Mielenkiintoinen marraskuu

En ole tällaista marraskuuta pitkään aikaan nähnyt, jos silloinkaan. Järviä olen kyllä nähnyt jäässä marraskuussa, mutta en näin pitkiä pakkasia, etenkään näin kovia. -10 ja raju koillis- ja itätuuli. Tykkään kuitenkin kovasti. Tyyntyisi tuo tuuli vähän, niin kannattaisin tällaisen sään jatkumista muuttumattomana huhtikuun alkuun. Turvallista pakkasta, lunta muttei kovin paljon, tasaisen värisiä maisemia.

Hyvä kun pääsee jo jäälle kävelemään. Mielenkiintoisempaa kuin niiden ainaisten tuttujen polkujen ja teiden kävely.

Rauhoittumassa

Täällä ei ole ketään. Yhen närhen näin koko päivänä.
Kesämökkiläiset ei enää mökeillään käy. Järvessä on rannat jäässä, sen verran että ihan rannassa kestää kävelläkin, mutta selkä on vielä vapaa. Ei sinne pääse kukaan edes pilkille, eikä enää veneelläkään minnekään. Ei täällä kyllä ole kävijöitäkään.
Tein talven 2012-13 polttopuita. Ei haittaisi jos riittäisi talvelle 2014 myös. Tällaista isoa koivua polttaa hyvin kuukauden pari. Suurin osa puista on kuitenkin varsin tiheässä kasvanutta lepikkoa, niin että ne ei ole kovinkaan paksuja. Mutta sen edestä helppoja käsitellä. Ei paljon mitään karsimista, kunhan latvan katkaisee. Ne pitää pätkiä niin lyhyiksi että jaksan reuhtomatta kantaa tai vetää tukkisaksilla ne pinoon.
Miina ei ilmiselvästi ole edellisissä kodeissaan savottoihin tottunut. Mukana kuitenkin kulkee. Välillä metässä lumessa pyörimässä, välillä makaa auton takapenkillä. Takaovi on auki. Toimii hyvin koirankoppina, eikä sille tule turkissaan kylmäkään näin pienellä pakkasella (4-6 C) kun makuualusta on lämmin. Kun se on autossa, ei jää kaatuvien puiden alle. Sinne se menee kun saha pörähtää käyntiin. Kun se hiljenee, saattaa Miina tulla ehdottelemaan josko lähdettäisiin jo kotiin. Eihän sitä heti, vasta kun on aika lopettaa.

Lyhyt on jo marraskuinen päivä. Neljältä on niin hämärää, että ei kannata enää tehdä töitä moottorisahan kanssa. Eikä enää jaksaisikaan, epätavallinen liikkuminen painavissa varusteissa 10 cm lumessa ja risuissa kahlaten alkaa äkkiä tuntua lihaksissa, kun päätyöni teen tällä helvetinkoneella sohvassa istuen. Vahvoja ovat olleet, isäni sukupolven miehet. Puun kaatoa päivästä toiseen talvella, pokasahalla. Karsinta kirveellä, ja kuorien poisto petkeleellä. Tukit on nostettu rekeen miespelissä.

Elämänuraa

Sauna on mukava marraskuussa. Tuntuu ihan eri tavalla kuin kesällä. 

Isänpäivänaattoa

Soitin isälle ja kysyin pitäisikö siellä käydä huomenna. Mitä turhia. Se välittää sellaisista päivistä yhtä paljon kuin minäkin. Mutta pyysi käymään joskus viikolla. Tarvitsee kuskia ja kantajaa kauppareissulle. Ei suostu ottamaan vastaan kunnan ruokapalvelua. Aika kuluu paremmin kun keittelee itse. Saakin juuri sitä mitä haluaa. 

Räntää sataa niin paksusti että ei tiellä auton valoilla edes näe paljon mitään eteensä. Sohjoa tiellä niin paksusti, että auto tahtoo lähteä liukumaan tai heittelehtimään jos vauhti vähänkin nousee. Ei ole suurta herkkua ajaminen tällä ilmalla. 

Paras lukea tämä viikonloppu graduja ja muita opiskelijoiden papereita kotona, pitää viikolla päivä vapaata.  Jos vaikka pakastuisi ja kuivuisi. 

