Uutta mansikkaa.

Tänään maahan. Tämän muovin pitäisi kestää hajoamatta heti riekaleiksi.  63 tainta. Lähiviikkoina on kukkasilmujen valmistusaika, nyt kun yöt pimenee. Paljon nämä ei kuitenkaan varmaan vielä niitä tee; pitää juurtuakin. Ehkä astiataimet kuitenkin jonkin verran. Löytyi kaupasta vielä sengankin taimia. Väistyvä lajike, luulin että sitä ei missään enää olekaan. Piti ottaa talteen kun sitä vielä sai.

 Pehkuja myös. Talvi painaa ne tuosta matalammaksi.

Taimet kasteltuina ja muovi pestynä. Hyviä juurtumisia ja onnea talven varalle.

Kiwi ristille

Kyse ei ole tällä kertaa uusseelantilaisista, vaan tuosta köynöksestä. Kiwinä se minulle joskus myytiin, ja oletin sen olevan arka kasvi, joka varmaan ei hengissä selviäisi, mutta jota voisi huvikseen kokeilla. Ensimmäiset vuodet se kasvoikin hiljalleen, rakennellen juuristoaan. Sitten tein sille 2 m korkean telineen, koska se osoitti taipumusta tuuheta ja lähteä kiipeilemään. Nyt se kasvaa 2 m vuodessa, täyttää joka paikan ja hautaa kaiken ympäristössä alleen. Laikkuköynöshän se on, Actinidia kolomikta, ja pirun rotevakasvuinen. Korkeampi teline näin alkuun voisi olla väliaikainen ratkaisu; en sitä kehtaisi tappaakaan. Tytär tykkää sen marjoista, ja pieniä kiwejähän ne on. Oikein hyviä. Joten tällaisen rakentelin.

Toteutus ei kuitenkaan ole hyvä. Tuo on tontin nurkka, johon työnnettiin maasta nousseita kiviä, ja minä en jumalauta pääse maahan alaspäin kuin vähän matkaa vain. Siellä on isoa tavaraa eikä sinne kerta kaikkiaan mahdu minnekään. Joten rakennelma on aika hutera.

Vaihtoehtoja on kolme: 1) se kaatua rätkähtää, 2) leikkaan köynöksen myöhään syksyllä maan tasalle ja yritän vielä kerran päästä syvemmälle, tai 3) köynös kasvaa sen ympärille niin tiheästi että pitää rotiskon itse pystyssä. Jos 3) onnistuu, niin köynöksen voisi sen jälkeen ohjata köydellä tolpan latvasta takana olevaan petäjään, missä se saisi rauhassa jatkaa ylöspäin vaikka 20 metriä. Tosin ei sen pitäisi 10 m korkeammaksi kasvaa. Tein kakkosnelosen päähän reiänkin kunnon paksuista köyttä varten.

 Actinidia on pitkäikäinen, luulen sen voivan tulla kymmeniä vuosia vanhaksi. Joten mieluummin laittaisi sen menemään ylös kuin sivuille päin.

Ku ite tekköö, nii tulloo mitä sattuu.

Illat jo lyhenee ja yöt pimenee.

Pehkua

Tunsinpa ihteni ylypeeks kun ajoin kylän halaki pehkukuorman kansa. Kommee kuorma. Tunti ihtesä melekeen muanviljelijäks. Vaekka eihä varmar-Toyota mikkää oekee raktor ou. Vetopel kuitennii.

Nää on hyvin hoejetulta maetotilalta. Navetassa lehmät haes hyvältä. Se haju tul jostae syvältä lapsuuvesta. Nii syvältä että meinas ruveta itkettämmää. En ou tuas vuoskaasiin lehmän hajua haestanna ollenkaa. Puhtaat lehmät haesoo lämpöseltä.

Viime vuen pehkuja. Onhan ne vähä hommeessa. Kesä 2012 ol satteine. Vuan mansikka ei pientä hometta pane pahaksee nyt, ja ens kessää männessä nää on jo monneen kertaan huuhtoutunneet. Isäntä ee suostunna ottamaa nuista maksua enempöö ku 10 e kappaleelta. Uutta on kohta tulossa kuha poutaantuu, ja vanahat joutaa alta poes. Oesin minä maksanna enemmännii, minulleha pehkusta on paljonnii hyötyä ja etua. En kuitenkaa suanna tingittyä hintoo ylöspäe enempee ku 2 euroo. 8 euroo ol isännän alakuperäne hinta.

Pyöröpualit on aeka paenavia, nämä arviolta 300 kg kappale, kohtuukuivia ku ovat. Niitä ei käsin nostele ylöspäen, vua lavalta ne sua aika heleposti alas työntelemällä vuoroin kummaltakkii puolelta muutaman sentin etteenpäen ja lopuks kellaattamalla ne lavan reunalta pystyyn seisomaan.

Pehku on mukavata tavarata. Kyllä pihassa saes aena olla ainae yks pehkupual koristeena.

Pieniä

Jättiläistuija (Thuja plicata) muutti Turusta meijän mökille asumaan. Pieni se vielä toistaiseksi on.

Omenoita, pieniä nekin mutta hyviä, kertyi taasen noin 100 kg. Saman verran kuin viime vuonna.

---
Mehustutin tänään, siis eilisestä katsoen huomenna ... siis ... joka tapauksessa noita kuvia seuraavana päivänä. mehua tuli 77 litraa, 3 litraa vähemmän kuin viime vuonna. Talveksi juotavaa. Paksua, pehmeää ja makeaa; kaupan mehuihin ilmeisesti pannaan reilusti vettä lisää. Varmaan puolet vettä ja puolet mehua.

Paasikiviopistolla ilman housuja

Paasikiviopisto on tuolla rinteellä puiden takaa pikkuisen näkyvän Harjuttalan kartanon entinen navetta.

 Olisi luullut paikan olevan täynnä kokoomuslaisia, mutta se olikin täynnä mummoja ja pappoja, joista ainakin osa ilmoitti olevansa perussuomalaisia. Niin ne valloittaa Kokoomuksen pyhät tyyssijatkin.

