Uralin taidetta

Ekaterinburgissa on Isetin rannalla mukava taidemuseo. Mukava varmaan siksi, että tapasin siellä niin miellyttävää väkeä.

Venäjällä saa usein museoissa ottaa valokuvia, kunhan maksaa pienen maksun (50 r = 2.5 e) eikä käytä salamaa. En tee rahaa näillä kuvilla, jotka ovat hyvin pieniä, ja koko tämä postaus voidaan minusta ymmärtää museon mainostamiseksi, joten voinen hyvin panna näitä tänne. Siellä on varsin iso kokoelma öljyvärimaalauksia, hyviä ja mielenkiintoisia, mutta ei niistä sen enempää.

Ekaterinburgissa on kaksi taidemateriaalia jota ei muualla juuri näe, ja molemmat niistä tulee Uralin vuorilta. Toinen on rauta. Ne on tehneet puhtaasta raudasta jo toista sataa vuotta monenlaista kaunista, joko muovanneet sitä pitsiksi, niin kuin tässä n. 100 v. vanhassa maailmannäyttelyn paviljongissa, tai sitten erilaisiksi patsaiksi. Taito ei hävinnyt Neuvostoliiton aikana, vaan tsaarien Venäjältä on suora jatkumo tähän päivään.

Toinen materiaali on Uralin kivet, erilaiset kvartsit, ja vaikka mitkä. Sanoivat kyllä että löydökset on pääasiassa kaivettu jo tyhjiin, ja että Afrikasta saa enemmän ja halvemmalla, mutta nämä on joka tapauksessa Uralin kiviä. (niin, on siellä vielä mammutin luusta veistettyjä koriste-esineitä, joita en niitäkään ole missään muualla nähnyt, mutta niitä saatte käydä itse katsomassa).

Tässä on esimerkkejä niistä eri värisistä kivistä, mitä Uralilta on kaivettu. Värisävyjä on vielä paljon enemmän. Ostin tyttärelle onyksistä hiotun pallon, joka on tuollainen keltaisen-ruskean-valkean kirjava kivi.

Nämä Uralin vanhat pöydäthän ovat kuuluisia, ja näitä näkee mm. Eremitaasissa Pietarissa.

Mutta ne tekee myös kaikenlaista muuta niistä kivistään, kaikenlaisia esineitä ja patsaita, sekä taulujakin.

Tästä tykkäsin suuresti. On otettu kivilevy, jonka kuviot jo viittaavat maisemaan. Sen päälle on sitten kivenmurusista liimalla rakennettu lisää hahmoja, koivuja ja petäjä tässä. Tyyli on hiukan naivistinen, koska näillä aineilla tehtynä vaikutelma on kovin erilainen kuin öljyväripensselillä tai sprayllä roiskien, mutta tuo materiaali, kaikki Uralin kaunista kiveä, aateloi tämän. Aika, harkinta, tarkkuus ja kärsivällisyys näkyy tällaisessa taiteessa; hetkellinen passio taas ei. Sille on muut materiaalit.

Museon naiset, äiti ja tytär, neuvoivat syömään läheiseen Auringonkukkakahvilaan; 5 min rinnettä viistosti oikealle ylös museolta, toinen vastaan tuleva katu, sitä vähän matkaa oikealle kulmaukseen. Tuoretta kaalipiirakkaa, puljonkia ja viinimarjamehua. Oikein hyvää.

Muuta rakentelua

On siellä tietysti rakennuksia, joita ei ihan heti pureta. Uralin valtionyliopiston päärakennus.

Venäjän presidentin asunto, siltä varalta että hän sattuisi haluamaan käydä Ekaterinburgissa. Medvedev on käynyt tässä kerran. En tiedä onko se muuten tyhjillään, vain häntä odottaen. Tämä on jokin vanha porvaristalo joen rannalla, joka Neuvostoliiton ajan oli virastokäytössä, ja nyt siis presidenttiä varten.

Tässä kuvassa näkyy Uralin pihlaja. Kukassa vielä. Ei niitä hirveän paljon siellä ollut. Ja joen takana näkyy kirkkorakennus.