Miinakaan ei kehtaa paljoa kahlata märässä lumirännässä, jota ylhäältä päin tulee koko ajan silmät täyteen. Sen että suoli herää ja paskat tulee. Sitten kyselee jo kuivaan lähtöä. 

Kyllä minä tykkään marraskuusta. Aina jotain mielenkiintoista. Tähän kuukauteen ei koskaan pitkästy. 

Harmaa

Tytär löysi tukasta harmaan hiuksen. 

Tässä on sitten astuttu taas yksi porras kohti vanhuutta ja kuolemaa. Sopii hyvin. 

Kotona ...

Pitää nyt totutella taas tällaiseen maisemaan ... ja ajamaan jää- ja lumipeitteisillä teillä. Mikä kyllä hyvin onnistuu vanhasta muistista, ja on mukavaa, kun laskee vauhtia. Kävin viemässä äitini kotiinsa, missä putkiremontti on nyt tehty, eikä häntä tarvita enää meillä koiranhoitajanakaan. Halusi lähteä heti sinne siivoamaan.
En tiedä mitä tälle lammellekaan oikein tekisi. Koska se tarvitsee muovinsa pohjalle ollakseen vedenpitävä, ei sille voi paljon tehdä. Jotensakin se on kuitenkin vielä keskentekoinen. Jospa jonain vuonna keksin miten siitä saa nätimmän, niin teen sitten. Jos en keksi, niin en keksi.
Kesällä avattu polku on edelleen hyvässä kunnossa ja helppo kulkea. 
Värit häipyy maailmasta vähitellen, ja jäljelle jää vain harmaan sävyjä, joihin on siellä täällä sekoitettu vähän ruskeaa, vihreää tai sinistä. Tästä minä tykkään talvessa. Liian yksityiskohdat ja visuaalinen levottomuus katoaa.
Menee vielä monta kuukautta ennen kuin tuoltakaan laiturilta hypätään veteen uimaan.

さようなら畳部屋 Sayoonara tatamibeja

No niin, lähtö tuli viimein tästä tatamihuoneesta. Minä asuin siinä kaksi viikkoa, vaimo ja tytär kävivät muuallakin reissussa välillä. Lainattiin yhden kaverin äidin asuntoa, joka on pääasiassa aina tyhjänä. Äidillä on toinen asunto muualla, missä on hänen lapsenlapsiaan, ja melkein vain elelee siellä. Siivottiin asunto jäljiltämme, pestiin lakanat ja pyyhkeet kolikkopesulassa, missä oli isot kuivurit. Asunnot on niin pieniä, että ei niihin yleensä kuivuria mahdu, eikä oikein ole tilaa mihin lakanat ripustaisikaan. Parvekkeelle niitä saisi yhden kerrallaan kuivumaan. Vietiin jätteet ja muu pois heitettävä tavara aamulla kadun varteen - kaikki keltaisissa pusseissa; kierrätystavaraa saattoi seuraavan kerran viedä vasta seuraavana tiistaina. Peltipurkit, maitotölkit ja muovipullot sai vietyä yhden tavaratalon keräilypisteeseen. Lähtö tavallisesta asunnosta on aina Japanissa monimutkaista. Joka tapauksessa jätettiin asunto siistiin kuntoon jäljiltämme.

Siirryttiin viimeiseksi yöksi Kioton asemalle hotelliin nukkumaan. Aamulla vain laskeuduttiin sieltä aamiaisen jälkeen alakertaan, käveltiin vähän käytävällä ja noustiin lentokentän junaan. Kätevää. Ei ihan halpaa, mutta kahden viikon reissulla ei muuten tarvinnut maksaa asumisesta mitään.

Japanissa on hyvin kauniita näkymiä, mutta ei se maisemana yleensä ole kovinkaan kaunis. Jos nyt ei rumakaan. Nämä keskeiset kaupunkialueet vain on rakennettu täyteen horisontista horisonttiin.