Ei oltu kumpaakaan puolueeseen liittymässä. Siellä oli rantasauna ja ranta, jossa halutessaan sai uida Itämeressä valkoposkihanhien kanssa. Tosin ne hanhet ei tässä kuvassa enää ole, eikä olleet mukana koko reissussa uimahousunikaan. Jäivät eteisen pöydälle lähtiessä, ja koska tuolla saivat uida nakuina vain hanhet, jäi tällä kertaa Itämeressä uimatta. Sauna oli hyvä.

Tulipahan nähtyä tämäkin paikka. Ihan asiallinen se oli.

Turkkusen yössä

Hamburger Börsin seitsemännessä kerroksessa. Yksinäisessä huoneessa jälleen kerran. Työt ei jätä ihmistä rauhaan. 

Melkein tämä kuva voisi olla joulukuisesta iltapäivästä. Täällä ei silloin vielä mitään lunta olisi, mutta jostain taivaanrannasta voisi nousta savua. Nyt siellä on vain pilviä. Aurinko olisi toki laskenut eri suuntaan.

Keräilyjen aikaa

Syksyä kohti taas mennään. Musta- ja punaviinimarjamehua. Pakkaseen kunhan ulkona yön jäähtyvät.

 Valkeita sipuleita ja vähän punaisiakin. Viipaleina leivän päälle.

 Puita liiteriin, alkua vähän. Pysyy perhe talvella lämpimänä. Leppää, koivua ja pihjalaa.

Farmerin Riverworld

Heinäkuussa mökillä löysin sen kirjahyllystä Philip Jose Farmerin (1918-2009) Riverworld-sarjan (1971-1983) ensimmäisen osan. Olen ostanut sen sisällä olleen kuitin mukaan alennusmyynnistä vuonna 1983. Se on hyvä ja jännä kirja. Tarina siitä kuinka kuollut ihmiskunta vuodesta 100 000 eaa vuoteen 1983, eli 36 006 009 637 ihmistä herää yhtenä päivänä 30 miljoonan kilometrin mittaisen joen rannalta ilman vaatteita ja karvoja. Aivan kaikki siellä eivät ole, vain ihmiset 5-vuotiaista ylöspäin, 25-vuotta vanhemmat 25-vuotiaiksi nuortuneina, kaikki vammat ja sairaudet parannettuina. Se tekee reilun tuhat ihmistä kilometrille joen vartta, eli noin 500 yhdelle puolelle jokea. Vuoteen 1983 mennessä kuolleet sinne mahtuvat; sen jälkeiset eivät enää olisi mahtuneet. Kohtuullinen, mutta ei kovin tiheä asutus. Ruuat, viinat ja tupakat he saavat kolme kertaa päivässä metallisiin sylintereihin joen varrella olevista lataamoista, jotka muuttavat puhdasta energiaa halutunlaiseksi materiaksi, kuten vastapaistetuiksi pihveiksi tai vanhaksi laatukonjakiksi. Kangastakin sylintereihin tulee ennen pitkää kevyeksi vaatetukseksi. Jokimaailmassa ei ole ötököitä eikä eläimiä lukuunottamatta kaloja joessa, ei tauteja eikä pakkasta. Naiset eivät tule raskaaksi. Ruohoa ja puita siellä on, ja kaikkialla laakson molemmin puolin on niin korkeat vuoret että niiden ylitse ei voi kiivetä. Aurinko paistaa päivisin, aamuyöstä sataa aina tunnin.  Siellä ei periaatteessa tarvitsisi kuin syödä, juoda ja naida.

Kirjat käsittelevät sitä miten eri aikakausilta eri kulttuureista eri kieliä puhuvat ihmiset alkavat tulla toimeen keskenään, matkustella pitkin joen vartta ja etsiä syytä siihen miksi he siellä oikein ovat. Eri aikakaudet, kulttuurit, kielet ja rodut ovat joen varrella sekaisinKirjoissa on jännitystä, seikkailuja, sotia, yhteiskunnallista ja uskonnollista spekulaatiota. Sarja osat ovat nämä, julkaisuvuosineen:

1971 To Your Scattered Bodies Go
1971 The Fabulous River Boat
1977 The Dark Design
1980 The Magic Labyrinth
1983 The Gods of Riverworld

Koko paketti alkoi novellina 1952, kasvoi siitä vuoteen 1971 mennessä ensimmäiseksi ja toiseksi kirjaksi, ja paisui sitten trilogiaksi, johon tuli lopulta 5 osaa. Kuten montaa muutakaan populaaria kirjasarjaa, joka ei pysy kolmessa osassa (esimerkiksi Douglas Adamsin liftarikirjoja), ei tätäkään ole ryhdytty kutsumaan pentalogiaksi, sen viidestä pääosasta huolimatta. Lisäksi Farmer kirjoitti joukon novelleja, jotka sijoittuvat Jokimaailmaan, ja sinne ovat sijoittaneet omia novellin mittaisia juttujaan myös useat muut kirjoittajat. Konsepti on kerta kaikkiaan niin herkullinen ja monisärmäinen, että sinne mahtuu vaikka kuinka paljon tarinoita. Kaikki ei pysy Farmerilla kasassa; esimerkiksi eri kirjoissa on eri tieto siitä kuka räjäyttikään Parolandon padon, ja itä sekä joen oikea puoli häneltä menee joskus sekaisin; koska joki mutkittelee koko ajan kaikkialla planeetan pinnalla, ei itä kelpaa miksikään koko joen vartta luonnehtivaksi attribuutiksi, mutta koska se juoksee aina samaan suuntaan, naama yläjuoksulle päin katsottaessa koko joella on olemassa oikea ja vasen puoli. Eli kirjasarjassa on omia sekavuuksiaan, kestihän sen kirjoittaminen yli 30 vuotta, mutta on se hyvin mielenkiintoinen kuitenkin.

Mökin hyllystä löytyi sarjan kolmaskin osa, ja loput kolme osaa ostin Amazonista Kindle-editioina. Kindlessä oli tarjolla myös kaksi John Gregory Betancourtin Jokimaailmaan sijoittuvaa novellia (ei niin hyviä; Betancourt ei pysy Jokimaailman säännöissä kiinni eikä osaa kirjoittaa kunnon tappelukuvausta), mutta ei yhtään Farmerin novellikokoelmista. Ne jätän jo ostamatta. Paperia ei kehtaisi enää ostaa jos sen voi millään välttää. Paperi painaa, vie tilaa, pölyyntyy ja muuttuu muuttojen ja kuolemien tilanteissa ongelmaksi, jos sitä on paljon. Ja minulla jo on. Joka tapauksessa kaikkine pienine sekavuuksineenkin Riverworld on oikein hieno kirjasarja.