Useampiakin niitä siellä on. Sininen on vanha ortodoksikirkko. Vaaleat kultakupoliset on pystytetty paikalle, missä viimeinen tsaari Nikolai II perheineen ja palvelijoineen teloitettiin 1917.

Yksi entinen rähjäinen alikulkutunneli, jota joskus käytin useaan kertaan, on siistitty. Siellä ei enää kukaan pummannut rahaa eikä tupakkaa, ja sotkuiset graffitit oli peitetty ehkä hiukan oudoin, mutta kuitenkin siistein maalauksin, tai sitten vain valkealla maalilla.

Samaa sotkemisen vastaista taistelua käydään muuallakin. Kai ne maksaa alan tekijöille siistien töiden tekemisestä, joita muut ei sitten kehtaa tuhota. Tämä on jonkin sähkökopin seinää.

Ja kyllä siellä yritetään kovasti pitää kaupunkia siistinä muutenkin, satoi tai paistoi. Tässä on puistotyöläisiä, lähinnäkeski-iän vanhemmalla puolella olevia naisia, useat Keski-Aasiasta, nostamassa kukkineita tulppaaneja pois kukkapenkistä ja istuttamassa jotain muuta tilalle.

Keski-aasialaisia on töissä erilaisilla palvelualoilla paljon, varsin hyvin venäläisten kanssa toimeen tullen. Se varsinainen vaikea etninen jännite on venäläisten ja kaukaasialaisten välillä, mutta näitä jälkimmäisiä ei Ekaterinburgissa paljoa näkynyt.

Venäjän Shanghai Екатеринбург

Jekaterinburgissa satoi melkein koko ajan vettä ja tuuli kylmästi. Melkein kaikki kuvat on pimeitä, mutta kuvia kuitenkin. Kaupungissa on rahaa, mikä näkyy uudessa rakennuskannassa ja korkeissa tornitaloissa. Sekä tietysti myös kaikkien mahdollisten kirkkojen kultauksissa. Ortodoksikirkko suunnittelee 300 uuden kirkon rakentamista Uralin federaatiopiiriin, joten rahaa ei puutu siltäkään.

Uutta. Etenkin Isetin rannat tulee täyteen erilaisia palatseja. Ei tahti tietysti oikealle Shanghaille pärjää alkuunkaan, mutta Venäjän hitaammassa tahdissa katsottuna Ekaterinburgissa mennään kovaa. Mitään näistä taloista en edellisellä kerralla käydessäni vielä nähnyt.

Uutta uutta sekä hiukkasen kansantaidetta.
Rakennustyömaa, matalampi osa alkaa osittain lähestyä jo valmista, takaosan tornitalossa on vasta runko pystyssä.
Tikkurilan Unikolor on mukana rakentamisessa. Joku on vaihtanut nimeksi Tukkurila, mutta ei kai se haittaa.
Vastarannan vanha mylly saattaa kohta hävitä jonkin uuden tieltä. Täällä ei säästetä mitään. Eikä tuota muuria enää korjata.

Gostiniza Sverdlovsk Гостиница Свердловск

Jekaterinburg, Isetin varrella, Uralin vuorten kupeessa. Venäjän Shanghai. Saavuin sinne yöllä, mutta ei kesäkuussa ole pimeää sielläkään.

Hyvin nopeasti kasvava kaupunki, josta on tulossa tai tullut jo maan toiseksi suurin kaupunki, niin että se ohittaa/on ohittanut jo Novosibirskin ja Pietarin. Muutoksen, rahan, vallan ja talouskasvun tuntu on siellä hyvin selvä. Ekaterinburg elää kaupasta ja teollisuudesta, öljykaupunki se ei ole.