Tytär mutisi koko kotimatkan. Suomessa odotti pimeys, koulu ja taas uusi koeviikko. Kieli- ja kulttuuriopinnot Japanissa, mihin hänelle yksi viikko syyslomaa lisää saatiin, olivat tietysti paljon mielenkiintoisempaa elämää. Käytännön kulttuuria meidän ja tuttujen japanilaisten opiskelijoiden kanssa kadulla ja erilaisissa paikoissa, ei kursseilla istumista. Mutta hän on nyt taas kerran puhunut 2 viikkoa putkeen lähes pelkkää japania ja lukenutkin joka päivä aika paljon; mangoja tosin melkein vain, mutta kohtalaisen ison pinon. Opetellut iltaisin merkkien käsinkirjoitusta - missä hän, niin kuin minäkin, kaikkein huonoimpia olemme. Ei reissu koulutuksen kannalta mitenkään hukkaan heitetty ollut.

神社 Jinja Shintootemppeleitä

八神社　En tiedä kuinka nimi luetaan.

？祖神社 En osaa lukea tätäkään nimeä, eikä koneessa ole ensimmäistä merkkiä

吉田神社　Yoshida jinja

Käveltiin tyttären kanssa aamupäivällä muutamissa pienissä shintootemppeleissä. Niissä on aina reippaat värit. Näissä ei ole kummoisempia puutarhoja, eikä niitä ole merkitty turistikarttoihin; ne on ihan tavallisia temppeleitä naapuruston asukkaiden käyttöön. Yoshidan jinja tässä alimpana on vähän isompi, mutta ei iso sekään. Noista pienemmistä ei koskaan tiedä käveleekö sieltä joskus Totoro nurkan takaa vastaan, metsän sisässä kun ovat, eikä siellä ole ketään muita.  

Kännykän kamera ei oikein jaksa toimia kirkkaassa auringonpaisteessa. Mutta en jaksanut raahata painavampaa rohjoakaan tänne. 

Niin, tuollaisen portin nimi on とりい torii. Sellainenkin olisi mielenkiintoinen rakentaa kotinsa eteen ... vähän eri mallilla kuitenkin, eihän meidän koti mikään shintootemppeli ole.

平安神宮 七・五・三 Heian Jinguu 7-5-3

Eilen oli päivä, jolloin 3, 5 ja 7 vuotiaat lapset puettiin kimonoon ja vietiin Shintoo-temppeliin siunattavaksi. Jotta kasvavat terveinä. Valokuvia otetaan. Heian temppeli on Kioton isoin, ja siellä niitä oli paljon.

法然院 Hoonen-in

Hoonen-in on pieni temppeli kävelymatkan päässä Ginkakujistä. Siellä ei käy paljon ketään. Se on rauhallinen ja nätti paikka, puut isoja, hyvin varjoinen. Siellä saa olla  ihan rauhassa. Lähellä asuu erilaisia kuvataiteilijoita, joilla on temppelin kanssa hyvät välit. Taidenäyttelyssä siellä ensimmäistä kertaa olen käynytkin, joskus yli 10 vuotta sitten. 

銀閣寺 第二

銀閣寺 Hopeapaviljonki

Se on hieno paikka, vaikka tietysti täynnä turisteja aina. Ruohon sijasta maan peittona on sammalta - jossa on melkoinen kitkeminen ja harjalla lakaiseminen jatkuvasti. Itse paviljonki on hyvin vaatimaton, täällä on pääasiassa puutarha. 

Yhteys on niin heikko, että en näköjään saa tänne kuin yhden kuvan. 

ゴミの日

Jätteet viedään 2 kertaa viikossa kadun varteen. Kirkkaisiin pusseihin puhtaaksi pesty kierrätysjäte, jukurttipurkit, maitopurkit, kääremuovit yms. Keltaisiin pusseihin keittiö- ja sekajäte, joka menee joko poltettavaksi tai maantäyttöön. Pussien pitää olla läpinäkyviä, jotta naapurit voivat vahtia toisiaan lajittelun suhteen. Yrittivät ensin tavallisilla muovikasseilla, mutta ei siitä tullut mitään. Kissat ja korpit tykkää keltaisista pusseista, käyvät kilpaa jäkekuskien kanssa siitä kuka niiden kimppuun ensin pääsee. Pussit pitää olla kadun varressa aamulla klo 8 mennessä, ja niiden pitäisi olla poissakin nopeasti. Tiistai ja perjantai ovat meidän kadulla jäteaamuja. Muulloin niitä ei saa kadun varteen viedä. 

Ahtaiden paikkojen systeemi. Toimii siinä määrin kuin ihmiset eivät yön pimeydessä vie pussejaan tielle ennen aikojaan, ja katu on jätekuskien reitin alkupäässä. 

