle kaikki muutkin lavat mitä minulla oli. Niiden päälle kakkosnelonen parru, jonka päähän olin asentanut 8 mm pultilla ja ruuvilla Motonetista ostamani venevinssin. Siinä on jarru, eli taakka ei pääse luiskahtamaan alas. Teoreettinen horisontaalinen vetokyky 800 kg, joten arvelin että sillä pystyy hyvin 20 kg likaista hiekkaa - ja tarvittaessa minutkin - nostamaan. Hihna narua eikä vaijeria; naru on ystävällistä naisen käsille. Kakkosnelonen ruuveilla kiinni lavapinoihin.

 Polttomoottoripumppu, hyvä vehje. Vaimo nykäisi sen helposti käyntiin, aina silloin kun tarvittiin. Reikätiili narulla kiinni letkun päähän ja kaivon pohjaan. Vähän alkuvettä varastoon myöhempää käyttöä varten.

Pesin seinät tikkailta käsin karkeahkolla autoharjalla, jossa oli puolen metrin varsi. Vaimo pumppasi veden pintaa alemmas rengas renkaalta sitä mukaa kuin etenin; näin kaivo myöskään ei tyhjentynyt liian nopeasti. Jotain niistä seinistä lähti, koska vesi kaivossa sameni nopeasti. En oikein tiedä mitä, mutta ehkä ihan vain savea. Maa on hiesumoreenia, jossa on saveakin seassa. Savi voi leijua vedessä pitkään, ja on 40 vuodessa ehtinyt moneen kertaan kerrostua kaivon seiniin. Kaivon vieressä olevan ison petäjän juuren päitä pisti esiin renkaiden saumoista siellä täällä vielä 3 m maanpinnasta alaspäin. On siellä iso pihjalakin lähellä. Pitänee kaataa ne kummatkin. Yksi valkea sieni kasvoi yhdessä saumassa. Mutta ei siellä näiden lisäksi muuta ollut.

 Kun päästiin pohjalle 4.5 metriin, vaihdoin harjan tukevaan 20 l laastisankoon ja lapioon. Käytin pientä kenttälapiota, jonka terän voi kääntää 90° kulmaan. 80 cm onkalo on niin ahdas, että sitä isommalla välineellä ei oikein mahdu työskentelemään.  Tuo oli hyvin kätevä. Oli minulla kypäräkin varattuna, mutta sen käyttö oli tuolla hankalaa ja kuumaa, joten jätin sen pois. Kaljuhan melkein vastaa kypärää.

Mätin lapiolla liejuista pohjahiekkaa sangon puolilleen, minkä jälkeen vaimo vinssasi sen ylös ja kaatoi sisällön kottikärriin. Välillä hän antoi alas myös imuletkun pään ja nykäisi moottorin käyntiin. Kaivoon tulevan veden sai sillä kätevästi pois, ja näki vähän minkä aineen parissa työskentelee. Puhdas hiekka on mennyt vuosikymmenessä mustaksi liejuiseksi puuroksi. Ainakin kaksi, ehkä kolmekin pitkälle hajonnutta ison sammakon näköistä hahmoa pohjasta olin erottavinani. Pieniä sammakoita siellä on voinut olla myös vaikka kuinka paljon. Sekä tuulen tuomaa lehtien ja neulasten yms lahonneita jäänteitä, pölyä yms. Kaikki tuo meni viinimarjapensaiden taakse yhden kuopan täytteeksi.

Pohjalla viimeisen renkaan alla on iso kivi, mihin kaivaminen 40 v sitten on pysähtynyt. Sen vierestä löytyi hietaa, eli siellä ollaan alkuperäisessä lapion ja kaivinkoneen kauhan koskemattomassa maassa.

Kun pohja oli puhdistettu, rupesin täyttämään Aquellan pikasementillä renkaiden saumoja umpeen, ylhäältä aloittaen, koska siellä oli isoimmat ongelmat. Tytär auttoi laastin teossa; kumirukkaskädellä vetelin sitä saumoihin.  Se kovettuu kylmän veden kanssa sotkettuna 3 minuutissa, joten kovin paljoa sitä ei kannata tehdä kerralla. Yksi 4 kg pussi minulla vain oli, eikä se riittänyt kuin 3 saumaan. Pohjallekin sitä tavaraa putosi melkoisesti; tikkaat ei ole paras työteline, mutta ainoa mahdollinen. Joka tapauksessa edes muutama sauma, joista on tullut hiesua tai juuri sisään, on nyt tukittu.