Minun piti olla yötä Gostiniza Sverdlovskissa. Sverdlovsk oli kaupungin nimenä 1924-1991, siellä päin vaikuttaneen vallankumousjohtajan kunniaksi. Ekaterinburg puolestaan on vanha nimi, annettu Katariina I:n, eikä Katariina Suuren kunniaksi. Kun täällä ensimmäistä kertaa yövyin 5 vuotta sitten, oli hotelli vielä täysin neuvostoaikainen. Se oli aikoinaan kaupungin päähotelli, suuri ja mahtava, rautatieasemaan vastapäätä asema-aukion toisella puolella. Huone oli silloin homeessa, kokolattiamatto risainen, kylpyhuoneet kaakelit vaarallisesti hajalla tai osin irti, ovet miten sattuu. Joka kerroksessa oli töissä enemmän kuin yksi ynseä nainen, joka huolehti huoneiden avaimista ja vieraiden valvonnasta, aivan neuvostotapaan. Aamiainenkin oli aitoa Neuvostoliittoa isossa isossa hallissa.

Kun kävin hotellissa toisen kerran, siellä pitivät järjestystä miehet mustissa nahkatakeissa, ja aulassa seisoi sotilas, tai ainakin mies sotilasunivormussa, rynnäkkökiväärin kanssa. Kerrosten kontrollinaiset olivat poistuneet, ja ainakin sen yhden kerroksen huoneet oli uusittu kaakeleita myöten.

Nyt kolmannella kerralla koko julkisivu oli uusittu, samoin ikkunat, ja huoneiden remontti oli tehty isommalla rahalla. Ja nimi oli vaihtunut! Se on nyt Marins Park Hotel. Merelle on pitkä matka meni minne suuntaan tahansa, eikä mitään puistoakaan ole lähimailla, mutta sellainen se nimi vain on. Vastaanottovirkailijat ovat muuttuneet ystävällisiksi ja heillä on merimiespuvut päällään. Kalashnikovit on hävinneet, ja nahkatakkimiehet, mutta aulassa päivystää edelleen päivin öin 1-3 turvamiestä puvut ja ravatit päällään. En nähnyt onko kenelläkään asetta; radiopuhelimet heillä oli kaikilla käsissä. Tarkastivat tai ainakin pitivät silmällä kaikki hotelliin tulijat. Remontti jatkuu. Kevyesti puetut naiset oli siivottu heidätkin pois, mutta ainakin miespuolinen vieras sai saapuessaan kirjekuoren, jossa neuvottiin lämmintä seuraa halutessaan vierailemaan naapurissa yökerhossa. Enhän minä toki mennyt - jos se jotakuta kiinnostaa.

Ekaterinburg oli Neuvostoliiton luhistuttua Venäjän rikollispääkaupunki, jossa oli useita liigoja. Huumekaupan keskus se on nykyäänkin. Ilmeisesti kyse on siitä, että joku liiga otti hotellin valvontaansa, ja rikollisuuden vastaisen kampanjan edetessä on siirtynyt keräämiensä pääomien avulla lailliseen bisnekseen. Voi olla että hotellin viimeisin muutos kertoo omistajan vaihdoksestakin ... mutta turvamiesten määrä ja heidän toimintatyylinsä kertoo edelleen liigojen toimintatavoista. Puku päälläkin kovapintaista, kouluttamatonta, kielitaidotonta, vahvan näköistä väkeä. En ole missään muualla koko Venäjällä nähnyt samanlaista turvamieskaartia hotellissa, en missään. Varsin avoin ja systemaattinen rahan teko naisilla viittaa samaan.

Hotelli on kohtuuhintainen, turvallinen kaikkien turvajärjestelyjen keskellä, äärimmäisen mielenkiintoinen ja hyvin kätevä junalla liikkujalle. Asemalle pääsee kävellen aukion poikki parissa minuutissa. Ikkunasta avautuu koko ajan kiihkeää elämää, ja lisää kohtaa kun kävelee ulko-ovesta ulos. Tykkään tästä hotellista. Siellä näkee koko ajan muutoksen suunnan ja nopeuden.