Tämä on se Japanin maisema mikä minulla on tästä maasta aina kirkkaasti päässäni.

 

朝の曇

Aamulla ei enää satanut kuin hissukseen. Kiipesin katolle katsomaan ympärilleni. Pilvet oli vielä hyvin raskaita, ja niin paksuja ettei päivä meinannut valjeta ollenkaan. Ei nuo Kioton ympärillä olevat vuoret kovin korkeita ole, mutta aamun pilviä korkeampia kuitenkin. 

Kolme vuotta sitten oli tällaista.

Ei taifuuneista tietoakaan. Nyt niitä kulkee jo toinen tästä viikon sisään. Jos ei tänään olisi satanut, olisin ollut tuolla vuorella. 

Mutta nyt sitten viltin alla.

台風

Tämä ilta ei kuitenkaan ole kovin esteettinen. Taifuuni kulkee ohitse. Se on kauempana, eikä täällä tuule kovin kovaa, mutta vettä tulee koko ajan paljon. Maisemana on vastapäisen kerrostalon iltavalaistus. Riittänee. Ruokaa on kaapissa puoli pussia tyttäreltä jääneitä perunarenkaita, purkki juomatta jäänyttä luumulonkeroa ja pari pientä kakia. Riittää se sekin. Vettä on kadulla korkeammalle kuin tohvelin varteen, jota ei ole, enkä halua lähteä kastelemaan kenkiäni uudestaan. Niillä on huomenna käveltävä pitkälle. 

Sain sentään päivällä ruokaa. Muutaman sadan metrin päässä on nepalilainen ravintola. Eihän moni muukaan ihminen tässä maailmassa syö kuin kerran päivässä.  Olisi samalla reissulla pitänyt kävellä kauppaankin, mutta mistäpä tuota arvasi että sade vain yltyy tasaisesti tunti tunnilta. On nurkassa televisio, mutta en ole sitä ikinä avannut. Sähköt toimii, ja luettavaa on paljon. On kuivaa ja viltin alla lämmintä. Ei mitään valittamista.

大阪平成中村座と宝塚歌劇

Käytiin katsomassa kabukia, missä miehet näyttelevät sekä mies- että naisosat. Ja käytiin katsomassa Takarazuka kagekiä, missä naiset näyttelevät sekä nais- että miesosat. Olen kyllä Takarazukan kannalla. Kabukin naisosiin erikoistuvat näyttelijät saavat kyllä käden ja jalan liikkeensä hyvin naisellisiksi, ja äänensä kohtuukirkkaiksi, mutta ei heitä katsoessaan koskaan voi unohtaa että he miehiä ovat. Takarazukan miesosiin erikoistuneet naiset taas saavat liikkeensä varsin miehekkäiksi ja harjoittelemalla äänensä mataliksi. Kasvojaan he eivät kuitenkaan voi muuttaa, päinvastoin korostavat niitä selkeillä meikeillä, eikä kai täydelliseen miehekkyyteen pyritäkään, vaan jonkinlaisiin jumalallisen kauniisiin unelmiin täydellisistä miehistä, joista puuttuvat rumuus, kömpelyys, karkea kieli ja pahat hajut. Heidän vaatteensakin olivat muuten miesten vaatteet, mutta saappaat korkeakorkoiset ihoa myötäilevät naisten saappaat, jotka sekä lisäsivät pituutta, että toivat esiin jalan muodot, niin kuin naisten saappaat tekevät. Molemmat olivat mielenkiintoisia, ja kumpiakin olen nähnyt ennenkin, mutta Takarazuka on joka tapauksessa miellyttävämpää. 

Miellyttävintä tietysti silloin kun he tanssivat hameet päällä ja nostavat jalkaa korkealle, mutta meni tällainen historiallinen draamakin, Jevgeni Oneginista. 