Lopuksi kärräsin pestyllä kottikärrillä uutta seulottua 0-8 mm hiekkaa kaivon luo ja heittelin lapiolla pohjalle. Sen jälkeen sekoitin 30%:sta vetyperoksidia veteen, 100 ml H2O2/ 10 l H2O. Suihkutin kastelukannulla ilman sihtiä eri puolille seiniä. Sillä paikan pitäisi olla desinfioitu.

Kansi ja pömpeli päälle. Viikon päästä voisi pumpata vedet taas pois, jotta ne kirkastuisi paremmin. Ehkä silloin voisi jatkaa saumojenkin kanssa.

Päivä oli raskas, mutta hyvin mielenkiintoinen. Ei tällaista hommaa joka viikko tule vastaan. Voin suositella. Mukavaa hommaa, kunhan on sadevaatteet päällä.

Aikaa meni 9 tuntia aamukuudesta iltapäiväkolmeen, kaikkine tavaran kantoineen, ruokailuineen ja ruokalepoineen. Rahaa reilu 500 e, mistä pääosa oli pumppu letkuineen ja heloineen, eli suunnilleen sen mitä ammattilaisporukka pyytää kaivon puhdistuksesta. Minulla on sille pumpulle kuitenkin muuta käyttöä myöhemmin, kuten varmaan vinssillekin, joten rahallisestikin kannatti tehdä homma itse. Verkkokaupoista saa pumppuja halvemmalla, mutta ostan koneet mieluummin oikeasta kaupasta. Olin pumppuun oikein tyytyväinen.

Petäjäsavottaa

Tästä se taas alkoi. Polttopuuta tuleviksi vuosiksi. Tällä kertaa pääasiassa nuoria petäjiä. Nämä alkoi jo liiaksi varjostaa omenapuita. Kasvavat huomaamatta hyvin korkeiksi ja tuuheiksi. Yhden kallellaan olevan vedin köydellä oikeaan suuntaan, siksi tikkaat.

 Koivujakin joitakin. Kuten tämän lahoavan. Hiekka-auto reilu 10 v sitten repäisi lanansa reunalla sen kyljen auki. Se on kasvanut paljon nopeammin kuin mitä laho on edennyt, ja olisi kyllä pysynyt pystyssä vielä monta vuotta, mutta siinä missä petäjät vain kasvaa nopeasti hyvässä puutarhamaassa, koivut venyy pelottavan nopeasti. Kannossa näkyy senttisiäkin vuosikasvuja ja pituutta metrikin vuodessa. Siitä olisi kohta tullut niin iso, että sitä olisi ollut vaikea kaataa minnekään rikkomatta rakennuksia tai istutettuja puita sen ympärillä.

 Mökin toisella puolella myös, täällä lähinnä nuoria petäjiä. Ne toimi tammien, suomenpihlajoiden, kuriilienlehtikuusien, sembramäntyjen yms aurinko- ja hallasuojana niiden taimivaiheessa, mutta alkavat nyt viedä tilaa niiden latvuksilta. Minä kyllä tykkeen petäjistä, sekä niiden kahtomisesta että kuatamisesta. Niissä on mukava tuoksu. Näin pieniä on heleppo harrastelijannii kuatoo, 10-20 senttisiä kantoja niistä vuan jäi. Jokkainen kuatu sinne minne pittii, mihin sae olla tyytyväenen.

 Pätkin ne sen mittaisiksi että jaksoin vetää tai kantaa metästä laaniin. Tätä ei metsureiden tarvihe tehä; kone kerree tukit ja ropsit, oksattii nykyään. Vuan raskasta hommoo puihen kansa metässä työskentely on. Mehturin ammatti ei ole heleppo ammatti.

 Saanan räystäille asentelin minkkiverkosta uuvet oravasuojat, isoilla rikoilla ja ruuviloilla kiinni. Koska viikkoon ei oravarreikään asettelemaan verkkoo oltu työnnetty poes, ja orava oes kyllä hyvin jaksanna sen tehä, voen olla aeka varma että sissään ei yhtään elävätä oravata jiännä.

 Kiersin saanan kaekki puolet missee pienen elläimen mäntävätä rakkoo hirsissä ol. Sua nähä purrooko ne ihtesä tuosta lävite. Tuon kansa joutuu jo enemmän yrittämmää.

 Illalla rannalla. Meillä on nätti järvi. Sitä ei kyllästy kahtelemmaan. Vielä kävin saanan jäläkeen järvessä, tosin en ollu pitkään.