Remontti kerrostalossa

Viikko meni tiiviissä remontissa. Isän asuntoa on myyty vuosi, eikä mene kaupaksi. Pienessä hiljenevässä kaupungissa on samanlaisia myynnissä vaikka kuinka paljon, ja monilla muilla näkyy olevan kiireempi saada myytyä, joten hinnat näkyy olevan yllättävänkin matalia. Päätettiin veljentyttärien kanssa että kokeillaan remonttia mieluummin kuin lasketaan hintaa. Saavatpahan kokemusta, taidot kasvaa, mistä pitäisi olla hyötyä heille, oli operaatiolla sitten mitään merkitystä asunnon myynnin kannalta tai ei. Muutkin tekee samaa. Virkisti se vajaalla tonnilla myös paikkakunnan taloutta ja kasvatti Suomen bruttokansantuotetta. Ja oli mukavaa minulle. Olen hoitanut näitä tyttöjä kun he olivat vielä alle kouluikäisiä, asuin veljeni kanssa samassa talossa pari vuotta silloin. Heidän seuransa on hyvin miellyttävää nytkin, ja hyvä oli nähdä miten hyvin he nykyään tekevät töitä. Veljen kanssa se talo aikoinaan yhdessä tehtiin, mutta tytöt ei siihen aikaan vielä rakentaneet mitään. Oli mukava myös tehdä töitä käsillä koko päivä ja mennä illalla nukkumaan muita asioita hoitamatta. Hyvä viikko.

Tapetti pois; siihen on oma aineensa nykyään, ei tarvinnut valuttaa vettä lattialle. Kutua, jonka sai telalla vedettyä seiniin. Laipion rajan boordi oli hankala, kutu ei mennyt siitä hyvin lävitse, mutta lähti sieltäkin lastalla repimällä. Alta tuli esiin iloinen 1980-luvun alun värimaailma.

 En kuitenkaan ole kovin innostunut näistä märkätöistä, joten uutta tapettia seiniin ei laitettu, vaan maalattiin ne siisteiksi. Oma hankaluutensa tapeteissa myös ostajan kannalta; mistä yksi tykkää, se karkottaa toisen. Tehdään vain siistiä neutraalia jälkeä.

Olisin pannut lattiaan mielelläni uuden maton. Muovimatto on kerrostalossa ok. Pehmeä pohja, vaimentaa askelääniä, kestää kaljapullon kaatumisen lattialle olohuoneessa telkkaria katsellessa, ei korota lattiaa, helppo asentaa. Ongelmana tässä suunnitelmassa oli vanha lattiamatto. Sitä kokeilin ottaa pois, mutta ei siitä mitään tullut. 2 mm kohtuullisen hauras matto, joka oli heikompaa kuin se liima, jolla se oli kiinni. Liima oli vedetty koko saatanan lattiaan ja se oli helvetillisen lujaa. Sitä poisti neliömetrin tunnissa, puukolla hiljalleen veistämällä milli milliltä. Matto repesi vetäessä. Ei siitä mitään tullut. Ehkä sen jollain jyrsimellä olisi saanut pois. Olen asentanut muovimattoa pariin paikkaan joskus, mutta ei siellä vedetty liimaa muualle kuin saumakohtiin. Sehän pysyy paikoillaan, ei liiku minnekään. Ei sitä tarvitse liimata koko alaltaan.

Veljentyttäret joka tapauksessa kannattivat laminaattia, jota sanoivat nykyään yleensä käytettävän kerrostaloremonteissa. 8 mm laminaatti + 2 mm äänieristys. Isännöitsijän mukaan muovimaton sai jättää laminaatin alle, ja alakerran naapuri antoi luvan, joten se sitten lattiaan lätkittiin. Minä sahailin kulmia ja putkien reikiä, veljentytär rakensi palapelin. Ovista piti sahata sentti pois alareunasta. Jäljestä sai ihan siistin kun suojasi maalipinnan maalarinteipillä. En ollut tuotakaan tiennyt ennen. Aina uutta oppii. Vessan oven kanssa mokasin ja lyhensin yläpäästä. Pantiin kumpaankin saranaan 3 rikkaa, joten se ei näytä niin pahalta.

 Lopuksi uudet listat lattioihin ja ovien pieliin. Uutta lamppua kattoon, uudet saippuahyllyt ja pyyhekoukut suihkuun, palovaroittimen roppaaminen eteiskäytävän kattoon, sähkörasioiden kannet paikoilleen ja sen sellaista. Lopuksi kova siivoaminen ja pölyjen pyyhkiminen. Siinä se on.

Hyvin neutraalia. Valoisaa ja puhdasta kuitenkin. Muuttovalmis paikka sellaiselle, jota remontoiminen ei yhtään kiinnosta.

Katsotaanhan toinen vuosi, meneekö kaupaksi.

Rantapolku

Mökillä Miinalla ja minulla on nätimmät polut tehdä aamu- ja iltakävelyitä.

Syödään juolukoita ja lillukoita pöytäruuan päälle. Tai no, Miina syö vain heinää.

Niin, ettei unohtuisi. Löysin yhdellä kävelyllä yhden kuusen alta vanhan kirveeni. Joskus syysillan pimetessä väsyneenä ja muut työkalut kerättyäni sinne unohtunut. Monta vuotta sitten, enkä tiedä kuinka monta vuotta.

 Siitä sai pesemällä, hiekkapaperilla hankaamalla ja lopuksi terän terottamalla jälleen täysin kunnollisen kirveen. Fiskars tekee hyvää tavaraa.

Kyllä mökillä on mukavaa

Maa-ampiaisen pesä-aukko. Sen tietää löytäneensä kun ensimmäinen piikki painuu lihaan. Iso on reikä, mikä myyrä sen lienee alkuaan tehnytkään.