Yleisö oli kabukissa arviolta 95% naisia, Takarazukassa 99% naisia. Laskettiin n. 300 ihmisen salissa alle 30 miestä. Sellaista on näyttämökulttuurista nautiskelu Japanissakin ... niin kuin melkein kaikkialla muuallakin. Salit kummassakin täyteen myytyjä jo hyvissä ajoin etukäteen; teatterit pyörivät kumpikin kahdessa vuorossa, eli naiset Japanissa kyllä käyttävät näyttämötaidetta paljon. Takarazukan lippu 50 euroa takariviin, kabukin lippu 120 euroa sivuparvelle takariviin, eli ei se ole edes halpaa. Eturivin paikat saanee laskea kaavalla x 5. Yksi kaveri varasi liput meille jo kuukausi sitten. Ei sisään muuten edes varmasti pääsisi. Takarazukan näytelmän kesto oli yhdellä väliajalla 2.5 tuntia, kabukin esityksen kahdella väliajalla 5 tuntia, missä oli kolme eri näytelmää. 

また大阪城

Tykkään näistä muurien kulmien kaarista. Ei näihin tarvittaisi kuin kiviä, iso rälläkkä, kasa timanttilaikkoja, sekä aikaa ... jota ei oikein tahdo olla. Jos joskus pienen mutta kuitenkin jonkinlaisen rakentaisi ... eläkkeellä sitten ... 

大阪城の菊山

Saavat tässä meri-ilmastossaan erilaisia kukkia kukkimaan kautta vuoden. Nyt on syyskrysanteemien aika alkamassa, Oosakan linnan krysanteemivuorella. Parin viikon päästä täydessä kukassa.

金閣寺、kultainen paviljonki

Tuuli kaantyi pohjoiseen, +10 astetta ja kylmaa sadetta. No, tahan on totuttu, ei tallainen hatkayta.

Kultaisella paviljongilla kaytiin. Se on tehty 1200-luvulla huvimajaksi, eli kesamokiksi. On se sen jalkeen ollut temppelinakin, mutta on nykyaan yksi turistiteollisuuden vetonauloja. On se natti.

Haa, loysin paikan mista paasee verkkoon. Elama alkaa taas sujua. Yksi kamala paiva vaimon kanssa tavaratalossa, kohtuuisossa, mutta toinen paiva rauhallista lepailemista takana. Vahitellen saa aloittaa tyonteonkin, hissukseen.
Satoikin pari paivaa, mutta vahitellen taitaa ruveta kirkastumaan. Kuljen ulkona T-paidassa, enempaa ei pysty pitamaan, mutta eivat paikalliset niin vahissa vaatteissa kulje.

Viimein Kiotossa. Pääsin Suomesta karkuun. Aamulla klo puoli kaksi, heräilen ja nukun aikaeron takia miten sattuu. Puoliväsyneenä aina, mutta samaahan se Suomessakin oli. Täällä ei ole enää kiire. Muutamaan pävään ei ole mitään velvollisuuksia, kunhan oleilee vain.

+25 lämmintä päivällä, nyt yöllä näyttää laskeneen alle 20 asteen. Lempeää puolipilvistä säätä, pehmeää tuulta. Tänne olisi voinut iskeä syystaifuuni, mutta se kaartoikin sitten Taiwanille. Hauskanpitoa heille sen kanssa.

Perhe on mukana. Käytiin kaupasta kaikenlaisia tuttuja ruokia, syötiin niitä makuja sekaisin. Suolaista, makeaa ja kirpeää. Kombinaatioina joita ei olla maistettu pitkiin.

Käytän jonkun tässä kerrostalokombinaatissa asuvan suojaamatonta langatonta verkkoa. Suomessa se olisi laitonta, täällä en tiedä. Se on hyvin heikko, hän on kai jossain kauempana. Tämäkin postaus menee perille jos menee, aika näyttää.

Pidän itseäni vähän aikaa valveilla, menen kohta taas houkuttelemaan unta.

Vanhenee koiratkin

0.5 km jälkeen, istuen.

2 km jälkeen, kävellen.

Kuvat on pari viikkoa vanhoja, en vain ole jaksanut tyhjentää kameraa, enkä etenkään avata blokia. Mutta näin alkaa Miinalle käydä. 10-vuotispäivä lähenee, ja askel selvästi lyhenee.

Rusakon poikien saagan päätös

Yhtenä päivänä niitä vain ei enää mäen päällä ollut. Ei siellä ollut verta eikä karvojakaan, joten lienevät loikkineet paremmille ruokamaille. Miina ehti niitä kauan kauan, mutta ei niitä enää löytynyt. Tämä lienee onnellinen loppu.