Mökillä muistaa isän yhtenään. Sen käenjäläkiä joka paekka täännä.

Härkäpapuja

Kaikkea, minkä siemeniä keväällä maahan pani, tuli yllin kyllin. Kasvukesä. Näistä laittaa moneen kertaan chili con härkäpapua.

T-paitasyyskuuta

Niin kirkasta, kaunista ja lämmintä syyskuuta, ettei ole todeksi uskoa.

 Mökillä hommissa viikonlopun, koiran kanssa. Poistin ojan pohjalta ja penkoilta 130 pienempää närettä, 50 cm - 3 m korkeita, ja ajoin puruksi. Paksummat moottorisahalla myöhemmin kunhan rupean varsinaisia puita kaatamaan. Toinen puoli ojasta avataan joskus kunhan kerkeän. Purun tungin rodojen alle. Hapanta, mutta jospa ne sen kestää.

 Patentti saunapuupinon pohjaksi. Isä piti polttopuut verannalla, mutta minä kokeilen tätä seinustaa. Siihen että veistäisin hirrestä saunalle oman puuliiterin voi mennä aikaa. Saisi edes tuon saunan valmiiksi joskus, edes sen verran että slammaisi sokkelin siistiksi. Vastahan se on 16 v tuossa odotellut.

 Oravat oli asettunut saunan vintille. Niitä varten asensin sinne rakennusvaiheessa metalliverkon, mutta ei rautalankaverkko niitä näköjään pidä. Purevat sen hajalle. Pitää hankkia minkkiverkkoa. Lämmittelin saunaa pitkään, luulisi piipun kuumuvan niin, että siellä ei näi kuumalla pysty olemaan. Peitin tuon parrujen välisen samalla verkolla, tähteeksi aikoinaan jääneellä palalla. Asensin sen niin että sisältä pääsee työntymään ulos jos oikein tahtoo, mutta ulkoa on hankalampi mennä sisään. Näen ainakin onko siellä liikettä; naapurin mökin katossa ainakin asuvat. Jos tämä olisi vain varapesä. Jos liikettä ei ole, vedän minkkiverkon päälle. Ei niitä kehtaisi nälkään tappaa; joutaisivat näädän ruuaksi mieluummin. Ja on ne kertakaikkisen komeita eläimiä juostessaan yli 20 metristen petäjien latvoissa. Sovussa eletään, kunhan saan uudet verkot saunan katonrajaan.

 Ja tein kaikenlaista muutakin pientä mökillä. Saarnivaahterat (Acer negundo) kasvoi viime kevääseen asti koivujen puristuksessa, eli ei oikeastaan kasvaneet ollenkaan.  Tämä oli metrin korkeudesta eteenpäin lähtenyt kasvamaan vaakasuoraan, ja nyt tänä kesänä kun siellä taas on valoa, on versonut ihan reippaasti. Nostin sen pystyyn; jänikset syö uudet versot talvella jos ne jää matalalle. Runko on ohut, mutta niin kaarnainen, että tuskin jänikselle maistuu.

Olisi siellä ollut pidempäänkin.

Syyskuinen auringonlasku

Suuria ei elämässä tapahdu, töistä ei ole puutetta. Aurinko sentään laskee joka ilta.

Syksyllä nämä on joskus villimpiä kuin kesällä. Kosteutta ilmassa enemmän; taivas ja järvi jo pimeämpiä.

Palsaminmetästäjän päeväkirjasta

Oletetaanpa että sinulla on kesämökki, jonne noin vuonna 1990 olet heittänyt kourallisen palsamin siemeniä, kun se on aika komea kukka, isokin, ja lapset tykkää paksutella sen siemenkotia. Mettäkin siinä on, kimalaiset tykkää ja voivat hyvin kun sitä isoina puskina kukkii. Jostain matkan varrella kerätyissä siemenissä on sekä himalajanpalsamia (Impatiens glandulifera) että rikkapalsamia (I. parviflora). Nyt vuonna 2013 olet tappanut kumpaakin jo useamman vuoden sekä omalta tontiltasi että naapurin metästä, minne molemmat lajit ovat levinneet. Tämä on vain tällainen oletus, tuskimpa tällaista monelle lienee tapahtunut, jos kellekään, mutta jos näin sattuisi olemaan, saattaisi niiden metästäjä ehkä kirjoittaa jonain syyskuun ensimmäisenä päivänä päiväkirjaansa näin:

1. Kun kaikki näkyvissä olevat yksilöt on hävitetty, ei kannata luulla päässeensä palsameista eroon. Ne on piilossa vattupuskassa, saniaisen alla ja kuusen alla.