Ampiainen pistää, itikka pistää, keltiäinen pistää, paarma viiltää, muurahainen puree, kuusi pistää, kataja pistää, saraheinä viiltää, kivi nirhaisee, naula raapaisee, petäjän käpy painuu jalkapohjaan. Vaihtelua koko ajan. Ei pitkästy yhteen ja samaan kipuun.

Mäkäräiset ei ole vielä tulleet.

Pieni pelto

Tein mökille joskus 30 v sitten kirveellä, lapiolla ja kangella pienen pellon. Puut kaadoin juurineen; kaivoin ne auki, löin halvalla kirveellä poikki ja vedin köydellä nurin. Asuin silloin eri kaupungeissa talvet, lumettomat ajat mökillä; olin lopettelemassa opiskelujani, kävin vain tenttimässä, eikä pysyvää tyttöystävää ollut. Iso pelto se ei ole, 5m x 8m = 20 m2. Siellä kuitenkin porkkanaa, hernettä sun muuta kasvoi. Oli se joskus mansikkapeltonakin. Sen jälkeen työelämä ja ulkomaat vei eikä mökillä joutanut paljoa olemaan. Isä eläkkeelle jäätyään asui mökillä kaikki kesät kuolemaansa asti ja kasvatti pellossa perunaa. Loppuvuosina ei juuri jaksanut sitä enää hoitaa ja niin se vähitellen muuttui heinä-, vattu- ja vuohenputkipelloksi. Eikä tietysti perunakaan vuosikymmeniä samassa paikassa enää kovin hyvin kasvanut. Isä ei juuri komposteista perustanut, joten humus väheni; heitti apulantaa keväisin. Rupesin korjaamaan sitä kuntoon tällä reissulla. Ajoin ruohot alas ja käänsin osan maata.

 Minulta jäi sinne aikanaan paljon kiviä, joita en joutanut viemään pois. Nostin vain ne maan pinnalle, missä ne keräsivät lämpöä auringosta ja pitivät vettä allaan. Isä pari vuosikymmentä kaivoi kiviä lisää ylös ja heitteli pellon reunoille. Kärräsin pois mitkä jaksoin nostaa kottikärriin; pyöritin pois ne joita jaksoin pyöritellä, ja kaikkein isoimmat hautasin uudelleen maahan. Kivihomma on ihan mukavaa ja selkäkin kesti. Tätä ei tehty päivässä ja ruumiin jokainen lihas on vieläkin kipeä. Mutta kiviraunio tontin reunalla kasvoi aika isoksi. Siellä kelpaa sisiliskon asua. Siellä päin ainakin olen niitä nähnyt.

 Heittelin peltoon 40 kg kalkkia, tuhkat hellan pesästä ja jonkin kauhallisen kanankakkaa. Vaikken tiedä kannattiko kakkailu tehdä tähän aikaan vuodesta.

 Kärräsin päälle pihoilta niittämäni heinät. Niistä pitäisi tulla hyvin humusta.

 Päällimmäiseksi polypropeenimuovista peitto. Sen pitäisi pitää vuohenputket kurissa.

Joskus vuoden päästä kun heinät ja pellolla ollut muu kasvillisuus on sulanut pois, siihen voisi istuttaa vaikka puutarhavattua. Sitä ei tarvitse paljoa hoitaa ja marjat saa kerätä pystyasennossa. Peitemuovit pitäisin paikoillaan, niin ei olisi mitään kitkemisiä.

Ja jos elän niin pitkälle, että pääsen joskus eläkkeelle, ja minulla olisi aikaa tuolla olla, voisin avata siihen taas kasvimaan. Sekä minä että isä ollaan hikoiltu pellon kanssa niin paljon, että mielellään pitäisi sen viljelyksessä. Muovi ja muut katteet on nykytekniikkaa, mutta muuten pelto on 1900-luvun alkupuolen teknologiaa. Kaskiajan jälkeistä; itse asiassa pappani isän polttama viimeinen kaski on ollut juuri tällä paikalla joskus viimeisintä edellisen vuosisadanvaihteen tienoilla.

Viljelykiertoa

Mansikkamaan vanhimmasta osasta muovi ja mansikat pois. Tekevät enää vain vähän pientä marjaa, eivätkä ole edes kovin hyviä. Jokin hollantilainen lajike, jonka nimi on häipynyt mielestä vuosia sitten. En edes muista kuinka vanha maa se on, tätä blogia vanhempi joka tapauksessa, eli yli 5 vuotta hyvin.

Tilalle daikonia. Voi hyvin ehtiä vielä tekemään juurikkaat. Se on nopea kasvamaan. Pitää vain hankkia lisää kaalikärpäsen pitävää harsoa. Ne kai lopettaa munimisen joskus loppukesällä, mutta vielä ei ole loppukesä.

Muovi ei ole mansikkamaassa mikään ongelmajäte. Polyeteeniä se on, menee vähän multaisenakin hyvin energiaksi, on helppo ottaa pois. Tosin kaupoissa myyvät pienviljelijöille onnettoman laatuista mansikkamuovia 20 m paketeissa. Siinä on pienet reiät. Haurasta kuin paperi, alkaa hajota jo toisena kesänä, ja pois otettaessa repeilee pieniksi silpareiksi. Pitäisi olla UV-suojattu, mutta ei kestä aurinkoa. Eikä oikein kosketustakaan. Ammattiviljelijöiden muovit on vahvempia, mutta sitä joutuu ostamaan 300 m rullassa. Siinäpä olisi loppuiäksi.

Pianonviritys

Pianonvirittäjä kävi. Säädettiin soitin ja korjattiin koskettimien herkkyyttä. Avattiin koko kone ja puhdistettiin. Sen sisään näkyy pääsevän aika paljon pölyä. Viidessä vuodessa oli tullut jo selvä kerros kaikkialle. Kuinkahan paljon pölyä onkaan vanhoissa pianoissa, joita ei ole koskaan avattu? Ja koulujen yms pianoissa, joita ei koskaan huolleta millään tavalla? Erittäin mielenkiintoinen vehje se kuitenkin on. Täysin mekaaninen ja erittäin tarkasti geometrinen kone, ei mitään elektroniikkaa missään. Puuta ja metallia; erilaisia puulajeja ja erilaisia metalleja, kangasta ja huopaa siellä täällä pehmusteina. Vaikka se uusi piano onkin, niin tekniikka ja arkkitehtuuri ovat aivan toiselta aikakaudelta.