Miliisi näköjään yrittää kaupungilla nollatoleranssia. Meinasin saada sakot punaisia valoja päin kävelystä. Pieni katu, hiljainen, ei yhtään autoa tulossa mistään, mutta miliisit vahtimassa 100 m päässä valoista kulkijoita. En saanut sakkoja, koska kielitaidon puutteen vuoksi papereiden täyttämisestä ei tullut mitään, enkä ollut hirveän yhteistyöhaluinen. Lopulta asia raukesi siihen, että sormea heristettiin minulle kovaa, ja se siitä. En tuollaistakaan ole Venäjällä ennen nähnyt, paitsi kauan sitten Neuvostoliitossa sen ollessa vielä voimissaan. Paikalliset sanoivat, että liigat on ajettu esikaupunkeihin tai tuhottu; keskustassa ei näe enää avointa toimintaa ollenkaan. Eli on siellä selvää yritystä, ja hiljalleen onnistuvaakin, saada maa toimivaksi. Uutisissa kuulee vain korruptiosta ja ihmisoikeusrikkomuksista; pitää nähdä käytännössä että poliisi toimii, ainakin kielitaitonsa puitteissa, lakia valvoen. Tällaisen takia näissä paikoissa pitää matkustaa, riittävän hitaasti.

Trans-Siperian junassa 2. pätkä Транссибирская магистраль

Junaan taas. Tässä on toinen vaunuemännistämme. Heitä on jokaisessa vaunussa töissä kaksi, 12 tunnin vuoroissa. Tarkistavat matkaliput, hoitavat kuumaa vettä juotavaksi, myyvät teetä, suklaapatukoita ja muuta pientä; pitävät käytävät, hytit ja vessat siisteinä, antavat lakanat ja teemukit, neuvovat jos osaa venäjää. Joskus he käyvät myös omaa kauppaansa; minulle on joskus myyty puoliväkisin jotain hajuvettä, ja rajojen yli kulkevissa junissa pienkauppiailla ja emännillä voi olla yhteistyötä. Junassa Mongoliasta Venäjälle sain sänkyyni pinon pyyhkeitä, jotka oli matkalla jonnekin Venäjän kaupunkien halvoista toreista, ilman tullia. Pyyhkeet otin, koska niistä oli helppo katsoa ettei niissä ole mitään muuta, mutta mitään paketteja en tietysti ottanut. Osa näistä emännistä on miehiä, joskus molemmatkin.

Näissä junissa on miellyttävä matkustaa. Kirjoittaa tai lukee niin kauan kuin sähköä riittää, latailee konettaan käytävässä kun sähkö loppuu ja junaemäntä ei aja siitä pois. Kännyköistä niillä ei ole huomauttamista, mutta tietokoneista ovat hermostuneita. Jännitteessä voi olla piikkejä, on yksi selitys jonka olen kuullut. Katsoo maisemia, silloin kun haluaa. Puhuu ihmisten kanssa, jos sattuu joku, jonka kanssa on yhteistä kieltä. Syö kun on nälkä. Nukkuu kun nukuttaa. Miten tykkäänkään nukkua näissä junissa. Jos ei ole liian kuuma, niin missään ei ole yhtä hyvä nukkua. Siellä on turvassa juna-äidin kohdussa, ja juna hytkyy ja heiluttaa kuin lasta kehdossa. Pidemmillä pätkillä ei vuorokauden ajoilla ole mitään väliä.

Syö kun on nälkä. Juo kun on jano. Nukahtaa kun nukuttaa. Koko ajan joku keinuttaa. Eikä itketä yhtään. Aikuinen mies ei niin kovin usein pääse enää sellaista kokemaan.

Tuossa kuvassa on siperialaista kylää ei kovin kaukana Irkutskista. Tuollaisia ne aina ovat. Talo ja perunapelto. Aita ympärillä; täältä se mongolialaisten tapa ilmeisesti tulee. Yleensä talot on maalaamattomia, joskus ikkunan pokat on maalattu, ja joskus koko talo, mutta harvemmin. Lapsia kylissä näkee joskus, mutta eläke niissä usein on pääasiallinen ansaintamuoto. Ihmisten keski-ikä alkaa olla hyvin korkea. On siellä viljelystäkin; kolhoosien ja sovhoosien maat jaettiin niiden jäsenille. Joistakin tuli erilaisten kauppojen jälkeen joko yksityisomisteisia tai osakeyhtiömuotoisia suurtiloja. Joistakin tuli vain laidunmaata, jota kukaan ei enää viljele, jokaisen omaa perunapeltoa lukuunottamatta. Ihmisten ikä, pääoma, organisaatiokyky, bisnesvaisto ja -onni, sekä maan laatu kai lopputulokseen ovat vaikuttaneet.