2. Niitä ei huomaa ohi kävellessään. Pysähdy, kyykisty ja katso hitaasti. Siirrä vattuja sivuun. Katso myös taaksesi. Varjossa ne on usein hyvin pieniä.

3. Ensin keräät kypsän näköiset siemenkodat ja niistä rähähtävät siemenet taskuun ja viet myöhemmin poltettavaksi.

4. Sitten keräät jokaisen varren juurineen, ne parin sentin mittaisetkin. Niistä kasvaa äkkiä isoja, etenkin kun vatut jo alkavat karistaa lehtiään. Jos on lämmin pitkä syksy, ne pääsee vatun lehtien harvetessa aurinkoon ja antavat mennä täysillä.

5. Rikkapalsami syvässä varjossa kasvaessaan tekee jo 10 cm mittaisena yhden kukan, ja luultavasti pölyttääkin itse itsensä. Miten sinne kimalainenkaan tiensä löytäisi? Sitten se kypsyttää siemensä kaikessa rauhassa. Himalajanpalsami varjossa ja köyhemmässä mehtämaassa tekee kukkaa 15-20 senttisenä.

6. Missä on yksi, on lähes varmasti useita muitakin, jos ovat saaneet olla joitakin vuosia rauhassa. Ne on vain löydettävä.

7. Käy omilla jäljilläsi. Heti ja saman tien. Siellä on kuitenkin joitakin, joita et ensimmäisellä kerralla huomannut.

8. Toista sama muutaman päivän välein, ja seuraavat kesät. Himalajanpalsami vaikuttaa helpommalta hävittää, mutta rikkapalsamilta vaikuttaa jäävän maahan helposti juuren päitä, joista se kasvaa nopeasti uudelleen ylös. Sen varsi myös taipuessaan maata vasten juurtuu nopeasti, joten vartta voi olla enemmän kuin mitä yhdellä nykäisyllä saa käteensä.

9. En tiedä kuinka monta vuotta siemen säilyy itävänä maassa, mutta kannattaa ajatella että noin 20 vuotta.

10. Kerää kasvit tiukkoihin nippuihin, kierrä ne toistensa ympäri. Niin keskimmäiset jää pimeään ja tiukkaan myttyyn, missä yhteyttäminen ja happi loppuvat ja nippu alkaa kohtuullisen ajan päästä lahota. Tunge sitten koko nippu pimeään paikkaan. Jotkut käyttää mustaa säkkiä, mutta heinäkasan alle työntäminen on yhtä hyvä, eikä tarvitse siivota sitä säkkiä jälkeenpäin.

11. Sammalessa en ole niitä vielä tavannut, enkä puolukan seurassakaan. Ne tarvitsee jonkin verran ravinteita. Ei paljoa välttämättä kuitenkaan. Ison kuusen juurelle on vuosien mittaan pudonnut niin paljon neulasia, että se on palsamin kannalta jo ravinteikas paikka, olipa kuinka hapan hyvänsä. Ne kulkee kuusen juurten kautta halki karujen ja soistuvien paikkojen, hyppien vuosi vuodelta eteenpäin. Voi olla että jäniset varpaissaan tai hirvet kavioissaan voivat myös niiden siemeniä kuljetella. Tiedä häntä.

12. Suurin este palsamien metästyksessä on metästäjä ite. Hän ei nimittäin haluaisi niitä löytää ja voi niin muodoin helposti kulkea tiheän ja piikkisen vattupuskan ohitse, kun siellä kerran ei mitään näy olevan. Ja hänellä olisi elämälleen paljon muutakin ja mielenkiintoisempaa käyttöä kuin palsamien kitkeminen, joten hän havoin on täysillä mukana siinä touhussa.

13. Lisätään vielä yksi, tärkeä: älä kitke hämärässä. Hämärässä palsamin helposti sotkee pienen viholaisen lehtiruusukkeeseen. Sen kun kouraansa puristaa, alkaa luonto opettaa.

Uutta mansikkaa.

Tänään maahan. Tämän muovin pitäisi kestää hajoamatta heti riekaleiksi.  63 tainta. Lähiviikkoina on kukkasilmujen valmistusaika, nyt kun yöt pimenee. Paljon nämä ei kuitenkaan varmaan vielä niitä tee; pitää juurtuakin. Ehkä astiataimet kuitenkin jonkin verran. Löytyi kaupasta vielä sengankin taimia. Väistyvä lajike, luulin että sitä ei missään enää olekaan. Piti ottaa talteen kun sitä vielä sai.