Kauniskin se on, niin päältä kuin sisältä.

Pikkubalsami, rikkapalsami

Kun niitin vatut, löytyi sieltä alta kohtalaiset kasvustot pikkubalsamia, Impatiens parvifloraa. Himalajanbalsamit olen saanut sieltä - ja naapurin metästä minne se levisi - lähes tapettua; kolme kappaletta olen enää tänä kesänä löytänyt. Rotevina kasveina ne aina kasvoivat vatukon yläpuolelle, mistä ne oli helppo nähdä. Pikkubalsami ei pärjää korkeudessa vatuille, kasvaa vain puoleen metriin, oikein hyvillä paikoilla vähän sitä korkeammaksi. Mutta se kestää varjoa oikein hyvin. Niinpä se on tähän asti jäänyt pitkälti piiloon, olen tappanut sitä vain avoimemmilta paikoilla.

 Se kasvaa jopa tuijien alla ja kukkii sielläkin. Kukkii vaikka 10-senttisenä. Kukkakärpäset sitä pölyttää, mutta jos se ei varjossa löydä pölyttäjää, niin se hoitaa homman itse ja etenee siemeniin omin avuin.

Yhtä nopea se on kuin isompi sukulaisensa. Venyy muutamassa päivässä isoksi, kukkii ja panee siemenet lentämään. Siltä se ainakin vaikuttaa; missä joku päivä sitten ei huomannut mitään, voi nyt olla jo monta kasvia siemenet valmiina. Se on kotoisin pohjoisempaa kuin himalajanbalsami; Keski-Aasiasta. 

Itse kai minä olen sen joskus mökille tuonut, jos se ei sitten ole tullut jonkun puuntaimen mukana. Ei muista; on sitä siellä ollut vuosikausia. Itse minä toin himalajanbalsaminkin, kauan sitten, silloin kun se oli vielä nätti ja ihmeellinen kasvi, jota ihmiset antoi toistensa kukkapenkkeihin. Mutta tapetaan kun kohdataan. Se on vahva ja minä olen perusteellinen.

Kuusilla ja ilman

Nämä seudut on erinomaisia kuusen kasvatukseen. Naapurissa on jopa ihan puhdas kuusimehtäkin. Se on hyvin kaunis. Pelkistetty. Yksinkertainen. Helppo kävellä. Sumuisen näköinen, mutta se on vain hämärää naavaa kuolleissa alaoksissa.

Elämää siellä ei paljoa ole kuusien ja sammalen lisäksi. Tai niin luulisi, mutta löysi Miina sieltä jäniksen jäljet. Tykkään tällaisesta metästä naapurin mehtänä, kävelen siellä mökillä käydessäni ihan ilokseni, mutta mieluummin en anna oman mehtäni mennä tällaiseen tilanteeseen.

Oma mehtäni on paljon nuoremmassa vaiheessa ja paljon sekaisempi. Olin siellä tämän viikon ja viikonlopun töissä, raivasin miehen mittaisen vatukon, joka nuorten puiden alla - ja pienempien päällä - sakeana kasvoi, mutta ei varjostettuna kuitenkaan marjonut, sekä reilusti yli 100 kuusta, pienistä kolmemetrisiin. Noin 10 aarin alalta. Näkyy siellä vielä joitakin kuusia, mutta niiden runko on jo irti juurista ja niistä on tehty suojuksia jänistä kiinnostaville puille. Osan karsin kirveellä pystyyn, niistä saa keppejä. Vettä satoi koko viikon ja tuuli kylmästi, +11 - +13 astetta. Oikein miellyttävät kelit: ei itikoita eikä paarmoja vastuksina.

 Tuijametsiköstä tulee kyllä yhtä pimeä kuin naapurin kuusikosta, mutta se on vasta n. 20 v vanha, eikä vielä sulkeutunut. Märässä tuijametässä tuoksuu hyvältä.

 Päämääränä on tällainen mehtä, kuten tässä n. 30 vuotiaitten niinipuiden alla, joka on jo niin varjoisa että aluskasvillisuus ei kasva korkeaksi, missä on hyvä kävellä, mutta missä kuitenkin kasvaa muutakin kuin ne puut itse. Ja missä kukkii keväällä.

 Ja mitäpä sieltä tulikaan vattujen alta esiin. Niinipuun taimi. Tämä on jo ponnistanut sirkkalehtien lisäksi yhden oikean lehden, joka kyllä ei vielä ole täysikasvuisen muotoinen. Mutta niinipuu (Tilia cordata) se joka tapauksessa on. Tässä metässä tuntee itsensä vanhaksi. Olen kasvattanut emopuut itse siemenistä ja istuttanut tänne nuorena miehenä. Vähän kuin kasvatusisänä. Nyt ne jo kukkii ja tekee omia siemeniä. Olen tämän taimen kasvattipappa nyt.

Niinipuun kukista ei ole kuvaa, vaikka ne kyllä kukkii juuri nyt. Kukkia on vain ylhäällä, eikä puun alapuolelta niitä pääse kuvaamaan. Kova humina sieltä kuitenkin kuului, kimalaisia paljon jos ei satanut. Tähän aikaan ei enää ole metässä paljoa muita luonnonkukkia, joten sinne kerääntyivät kaikki suurin joukoin.

Tammen jänissuojaus kuusella

Olen saanut tammeni (Quercus robur) kasvatettua jo kohtuullisen pitkiksi hyvän jänissuojauksen ansiosta. Tammestahan ne muun muassa tykkäisi talvella kovasti, mutta kuusta ne eivät syö. Tänään kun kitkin mökillä näreitä vaihdoin uudet puut tammien ympärille. Kahdesta näreestä karsitaan oksat yhdeltä puolelta, asetellaan ne tammen vastakkaisille puolille ja sidotaan narulla kiinni toisiinsa. Yksi narunpätkä riittää. Kestää monta vuotta ennen kuin naru käy tammelle ahtaaksi.