Junat pysähtyy harvakseltaan, muutaman tunnin välein, asemille. Jos pysähdys on 1-5 min ei junaemäntä päästä ulos kuin asemalle jäävät, mutta 10-20 min pysähdyksille pääsee jaloittelemaan, kunhan ei mene kauas. Radoilla kulkee junia jonoissa; liikenne on hyvin tiheää, ja juna seuraa toistaan 5-10 min välein. Aikataulut ovat tarkkoja. Asemilla on joskus kaupankäyntiä. Pientä ruokaa ja juomaa, joka on paljon halvempaa kuin ravintolavaunussa. Tällaista pienkauppaa oli asemilla ennen paljon enemmän, mutta sitä on näköjään ruvettu karsimaan. Kioski tai pari niillä monilla enää on jäljellä. Se on hankalaa; yksi kioski, 50 miestä ostamassa kaljaa, joka myydään loppuun 5 minuutissa. Tässä nyt kuitenkin vielä tällaistakin kaupantekoa, joka sopii logistisesti paremmin junakauppaan: 30 kauppiasta myy kaljaa, limpsaa, leipää ja jäätelöä 50 miehelle ja 50 naiselle, ja kaikki ehtii ostoksensa tehdä 10 minuutissa.

Taiteilija löytyi yhdeltä asemalta. Siinä oli mielenkiintoinen aikaperspektiivi. Junat ihmisineen ehtii vaihtua moneen kertaan ennen kuin taulu on valmis, mutta kuva siitä laiturin tunnelmasta kuitenkin syntyy. Maalaus on kovin erilainen kuva kuin valokuva, joka ei oikein mitenkään pääse yksityisestä hetkestä irti.

Valtapuu Keski-Siperiassa, ainakin täällä etelässä missä rata kulkee, on koivu. Koivumehtää on tuhansia kilometrejä.

Seassa pajua, siperian hernepensasta ja tuollaisia valkokukkaisia puita, joita luulen marjaomenoiksi, vaikka yhtään oikein isoa en nähnytkään. Sinne ei oikein voi hypätä tutkimaan.

Petäjääkin joskus, harvakseltaan tosin. Ja tulen jälkiä siellä täällä, sitäkin harvakseltaan.

Olen joskus mennyt toukokuun alussa koko matkan Vladivostokiin, melkein 10 000 km, lumien sulettua ja ruohon ollessa ihan kuivaa. Koko matkan paloi. Selittivät, että vanha ruoho pitää polttaa, jotta uusi pääsee kasvamaan. Tuikkaavat vain tuleen ja jättävät palamaan. Ei näitä koskaan kukaan valvonut. Tulirintamat etenivät rauhassa itsekseen satojen metrien levyisinä hitaasti palavina riveinä. Isot puut kestää sen, mutta taimikko metsistä usein puuttui; nurmikkopalon vaikutus näyttää olevan pääasiassa 0-3 m korkeudella. Yhden kokonaan palaneen kylän näin silloin. Tuli oli ilmeisesti tullut yöllä ennen kuin olivat ehtineet sammuttaa.

Viime kesänä helteillä täällä oli isoja metsäpaloja, ja Putin tuli yhteen kylään televisiokameroiden kanssa katsomaan tilannetta. Kyläläiset kävi rähjäten hänen kimppuunsa, koko Venäjän nähden, ja Putin siitä hermostui. Kielsi näiden tulien teon. Vaikuttaa siltä että häntä jonkin verran uskotaan. Tulen jälkiä oli tällä kertaa paljon harvemmassa kuin silloin aiemmin. Ei häntä kaikki kuitenkaan näy tottelevan. Ei ole kaikkivaltias. Venäläisiä ei ole helppo pitää kurissa. Itse asiassa yllättävää että vielä toukokuun lopussa uuden nurmen jo kasvettua viitsivät polttaa.