 Pehkuja myös. Talvi painaa ne tuosta matalammaksi.

Taimet kasteltuina ja muovi pestynä. Hyviä juurtumisia ja onnea talven varalle.

Kiwi ristille

Kyse ei ole tällä kertaa uusseelantilaisista, vaan tuosta köynöksestä. Kiwinä se minulle joskus myytiin, ja oletin sen olevan arka kasvi, joka varmaan ei hengissä selviäisi, mutta jota voisi huvikseen kokeilla. Ensimmäiset vuodet se kasvoikin hiljalleen, rakennellen juuristoaan. Sitten tein sille 2 m korkean telineen, koska se osoitti taipumusta tuuheta ja lähteä kiipeilemään. Nyt se kasvaa 2 m vuodessa, täyttää joka paikan ja hautaa kaiken ympäristössä alleen. Laikkuköynöshän se on, Actinidia kolomikta, ja pirun rotevakasvuinen. Korkeampi teline näin alkuun voisi olla väliaikainen ratkaisu; en sitä kehtaisi tappaakaan. Tytär tykkää sen marjoista, ja pieniä kiwejähän ne on. Oikein hyviä. Joten tällaisen rakentelin.

Toteutus ei kuitenkaan ole hyvä. Tuo on tontin nurkka, johon työnnettiin maasta nousseita kiviä, ja minä en jumalauta pääse maahan alaspäin kuin vähän matkaa vain. Siellä on isoa tavaraa eikä sinne kerta kaikkiaan mahdu minnekään. Joten rakennelma on aika hutera.

Vaihtoehtoja on kolme: 1) se kaatua rätkähtää, 2) leikkaan köynöksen myöhään syksyllä maan tasalle ja yritän vielä kerran päästä syvemmälle, tai 3) köynös kasvaa sen ympärille niin tiheästi että pitää rotiskon itse pystyssä. Jos 3) onnistuu, niin köynöksen voisi sen jälkeen ohjata köydellä tolpan latvasta takana olevaan petäjään, missä se saisi rauhassa jatkaa ylöspäin vaikka 20 metriä. Tosin ei sen pitäisi 10 m korkeammaksi kasvaa. Tein kakkosnelosen päähän reiänkin kunnon paksuista köyttä varten.

 Actinidia on pitkäikäinen, luulen sen voivan tulla kymmeniä vuosia vanhaksi. Joten mieluummin laittaisi sen menemään ylös kuin sivuille päin.

Ku ite tekköö, nii tulloo mitä sattuu.

Illat jo lyhenee ja yöt pimenee.

Pehkua

Tunsinpa ihteni ylypeeks kun ajoin kylän halaki pehkukuorman kansa. Kommee kuorma. Tunti ihtesä melekeen muanviljelijäks. Vaekka eihä varmar-Toyota mikkää oekee raktor ou. Vetopel kuitennii.

Nää on hyvin hoejetulta maetotilalta. Navetassa lehmät haes hyvältä. Se haju tul jostae syvältä lapsuuvesta. Nii syvältä että meinas ruveta itkettämmää. En ou tuas vuoskaasiin lehmän hajua haestanna ollenkaa. Puhtaat lehmät haesoo lämpöseltä.

Viime vuen pehkuja. Onhan ne vähä hommeessa. Kesä 2012 ol satteine. Vuan mansikka ei pientä hometta pane pahaksee nyt, ja ens kessää männessä nää on jo monneen kertaan huuhtoutunneet. Isäntä ee suostunna ottamaa nuista maksua enempöö ku 10 e kappaleelta. Uutta on kohta tulossa kuha poutaantuu, ja vanahat joutaa alta poes. Oesin minä maksanna enemmännii, minulleha pehkusta on paljonnii hyötyä ja etua. En kuitenkaa suanna tingittyä hintoo ylöspäe enempee ku 2 euroo. 8 euroo ol isännän alakuperäne hinta.

Pyöröpualit on aeka paenavia, nämä arviolta 300 kg kappale, kohtuukuivia ku ovat. Niitä ei käsin nostele ylöspäen, vua lavalta ne sua aika heleposti alas työntelemällä vuoroin kummaltakkii puolelta muutaman sentin etteenpäen ja lopuks kellaattamalla ne lavan reunalta pystyyn seisomaan.

Pehku on mukavata tavarata. Kyllä pihassa saes aena olla ainae yks pehkupual koristeena.