Kuusi ottaa tähän maahan nopeasti ja suurin joukoin, sekä kasvaa hyvin nopeasti. Ennen kuin huomaakaan näreet venyy jo isoiksi. Muutaman vuoden välein niitä on katkottava pois, mutta osan saa hyötykäyttöön. Pienenä tammilla oli pienet näreet ympärillä, mutta nyt ovat jo sen verran tukevia että pystyvät kannettelemaan isompiakin. Jänis puolestaan on sen verran herkkäturkkinen ja laiska olento, että se ei viitsi kuusen lävitse tukea kuorta syömään. Toimii monta vuotta, myös sen jälkeen kun neulaset on pudonneet. Ei kovin esteettistä, mutta on ne tammet ylös ja paksuiksi saatava.

Kaupan kierremuoveja voi toki myös käyttää, jos ei ole turhia näreitä pihassa, mutta kuusten avulla yleensä myös tammen oksat jää rauhaan. Pienillä tammilla pidin ympärillä heinää tai järviruokoa, eikä jänikset syöneet niitäkään.

Heinää nurin mökillä

Olin pari päivää mökillä raivaamassa paikkaa auki, sen minkä sateelta pystyi. Heinää ja muuta kasvia oli polveen asti. Siellä ei ole enää pysyvää huolenpitäjää, joka edes vähän ajelisi pihaa ja lakaisisi kuistilta kävyt ja havunneulaset. Heinää niin paljon että en tarjonnut ruononleikkuukonetta pihaan ollenkaan, olisi vain tukehtunut. Ensin päällyskerros pois siimalla.

 Järven puolella, kun heinikon niitti päältä pois, oli suikeroalpi levittäytynyt koko pihaan.

Onhan se tietysti kesämökki, mutta oli se isälle myös oikea mökki, vanhaan tapaan. Asuinpaikka. Oranssi tupa ja perunamaa, omenapuita ja viinimarjapensaita, koneella ajettava pihanurmikko, kaivo-kellari-sauna-huussi ja kaksi liiteriä. Tupakeittiö ja kaksi makkuukammaria. Hella, hellanuuni ja yhdessä kammarissa kamina. Täysin talviasuttava, kunhan kerran päivään pitää hellassa tulta, ja silloin tällöin uunissakin, niin että keskusmuuri pysyy lämpimänä.  Perheitä asui isäni sukupolven aikaan pienemmissä ja kylmemmissä mökeissäkin. Mutta tällainen paikka tarvitsisi asukkaansa pitämään luontoa pihassa vähän matalampana. No, päivän kun ajoi, niin jo siellä pääsi kulkemaan. Pitää ottaa toinen kerta ruohonleikkurilla, kunhan piha joskus kuivaisi taas.

Kääntyi tuuli pohjoiseen, rajusti, ja päivälämpötila painui +11-12 C tietämiin. Vettä tuli kovaa ja pitkään vuorokauden verran. Ihan hyvä niin. Itikat ja paarmat hävisi kokonaan, eikä ollut kuuma töissä. Kun ei voinut tehdä heinätöitä, kitkin kuusia.

Mies siivoaa vieläkin

Ajoin siimaleikkurilla mehtäpolut puhtaiksi. Naiset häviää metistä kävelemästä kun heinikko kasvaa pidemmäksi. Siellä on sekä punkkeja että käärmeitä. Kun heinän ajaa parin metrin leveydeltä pois niin he taas palaavat, sekä meidän naiset että naapureiden koirankävelyttäjät. Ennen ajoin noita polkuja yksikseni, mutta nyt siellä käy kaksi muutakin miestä ajamassa tiettyjä pätkiä. Yhden vaimo ja toisen anoppi kävelyttää siellä koiraansa. Jos näkyvyyttä on niin paljon että pääsee karkuun jos kyy yrittää hyökätä kimppuun. Mutta mukava siellä on minunkin kävellä kun se on tässä kunnossa. Ei kastu housut sateen jälkeenkään. Tässä kohden on jo niin varjoisaa ettei heinä niin pitkää olekaan; valoisemmissa paikoissa kuitenkin metristä hyvinkin. Horsmaa, vattua, viholaista, mesiangervoa ja lupiinia siellä myös on.

Vaimon kanssa imuroin ja pesin talon sisältä. Minä pääasiassa. Pölyt on pyyhitty uunin päältä, ikkunalaudoilta ja listoista. Sitä ei tehdä meillä joka kuukausi. Kerran pari vuoteen. Monen tunnin homma.

Noin 10 tuntia liikkeellä. Hartia- ja lapalihakset melkein jumissa. Kylmägeeliä ja kipukoukkua. En ole tehnyt oikeita töitä paljoakaan pitkään aikaan. Niin suurkaupunkielämä kuin pienkaupunkielämäkin harjoituttaa lähinnä jalkoja, kun vain jaksaa kävellä, mutta käsillä ei tee paljoa muuta kuin liikuttelee sormiaan näppäimistöllä. Raivaussahan kanssa meni metässä 5 tuntia ja se veti lihakset tiukasti maitohapoille näin äkkisistään. Kesälomalaisen hupeja.

Kellarista löytyi useita vuosia vanha kaljatölkki. Kalja ei kyllä parane vanhetessaan. Vetiseksi on käynyt. Mutta kyllä sen juo. Lämmintä oli tänään +24 varjossa, lähes tyyntä. Hikosi töissä niin paljon että vaikka joi mehua jatkuvasti, vessassa ei juuri tarvinnut käydä ollenkaan.

Tällaisen päivän iltaan sopii jotain kirkasta ja lämmintä musiikkia, vaikkapa Garota de Ipanema Lisa Onon esittämänä. Tämä on hieno versio. Hänellä on hyvin kevyt ja pehmeä ääni.

Harmaapäätikka tämä lienee

Oli aamulla pihassa ja petäjässä syömässä murkkuja. En ole ikinä ennen tätä nähnyt, mutta tervetuloa pihaan. Talvella olisi tarjolla linnunmakkaraa, joka ainakin täkäläiselle käpytikalle kelpaa hyvin. Kesällä saa syödä murkkuja niin paljon kuin vain haluat. Niistä ei ole puutetta.

Paikkalinnuksi sitä Luontoportin kuvauksessa sanotaan. Tiedä vaikka sen vielä näkisikin. Tämän pitäisi olla uros. Kuva vähän suttuinen, kuvattu ikkunan lävitse ja suurennettu huomattavasti.