Jos ne selviää hengissä, ne tulee talvella raatelemaan julmasti hedelmä- ja muita puitani.

Rusakon poekien saaga jatkuu

Poissaollessani sen enempää tytär kuin äitinikään eivät olleet saaneet Miinaa pysymään poissa rusakon poekien luota. Se on mennyt sinne ainakin kerran päivässä koko 43 kilonsa voimalla. Mummo arveli että kyseessä lienee hoivavietti. Miina menee poikien luo, nuuskii ja nuolee niitä, kävelee perässä kun ne yrittää juosta karkuun. Eivät pääse vielä kovaa varvikossa. 

Ei ole selvää onko emo niitä hylännyt vai ei. Sitä ei koskaan näy, mutta Wiki kertoo että emo käy pentujensa luona imettämässä vain kerran päivässä, ja lopettaa senkin 2 vk jälkeen. Joka tapauksessa pojat on hengissä, joten ne selvästi saavat jotain syödäkseen. Näyttävät liikkuvan n. 10 m säteellä siitä mistä ne ensi kerran löydettiin.

Tietysti Miina mielellään ajaa jäniksiä takaakin, enkä tiedä kiinnostaako nämä pojat hajunsa takia myös. Mutta ei se niitä ainakaan syö. Se livahti minulta tänäänkin pihasta poikia haistelemaan; sinne ei ole kuin 100 m matka. Miina oli niiden parissa varmasti 20 min ennen kuin tajusin sen olevan poissa ja kävelin katsomaan. Mutta ei siellä ollut verta missään. Miina istui yhden pojan vieressä ja katseli sitä kaikessa rauhassa. Ei lähtenyt mielellään pois, mutta lähti toki kun vähän kovemmin käskin.

Rusakon pojat on pienenä herttaisia. Sitten niistä tulee isoja petoja, jotka hyökkää raa'asti hedelmäpuitteni ja muiden puolustyskyvyttömien olentojen kimppuun repien, raadellen ja raiskaten.

Marienhamn

Tältäkin Ahvenanmaa näyttää. Olin sillä reissulla melkein viikon, pääosin töissä tuossa talossa. Kallioita ja merta ehdin nähdä vain harvoin. Mutta ei se haitannut, äärimmäisen mielenkiintoinen vierailu tämä oli kokonaisuudessaan. Litet dyrt, men oerhört intressant. 

Rusakon poekia

Mikäs tiällä näkkyy?

Miina löysi näitä päivällä metässä. Läksi ensin emon perään, mutta kun ei jaksa enää juosta, tuli takaisin ja löysi nämä. Ei se poikasille mitään tee, mutta nuuskii niitä ja ihmettelee. Samalla jättää niihin hajunsa, enkä tiedä hylkääkö emo ne, vai eikö, ja onko ne jo tarpeeksi isoja pärjätäkseen omillaan. Joko niitä kohtasi huono onni, tai sitten neutraali. En tiedä.

Ei niitä kyllä ihminen löytäisi paitsi päälle astumalla. Niin pieniä vielä ovat, että eivät yritä karkuun, vaan pysyvät liikkumatta paikoillaan. Tässä valokuvassa sen kyllä erottaa, koska huomio kohdistuu siihen suoraan, mutta metässä arvaamatta etsiä juuri tällaista niitä ei kerta kaikkiaan näe. Vain koira ne löytää.

Kaksi niitä vain oli. Ehkä niitä on syntyessään ollut enemmän. En tiedä. Tässä lähellä elelevät, ja aivan toisenlaisessa maailmassa, josta minä en paljon mitään tiedä.

No, onnea ja eloa, tai rauhaisaa kuolemaa heille.

Kansi

Ollaan päästy siihen vaiheeseen, että saadaan suunnitella kantta. Olen katsellut vanhoja valokuviani, josko niistä. Ei tulisi ongelmia tekijänoikeuksien suhteen. Ei me varmaan tätä panna kuitenkaan. Mutta voin saada kuvani jo kahden kirjan kanteen tänä vuonna. Vaikka minua parempia kuvaajia tietysti olisi paljon, mutta kirjoittakoot he omat kirjansa.

Se Yamabana, josta nimeni otin, on puun ja rinteen tuolla puolen hämärissä. Jospa lähtisin sinne.

Väsyttää