Angaran rannalla

Aleksanterin patsaan luona Angara-joen rannalla näyttää aina olevan kohtalaisen vilkasta. Siellä on nuorisoa paljon, ja miilisejäkin. Pysäyttelevät silloin tällöin ihmisiä. En tiedä syytä miksi näitä kahta nuorta naista kuulusteltiin, enkä käynyt kysymässä. Miliiseillä ei ole huumorintajua.

Iltaisin nuoriso kokoontui Angaran rannoille ryyppäämään ja toisiaan tapaamaan.

Siellä on paljon myös burjatteja, joilla on oma tasavalta Irkutskin oblastin naapurissa. Heidän ja venäläisten välillä ei ole ollenkaan samanlaista jännitystä kuin venäläisten ja kaukasialaisten. Tosin siellä täällä näin pari graffitia, joissa toivotettiin joitakin pois, mutta ei saanut selvää keitä. Kaupungissa on selvästi myös nopeita aktivisteja, jotka käyvät sotkemassa natsien kirjoitukset jos niitä jonnekin tulee. Katukuvassa en nähnyt koskaan mitään ongelmia missään.

Irkutsk on aika siisti, ja siellä on kovat järjestyssäännöt. Yksi niistä sanoo, että julkisella paikalla ei saa juoda viinaa eikä kaljaa pullosta, jota ei ole kääritty siniseen paperiin, niin että kukaan ei näe mitä siinä pullossa on. Sääntö lienee tuotu Yhdysvalloista, missä joissakin kaupungeissa on samanlaisia määräyksiä. Moni sääntöä Angaran rannallakin noudatti, moni jätti noudattamatta.

Kaikkialla Venäjällä näkee naisia poseeraamassa kameran edessä. Tässä opiskelijoita juhlimassa rannalla läpi mennyttä isoa tenttiä. Parhaat päällä, samppanjaa (ilman paperia) sillan kaiteella, ja kuvia etenkin naisista.

Venäläisen naisen tuntee ulkomaillakin välittömästi siitä kuinka tottuneesti hän poseeraa kun kamera suunnataan häneen. Se opetellaan jo lapsena, ja kuvataan vuorotellen toinen toistaan.

Jäähyväisateria Irkutskissa. Lautasella on omul -nimistä Baikalin kalaa. Paikalliset sanoi etteivät he viitsi sitä syödä, koska se on kallista, ja Baikalissa on paljon muutakin hyvää kalaa. Niitä muita kaloja minäkin muuten söin, mutta jos nyt kerran elämässään maistaisi omuliakin. Omulista on saatu ennen vanhaan vuosittain tuhansien tonnien saaliita, mutta nykyään se on kalastettu vähiin. Turistit sitä syö, ja maistoin minäkin sitä yhden kerran. Rasvainen kala, niin kuin oikein kylmän veden kalat usein. Ihan hyvää, mutta ei nyt mitään erityisen ihmeellistä kuitenkaan. Seurana omulin mätiä, jota syötiin ruisvoileivän päältä. Tomaatti-juusto -salaatti ja tuopissa kvassia, elikkä kotikaljaa. Se on näillä usein keltaisempaa kuin Suomessa. Parikymmentä euroa tuohon annokseen taisi mennä, mikä on kohtuu paljon lounaasta Siperiassa.

Vanhaa Irkutskia 2

Sosialistinen aikakausi on myös Irkutskissa yhtä hyvin säilössä kuin sitä edeltänytkin. Lenin, vastatuulen mies, seisoo siellä edelleen, niin kuin kaikkialla muuallakin Venäjällä. Pääpatsas on aina samanlainen, tuulee kovasti, takin liepeet heiluu, mutta Lenin-setä vain yrittää punnertaa eteenpäin.

Sanoivat kaupungissa olevan kolme Leninin patsasta. Minä löysin niistä kävelyilläni kaksi. Tässä toinen; kovin on allapäisen näköinen. Vaikka patsaat on paikoillaan, niin ympäristö on toki usein muuttunut.

Stalinin aikaista arkkitehtuuria. Aluehallinnon virastotalo.