Tämä oli aamulla ennen kuutta. Menin koiralenkin jälkeen takaisin nukkumaan ja nukuin puoleen päivään. Ei ole kiirettä oikein mihinkään.

Iltapäivällä tyhjensin ja siivosin lammen. Rupesi taas levättymään. Viherlevää vain, ei pitäisi olla myrkyllistä, mutta täyttää veden. Nyt helppo toimitus; yhdellä pumpulla vanha samea vesi pois, samalla haavilla levää keräten atsaleoiden juureen ja pohjan mutaista vettä sekoittaen. Toisella pumpulla järvestä uusi vähäravinteisempi vesi tilalle. Jospa se lampi nyt taas menisi puhtaana eteenpäin. Helpompaa nykyään kuin ennen pumpun ostoa. Sangolla veden mättämiseen meni useita tunteja.

Mies siivoaa

Pientä konfliktia kotona eilen, tänään jo ohitse; pesin keittiön ja tyhjensin pöytien päällykset. Huippuimurin rasvaiset kannet koneeseen, pinttyneimmät tahrat työpöydistä kloorilla, kovettuneet veitsellä. Vaimo yleensä keittiön hoitaa, mutta se oli nyt koko kesälomansa reissussa, eikä ole ehtinut siivota mitään. Viikonloppuna ei ehdi saada niin paljoa energiaa että voisi tavallisuudesta poikkeavia paikkoja siivota. Minulla taas on ollut tapana aloittaa loma siivoamalla jotain; peruja lapsuusajoilta jolloin äitini oli aina töissä ja laittoi poikansa tekemään isot siivoukset. Aina jouluna ja kesäloman alussa, koko talo. Töissä oli tietysti isäkin. Nyt kun olen kotona, ja on aikaa olla keittiössäkin, en mahdu sinne jos en raivaa paikkoja tyhjiksi.

Vaimo vain pitää keittiötä omana territorionaan. Japanilaiseen tapaan hän mielellään täyttää kaiken mahdollisen tilan mahdollisesti tarvittavilla tavaroilla, kuten keittokirjoilla, kynäruukuilla, kodinkoneilla, teepaketeilla jotka ei mahdu enää kaappiin, veitsitelineillä, pannulapuilla ja -alusilla, metallikeräykseen menossa olevilla puhtaaksi pestyillä alumiinivuoilla joita ei oikein kehtaa panna kaappiinkaan, kukkaruukuilla, lukemattomalla postilla, tyttären muinoin askartelemilla savitöillä ja sen sellaisella. Se on kaikki raivattu tieltä pois. Klinkkerit on pesty ja pölyt pyyhitty korkeimpienkin kaapinovien päältä.

Panin huvikseni kuukkeliin hakusanaksi "mies siivoaa" ja sain loputtoman määrän naisten keskusteluja asiasta. Yleensä ongelmana näkyy olevan, että mies ei siivoa ollenkaan, mutta osalla ongelmana on mies, joka siivoaa koko ajan.

No, minä olen keskitien kulkija. Aloitettu homma viedään loppuun, niin kuin nyt tämä keittiöurakka, mutta en aloita sellaisia liian usein. Lattiat imuroidaan tyttären kanssa kerta viikkoon, pestään harvemmin; vessanpytyn osaan pestä jos teen sinne räjähtävän ripulipaskan, astiainpesukoneen osaan täyttää ja panna päälle, kierrätysjätteet ja kompostitavaran osaan viedä ulos, likaiset sukat löytyy siististi sängyn vierestä. Vaatteiden pesu on vaimon monopoli, jota hän ei muille luovuta.

Naisen kanssa on joskus hankalaa, mutta yleensä ei.

Mansikkaa; Polkkaa taitaa olla

Mansikat oli tänä vuonna kypsyneet aikaisin. Meijän piti palata mansikka-aikaan, mutta siitä oli suurin osa jo ohitse. Meijän mansikoista ei paljoa tullut; enempi ylikypsää oli maa täynnä. Niitä sai mättää kaksin kourin petäjien alle lannoitteeksi. Linnut oli sentään syöneet aika monesta sen pienen palasensa. Hyvä että edes ne. Ei verkkoja esteeksi tänä vuonna niille.

Mutta saa mansikoita ostamalla, vieläpä hyvän tytön alennuksella. Tytär revittiin heti kotiinpaluuta seuraavana aamuna viideltä mansikkapellolle, ja kiihkeitä kutsuja oli tullut jo Saksaan tekstiviestiin ja feisbukkiin. Kun naiset on töissä kumpikin, jäi mansikkahomma kotona suurelta osin minulle. Se ei haittaa; kesä ei ole kesä ilman riittävän kovaa mansikkatyötä. Laatikollinen siivottu.

 Viisi jäljellä.

 Siivouksen jälkeen paksilla velliksi ja kauhalla rasiaan, lopuksi pakkaseen. 5 kg laatikon järjesteleminen pakkaseen vie suunnilleen tunnin. Työn lomassa mansikkamaidot. Hyvää tuoretta marjaa. Mansikalle en ole millään tavalla allerginen. Voin syödä sitä usean kilon päivässä kaikessa rauhassa. Olen tottunut siihen pienestä asti. Ennen vanhaan kun itse olin heinäkuut kyyryssä mansikkapellolla ei muuta ruokaa paljoa tarvinnutkaan.

Kahtena päivänä 30 kg teki 60 kg yhteensä. Kun viime talvena meni kepeästi aamuruuaksi viilin tai jukurtin kanssa 50 kg, vaikka en ollut edes koko syksyä kotona, niin kokeillaan meneekö ensi talvena vielä vähän enemmän. Kauppoihin ei enää mahdu, möisivät pellolta mielellään vaikka kuinka paljon.

Mustilan mehtäkirkko

Mustilassa kävellessäni löysin yllättäen kirkon. Tässä päiväkirjassa on esitelty jo niin monta katedraalia ja temppeliä, että tämäkin pitää ehdottomasti ottaa mukaan. Mustilan mehtäkirkko on hyvin uusi, vihitty käyttöön vasta 8.6.2013. Tosin sitä on rakennettu jo yli 100 vuotta, niin kuin kunnon kirkkoja on kautta aikain tehty. Kirkkoon sisälle käydään pienestä portista, jonka oletan tuijasta tehdyksi. Vaikka se on kevyttä puuta, on se täynnä omia öljyjään, jotka tekee siitä kestävän lahoa vastaan. Täällä portin pitkäikäisyyttä on vahvistettu kengittämällä tolpat teräsjalkoihin.