Pieniä

Jättiläistuija (Thuja plicata) muutti Turusta meijän mökille asumaan. Pieni se vielä toistaiseksi on.

Omenoita, pieniä nekin mutta hyviä, kertyi taasen noin 100 kg. Saman verran kuin viime vuonna.

---
Mehustutin tänään, siis eilisestä katsoen huomenna ... siis ... joka tapauksessa noita kuvia seuraavana päivänä. mehua tuli 77 litraa, 3 litraa vähemmän kuin viime vuonna. Talveksi juotavaa. Paksua, pehmeää ja makeaa; kaupan mehuihin ilmeisesti pannaan reilusti vettä lisää. Varmaan puolet vettä ja puolet mehua.

Paasikiviopistolla ilman housuja

Paasikiviopisto on tuolla rinteellä puiden takaa pikkuisen näkyvän Harjuttalan kartanon entinen navetta.

 Olisi luullut paikan olevan täynnä kokoomuslaisia, mutta se olikin täynnä mummoja ja pappoja, joista ainakin osa ilmoitti olevansa perussuomalaisia. Niin ne valloittaa Kokoomuksen pyhät tyyssijatkin.

Ei oltu kumpaakaan puolueeseen liittymässä. Siellä oli rantasauna ja ranta, jossa halutessaan sai uida Itämeressä valkoposkihanhien kanssa. Tosin ne hanhet ei tässä kuvassa enää ole, eikä olleet mukana koko reissussa uimahousunikaan. Jäivät eteisen pöydälle lähtiessä, ja koska tuolla saivat uida nakuina vain hanhet, jäi tällä kertaa Itämeressä uimatta. Sauna oli hyvä.

Tulipahan nähtyä tämäkin paikka. Ihan asiallinen se oli.

Turkkusen yössä

Hamburger Börsin seitsemännessä kerroksessa. Yksinäisessä huoneessa jälleen kerran. Työt ei jätä ihmistä rauhaan. 

Melkein tämä kuva voisi olla joulukuisesta iltapäivästä. Täällä ei silloin vielä mitään lunta olisi, mutta jostain taivaanrannasta voisi nousta savua. Nyt siellä on vain pilviä. Aurinko olisi toki laskenut eri suuntaan.

Keräilyjen aikaa

Syksyä kohti taas mennään. Musta- ja punaviinimarjamehua. Pakkaseen kunhan ulkona yön jäähtyvät.

 Valkeita sipuleita ja vähän punaisiakin. Viipaleina leivän päälle.

 Puita liiteriin, alkua vähän. Pysyy perhe talvella lämpimänä. Leppää, koivua ja pihjalaa.

Farmerin Riverworld

Heinäkuussa mökillä löysin sen kirjahyllystä Philip Jose Farmerin (1918-2009) Riverworld-sarjan (1971-1983) ensimmäisen osan. Olen ostanut sen sisällä olleen kuitin mukaan alennusmyynnistä vuonna 1983. Se on hyvä ja jännä kirja. Tarina siitä kuinka kuollut ihmiskunta vuodesta 100 000 eaa vuoteen 1983, eli 36 006 009 637 ihmistä herää yhtenä päivänä 30 miljoonan kilometrin mittaisen joen rannalta ilman vaatteita ja karvoja. Aivan kaikki siellä eivät ole, vain ihmiset 5-vuotiaista ylöspäin, 25-vuotta vanhemmat 25-vuotiaiksi nuortuneina, kaikki vammat ja sairaudet parannettuina. Se tekee reilun tuhat ihmistä kilometrille joen vartta, eli noin 500 yhdelle puolelle jokea. Vuoteen 1983 mennessä kuolleet sinne mahtuvat; sen jälkeiset eivät enää olisi mahtuneet. Kohtuullinen, mutta ei kovin tiheä asutus. Ruuat, viinat ja tupakat he saavat kolme kertaa päivässä metallisiin sylintereihin joen varrella olevista lataamoista, jotka muuttavat puhdasta energiaa halutunlaiseksi materiaksi, kuten vastapaistetuiksi pihveiksi tai vanhaksi laatukonjakiksi. Kangastakin sylintereihin tulee ennen pitkää kevyeksi vaatetukseksi. Jokimaailmassa ei ole ötököitä eikä eläimiä lukuunottamatta kaloja joessa, ei tauteja eikä pakkasta. Naiset eivät tule raskaaksi. Ruohoa ja puita siellä on, ja kaikkialla laakson molemmin puolin on niin korkeat vuoret että niiden ylitse ei voi kiivetä. Aurinko paistaa päivisin, aamuyöstä sataa aina tunnin.  Siellä ei periaatteessa tarvitsisi kuin syödä, juoda ja naida.