Ja sieltä löytää reliefinä itse Stalininkin. Stalinin patsaita ei ole monessa paikassa. Tämä on ainoa minkä missään olen nähnyt. Irkutskissa tämän näkee. Mitäpä sitä, huolella aikanaan tehtyä, siitä poiskaan ottamaan. Katujen nimet on edelleen sosialistisessa kuosissaan Ulitsa Karla Marxasta lähtien. Yhden kadun näin nimetyn uudelleen, tai sille oli palautettu esisosialistinen nimi, mutta Neuvostoliiton aikainen nimikylttikin oli edelleen paikoillaan. Mahtuu kadulle kaksikin nimeä. Se jäi kuitenkin kuvaamatta.

Kovin poliittisissa symboleissa on sentään kuitenkin ollut muutoksia. Aleksanteri III:n patsas pystytettiin Angara-joen rantaan joskus edellisen vuosisadan vaihteessa. Hän katsoi itään, koska sinne hänen alulle panemansa Siperian rata eteni. Vallankumouksen jälkeen patsas tuhottiin, ja siinä seisoi Neuvostoliiton ajan sosialistinen muistomerkki, mutta Neuvostoliiton vaihduttua Venäjäksi on Aleksanteri III jälleen palautettu paikoilleen.

Vanhaa Irkutskia

Siperiassa on tallella kaikenlaista vanhaa. On säilynyt siellä hyvässä ilmastossa. Irkutskin valtionyliopiston kirjastossa on kirjoja 1400-luvulta lähtien, vanhimmat tietysti käsin kopioituja. Heillä on ensimmäisten Siperiaan tulleiden kasakoiden mukanaan kuljettamia rukouskirjojakin, ja vaikka mitä kreikkalaisista kiinalaisiin käsikirjoituksiin. Ihminen on voinut käyttää elämästään 18 vuotta yhden kirjan kopiointiin, mutta kyllä se näkyy jäljessäkin. Jokainen kirjain on kaunis ja tarkka, jokainen rivi on viivasuora, jokainen piirretty kuva on tasapainoinen ja yksityiskohdiltaan hyvin rikas. Niitä kosketellaan vain hanskat kädessä. Mutta pääsinpä edes näkemään; tällaisia ei joka päivä näe.

Irkutsk on myös täynnä 1800-luvun rakennuskantaa. Tarkkaan en aikoja pysty määrittelemään, mutta niin väittivät. Kylmässä ja kohtuullisen kuivassa ilmastossa säilyy hyvin. Suuria mukavuuksia niissä ei kyllä varmaan ole.

Tämän talon seinät oli paanuista tehty. Tällaiseenkin talonrakentamiseen on käytetty aikaa ja vaivaa.

Ikkunoita taloihin on välillä uusittu, ja kattoja laiteltu, mutta kaikki veistoskoristeet jotka on voitu säilyttää, on säilytetty.

Näitä vanhoja taloja seisoo aivan keskustassakin, siinä mihin ne aikoinaan on rakennettu.

Tuli niitä kuitenkin silloin tällöin tuhoaa, ja vaikuttaa siltä että samanlaista ei rakenneta enää takaisin, vaan kunhan palaneet hirret on paikalta siivottu, siihen alkaa nousta modernia ja paljon nopeammin valmiiksi tehtyä arkkitehtuuria.

Kirkotkin siellä on komeita, ja niiden koristelutyyli on toisenlaista kuin Venäjällä, vaikka ortodoksikirkko tämäkin on. Ainakin Venäjän venäläiset sanoi tämän näyttävän hyvin kummalta; minulle kaikissa ortodoksikirkoissa on se kummuuden tunne. Nätti joka tapauksessa.

Tähtitaivaiset kupolit oli samanlaisia elementtejä kuin mitä varsinaisella Venäjälläkin näkee.

Toinen ortodoksikirkko, ja myrsky siellä kohta puhkeamassa. Kyllä Siperiassakin sataa.

Löytyipä sielä roomalaiskatolinenkin kirkko. Yllätti suorastaan kun sen näki. Siperiaan karkoitettiin aikoinaan puolalaisia niin suurin määrin, tuhansia, että heitä riitti Irkutskiinkin, ennen pitkää vauraan seurakunnan perustamiseen. Jäivät sinne, ja seurakunta toimii ymmärtääkseni edelleen.