Porttikilven etupuolella lukee yksinkertaisesti "METSÄKIRKKO", hyvällä kädellä jyrsityin kirjaimin, mutta kilven takapuolella on hyvin mielenkiintoinen latinankielinen lainaus Roomalaiskirjeen luvusta 8, jae 19: "ETENIM RES CREATAE EXERTO CAPITE OBSERVANTES EXPECTANT REVELATIONEM FILIORUM DEI". Raamatun nykykäännöksessä se on suomennettu yksinkertaisesti "Koko luomakunta odottaa hartaasti Jumalan lasten ilmestymistä", mutta nykyRaamattu oikoo usein, ja ehkä lause menisi suoremmin kääntäen näin: "Myös luodut olennot päätään kohottaen odottavat kunnioittavasti Jumalan lasten ilmestymistä". Käännösnyasseilla ei sinänsä ole merkitystä (ja saa minua korjata; teen virheitä latinani kanssa); olennaista on, että tämän Raamatunkohdan voimakas korostaminen on yksi asia, joka aikanaan on vienyt ihmisiä roviolle, tai saanut hehkuvan raudan heidän kielensä lävitse - ainakin Jacob Bauthumleylle kerrotaan käyneen niin Englannissa 1650. Se on nimittäin johtanut panteistiseen tai hermeettiseenkin ajatteluun, jonka mukaan ei vain ihmisillä, vaan myös kaikilla muillakin luoduilla olennoilla on sekä tietoisuus että kuolematon sielu, ja ne kaikki ruohoista puihin ja itikoihin heräävät aikojen lopussa iankaikkiseen elämään. Ajatus ei sopinut katolisen, ortodoksisen, eikä alkuaikojen puritaanisten kirkkojenkaan doktriineihin, mutta on kuitenkin elänyt erilaisissa radikaaliliikkeissä ja ulkoteologisessa ajattelussa mukana eurooppalaisessa uskonnollisessa elämässä viimeiset 2000 vuotta, eli yhtä kauan kuin kristinuskoakin on ollut olemassa. Sen juuret ovat esikristillisessä itäisen Välimeren alueen ajattelussa, ja yhteyttä lienee myös intialaiseen teologiaan, mistä tuli vaikutteita jo kreikkalaiseen filosofiaan antiikin aikana. Paulus Tarsolainen syntyi ja eli itsekin Rooman valtakunnan itäisten osien hellenistisessä kulttuurissa. Nykyisen ekumeenisen kirkon aikana nämä muinaiset teologiset kiistat eivät taida enää olla merkityksellisiä. Ekumeenisuuskin tavallaan palaa klassisen Rooman tilanteeseen, sillä vaikka sen perustana oleva kreikkalainen käsite οἰκουμένη periaatteessa viittaa koko maailmaan, niin varsinaisesti sillä aikanaan tarkoitettiin nimenomaan Rooman imperiumin muodostamaa maailmaa. Siinä maailmassa vallitsi monien uskontojen samanaikainen olemassaolo ja sekoitus, ja mikäli ne eivät näyttäneet uhkaavan yleistä rauhaa, saivat ne yleensä olla rauhassa. Tämä tunnuslause sopii joka tapauksessa hyvin tämän mehtäkirkon porttikilpeen. Kuinkahan moni sen sieltä huomaa? Jokainen kävijä joka tapauksessa aistii paikan hengen, vaikkei tuota latinaa lähtisi suomentelemaankaan.

Kirkkoon pääsee myös takapuolelta pientä polkua ja siltaa myöten. Se on hienosti tehty kaarevaksi sekä horisontaalisesti

että vertikaalisesti. Puulajia en tiedä, olettaisi kuitenkin että se on jotain kestävää havupuuta, todennäköisimmin tältä paikalta kaadettua omorikakuusta, mutta miksi kaidepuut on jätetty kuorimatta? Ne on lehtipuuta eivätkä luultavasti jää pitkäikäisiksi kuori päällään. Jos oltaisiin tavallisessa metässä ne voisivat olla haapaa, kaarnasta päätellen, ja haapahan on kohtuullisen kestävää, mutta tällaisessa paikassa ei kannata olla liian varma puulajintunnistuksestaan. Luultavasti ne ei ole haapaa.  No jaa, helppohan nuo on uusia. Laho kuuluu luontoon. Eikä sillalta putoa pitkälle alas.

Kirkon seinät ilmentävät protestanttista goottilaisarkkitehtuuria. Ne on satavuotiaita Picea omorikoja. Ohuita pitkiä runkoja, nousevat kauniisti korkeuksiin kuin Kölnin tuomiokirkon seinät.

Kirkkosali on tyyni ja selkeä. Siinä on tilaa n. 30 istujalle ja loput voivat seistä. Tällaisessa kirkossa pidetään koruttomia saarnoja eikä venytetä veisuuta turhan pitkäksi.

Penkit ainakin on tehty kirkkosalin keskeltä kaadetuista omorikoista, luin Kouvolan Sanomista. Halki sahattua ja vähän tasoitettua kuusenrunkoa. En tiedä millaista omorika on pihkaamaan takapuolia; ei noissa käteen mitään tuntunut. Ne on selkeästi protestanttipenkit, joilla istutaan tai joilta joskus noustaan seisomaan; ne eivät vaadi kivuliasta katolista polvistumista kesken kirkonmenojen.

Alttari kruunaa kirkon. Siinä on kaikki mitä tarvitaan: risti, alttarikivi ja tältä paikalta kaadetun kuusen kantoon tehty pieni lautainen tasanne, eikä mitään muuta. Tekee hyvää nähdä erinomaisella silmällä ja taidolla tehtyä kirvesmiestyötä.

Mustilaan on tehty kaunis kirkko, jossa myös suositan vierailemaan. Nyt se vielä hehkuu uutuuden väreissään, mutta patinoituu muutamassa vuodessa hopeanharmaaksi.