Kirjat käsittelevät sitä miten eri aikakausilta eri kulttuureista eri kieliä puhuvat ihmiset alkavat tulla toimeen keskenään, matkustella pitkin joen vartta ja etsiä syytä siihen miksi he siellä oikein ovat. Eri aikakaudet, kulttuurit, kielet ja rodut ovat joen varrella sekaisinKirjoissa on jännitystä, seikkailuja, sotia, yhteiskunnallista ja uskonnollista spekulaatiota. Sarja osat ovat nämä, julkaisuvuosineen:

1971 To Your Scattered Bodies Go
1971 The Fabulous River Boat
1977 The Dark Design
1980 The Magic Labyrinth
1983 The Gods of Riverworld

Koko paketti alkoi novellina 1952, kasvoi siitä vuoteen 1971 mennessä ensimmäiseksi ja toiseksi kirjaksi, ja paisui sitten trilogiaksi, johon tuli lopulta 5 osaa. Kuten montaa muutakaan populaaria kirjasarjaa, joka ei pysy kolmessa osassa (esimerkiksi Douglas Adamsin liftarikirjoja), ei tätäkään ole ryhdytty kutsumaan pentalogiaksi, sen viidestä pääosasta huolimatta. Lisäksi Farmer kirjoitti joukon novelleja, jotka sijoittuvat Jokimaailmaan, ja sinne ovat sijoittaneet omia novellin mittaisia juttujaan myös useat muut kirjoittajat. Konsepti on kerta kaikkiaan niin herkullinen ja monisärmäinen, että sinne mahtuu vaikka kuinka paljon tarinoita. Kaikki ei pysy Farmerilla kasassa; esimerkiksi eri kirjoissa on eri tieto siitä kuka räjäyttikään Parolandon padon, ja itä sekä joen oikea puoli häneltä menee joskus sekaisin; koska joki mutkittelee koko ajan kaikkialla planeetan pinnalla, ei itä kelpaa miksikään koko joen vartta luonnehtivaksi attribuutiksi, mutta koska se juoksee aina samaan suuntaan, naama yläjuoksulle päin katsottaessa koko joella on olemassa oikea ja vasen puoli. Eli kirjasarjassa on omia sekavuuksiaan, kestihän sen kirjoittaminen yli 30 vuotta, mutta on se hyvin mielenkiintoinen kuitenkin.

Mökin hyllystä löytyi sarjan kolmaskin osa, ja loput kolme osaa ostin Amazonista Kindle-editioina. Kindlessä oli tarjolla myös kaksi John Gregory Betancourtin Jokimaailmaan sijoittuvaa novellia (ei niin hyviä; Betancourt ei pysy Jokimaailman säännöissä kiinni eikä osaa kirjoittaa kunnon tappelukuvausta), mutta ei yhtään Farmerin novellikokoelmista. Ne jätän jo ostamatta. Paperia ei kehtaisi enää ostaa jos sen voi millään välttää. Paperi painaa, vie tilaa, pölyyntyy ja muuttuu muuttojen ja kuolemien tilanteissa ongelmaksi, jos sitä on paljon. Ja minulla jo on. Joka tapauksessa kaikkine pienine sekavuuksineenkin Riverworld on oikein hieno kirjasarja.

Remontti kerrostalossa

Viikko meni tiiviissä remontissa. Isän asuntoa on myyty vuosi, eikä mene kaupaksi. Pienessä hiljenevässä kaupungissa on samanlaisia myynnissä vaikka kuinka paljon, ja monilla muilla näkyy olevan kiireempi saada myytyä, joten hinnat näkyy olevan yllättävänkin matalia. Päätettiin veljentyttärien kanssa että kokeillaan remonttia mieluummin kuin lasketaan hintaa. Saavatpahan kokemusta, taidot kasvaa, mistä pitäisi olla hyötyä heille, oli operaatiolla sitten mitään merkitystä asunnon myynnin kannalta tai ei. Muutkin tekee samaa. Virkisti se vajaalla tonnilla myös paikkakunnan taloutta ja kasvatti Suomen bruttokansantuotetta. Ja oli mukavaa minulle. Olen hoitanut näitä tyttöjä kun he olivat vielä alle kouluikäisiä, asuin veljeni kanssa samassa talossa pari vuotta silloin. Heidän seuransa on hyvin miellyttävää nytkin, ja hyvä oli nähdä miten hyvin he nykyään tekevät töitä. Veljen kanssa se talo aikoinaan yhdessä tehtiin, mutta tytöt ei siihen aikaan vielä rakentaneet mitään. Oli mukava myös tehdä töitä käsillä koko päivä ja mennä illalla nukkumaan muita asioita hoitamatta. Hyvä viikko.

Tapetti pois; siihen on oma aineensa nykyään, ei tarvinnut valuttaa vettä lattialle. Kutua, jonka sai telalla vedettyä seiniin. Laipion rajan boordi oli hankala, kutu ei mennyt siitä hyvin lävitse, mutta lähti sieltäkin lastalla repimällä. Alta tuli esiin iloinen 1980-luvun alun värimaailma.

 En kuitenkaan ole kovin innostunut näistä märkätöistä, joten uutta tapettia seiniin ei laitettu, vaan maalattiin ne siisteiksi. Oma hankaluutensa tapeteissa myös ostajan kannalta; mistä yksi tykkää, se karkottaa toisen. Tehdään vain siistiä neutraalia jälkeä.

Olisin pannut lattiaan mielelläni uuden maton. Muovimatto on kerrostalossa ok. Pehmeä pohja, vaimentaa askelääniä, kestää kaljapullon kaatumisen lattialle olohuoneessa telkkaria katsellessa, ei korota lattiaa, helppo asentaa. Ongelmana tässä suunnitelmassa oli vanha lattiamatto. Sitä kokeilin ottaa pois, mutta ei siitä mitään tullut. 2 mm kohtuullisen hauras matto, joka oli heikompaa kuin se liima, jolla se oli kiinni. Liima oli vedetty koko saatanan lattiaan ja se oli helvetillisen lujaa. Sitä poisti neliömetrin tunnissa, puukolla hiljalleen veistämällä milli milliltä. Matto repesi vetäessä. Ei siitä mitään tullut. Ehkä sen jollain jyrsimellä olisi saanut pois. Olen asentanut muovimattoa pariin paikkaan joskus, mutta ei siellä vedetty liimaa muualle kuin saumakohtiin. Sehän pysyy paikoillaan, ei liiku minnekään. Ei sitä tarvitse liimata koko alaltaan.

Veljentyttäret joka tapauksessa kannattivat laminaattia, jota sanoivat nykyään yleensä käytettävän kerrostaloremonteissa. 8 mm laminaatti + 2 mm äänieristys. Isännöitsijän mukaan muovimaton sai jättää laminaatin alle, ja alakerran naapuri antoi luvan, joten se sitten lattiaan lätkittiin. Minä sahailin kulmia ja putkien reikiä, veljentytär rakensi palapelin. Ovista piti sahata sentti pois alareunasta. Jäljestä sai ihan siistin kun suojasi maalipinnan maalarinteipillä. En ollut tuotakaan tiennyt ennen. Aina uutta oppii. Vessan oven kanssa mokasin ja lyhensin yläpäästä. Pantiin kumpaankin saranaan 3 rikkaa, joten se ei näytä niin pahalta.

 Lopuksi uudet listat lattioihin ja ovien pieliin. Uutta lamppua kattoon, uudet saippuahyllyt ja pyyhekoukut suihkuun, palovaroittimen roppaaminen eteiskäytävän kattoon, sähkörasioiden kannet paikoilleen ja sen sellaista. Lopuksi kova siivoaminen ja pölyjen pyyhkiminen. Siinä se on.

Hyvin neutraalia. Valoisaa ja puhdasta kuitenkin. Muuttovalmis paikka sellaiselle, jota remontoiminen ei yhtään kiinnosta.

Katsotaanhan toinen vuosi, meneekö kaupaksi.

Rantapolku

Mökillä Miinalla ja minulla on nätimmät polut tehdä aamu- ja iltakävelyitä.

Syödään juolukoita ja lillukoita pöytäruuan päälle. Tai no, Miina syö vain heinää.

Niin, ettei unohtuisi. Löysin yhdellä kävelyllä yhden kuusen alta vanhan kirveeni. Joskus syysillan pimetessä väsyneenä ja muut työkalut kerättyäni sinne unohtunut. Monta vuotta sitten, enkä tiedä kuinka monta vuotta.

 Siitä sai pesemällä, hiekkapaperilla hankaamalla ja lopuksi terän terottamalla jälleen täysin kunnollisen kirveen. Fiskars tekee hyvää tavaraa.