Reissun metodina oli antaa tyttärelle kartta ja antaa hänen päättää minne mennään: itään, länteen vai etelään. Hän löysi kartalta nimen Karkkila, joka heti tuntui hänestä kiinnostavalta, ja siihen suuntaan lähdettiin. Ensimmäisenä iltana päästiin siis Vääksyyn asti. Siellä huomattiin teiden olevan niin täynnä turisteja, että lievä etukäteissuunnittelu ja yösijojen varaaminen katsottiin aiheelliseksi, joten soittelin sunnuntaiaamuna puhelimella ne asiat kuntoon. Ei siellä paljon mahdollisuuksia enää ollutkaan. Kahdelle hengelle on helpointa saada huone, yhdellekin, mutta kolmelle jo hankalampaa. Vaimo ei halua enää matkustaa teltan ja makuupussin kanssa, jättäen sellaisen nuoremmille. Hän haluaa sänkyyn, puhtaille lakanoille, suihkun ja vessan viereen.
Niinpä ajettiin Karkkilaan. Se oli tyttärelle yllätys. Karkkilassa ei näkynyt karkin karkkia. Melkein autio nuhjuinen paikka, kirpputoreja ja kaljakuppiloita. Vähän surullinen tunnelmaltaan. Oli siellä taidetta, mihin huomiomme heti kiintyi:
Työtätekevien pystyttämä patsas. Minä toki tiesin Karkkilasta enemmän, onhan se ollut harvakseltaan uutisissa kautta vuosikymmenten, milloin kommunisteistaan, milloin veloistaan. Jopa kirkkokin siellä oli maalattu vallankumouksenpunaiseksi. Oikein kaunis.
No, ei mitään. Jos ei karkkeja, niin jotain muuta sitten. Syötiin jäätelökioskista jäätelöt, kerättiin puiston rikkaruohoista kukkia tyttären kokoelmaan. Etelä-Hämmeessä vai mitä se liekään oli jo erilaisia kasveja kuin kotona.
Ajettiin Hankoon, mantereen eteläkärkeen, missä Silversandin motellista oltiin saatu huone. Se oli oikein nätti paikka. Hiekka ja sora oli tosin kellertävää kirkkaassa auringossa ja punertavaa iltahämärässä läheltä katsottuna, mutta eipä sillä väliä.
Merivesi oli puhdasta, kirkasta ja kylmää. Siellä oli hyvä uida, ja kuljeskella pitkin rantoja kasveja keräillen. Ihan toisenlainen lajisto kuin sisämaassa. Minulla ei tosin ole niistä paljon kuvia; tytär hoiti kukkien kuvaamisen. Ahdinpartaa tässä kuitenkin.
Mitään ei ole niin helppo kuivata prässissä kuin vesikasveja. Märkänä paperille ja painoon, paperin vaihto suhteellisen pian. Niillä ei ole mitään mekanismeja estää kosteuden poistumista itsestään. Kuivuvat helposti. Balsamit, sekä jätti- että etenkin pikkubalsami, ovat kamalimpia kuivattavia. Viikko ei tahdo riittää.
Hanko oli minulle reissun kohokohta, mutta naisväki tahtoi vielä etelämmäs, Tallinnaan, joten sinne sitten. Kalev Spa hotelliin. Missä oli 50 m uima-allas ja muuta hauskaa. Minä otin hotellissa hieronnan, tytär kokeili satiinihoitoa. Jännitti hirveästi etukäteen, oli tyytyväinen seikkailustaan jälkeenpäin. Jotain kerrottavaa koulussa. Vaimo ei laske tuntemattomia ihmisiä iholleen, eikä suostu mihinkään sellaiseen. Uin siellä kilometrin, välillä leväten, tosin. On melkein 30 vuotta siitä kun uin sen verran viikoittain. Sekä tytär että vaimo uivat 200 m, mikä oli kummankin mitattu ennätys; tosin kumpikin vain yhden 50 m pätkän tarttumatta välillä laitaan kiinni. Vaimo on oppinut uimaan vasta aikuisena, ja tytär pelkäsi lapsena hysteerisesti vettä, niin että on vienyt vuosikausia saada hänet hiljalleen tottumaan siihen. Tänä kesänä on ollut hyvä harjoitella. Olen jo kuukauden käyttänyt kumpaakin kerran päivässä järvessä, ja uinti alkaa sujua jo varsin hyvin.
Tiistaina naiset shoppailivat. Ei ne itse asiassa niin paljon mitään ostaneet, kunhan kulkivat kaupasta kauppaan tavaroita katsellen ja kosketellen. Sekä vanhassa kaupungissa että muissa tunnetuissa markkinatalouden keskuksissa. Oli Merekeskus ja Sadamarket, mitä nyt muistan. Minä tein sen päivän sitä mitä naisten kanssa shoppailevat miehet tekee. Odottelin jossain sovitussa paikassa vartioimassa tavaroita, katselin ohikulkevia kesänaisia, tutkiskelin tienvierien ja nurmikoiden kasveja, lueskelin kirjaa. Vaimon kanssa on käytävä kerta vuoteen shoppailemassa. Se saa siitä jonkinlaista syvää tyydytystä. Tytär väsyy paljon nopeammin.
Olen ollut Virossa viimeksi joskus tammikuussa 1995. Oli se toki eri näköinen. Siistimpi ja vauraampi. Virolainen kohteliaisuus lyö kuitenkin aina naamalle samalla tavoin. Venäjällä sellaista käytöstä jotenkin odottaakin, mutta kun Virossa toimii suomeksi, odottaa jotain muuta. Toki ymmärtää, että he itse yleensä olettavat olevansa kohteliaita.
En ennen ole nähnyt suomalaisten mummojen kantavan viinaa niin paljon kuin suinkin jaksavat kohti terminaalia, mutta tulipahan nähtyä sekin. Tai no, vetolaukuissa ne niitä lastejaan vetivät, mutta piti niitä välillä nostella. Ja viiniä se näytti olevan suurimmaksi osaksi. Nähty nyt joka tapauksessa on tämäkin nähtävyys. Humalaiset suomalaismiehet vetokärryineen on sen sijaan tavallista kamaa. Ne ei ole kiinnostavia. Ostin sieltä viinaa minäkin, 3 pientä pulloa, mutta niistä tuskin tuli kiloa enempää painoa.
Viimeinen nähtävyys, mistä kovasti tykkäsin, oli sataman portaat. Niissä oli autenttista vaikka jo raihnaista sosialistista jylhyyttä, pienin modernein spreijatuin koristein.
Sitten kotiin, pitkä ajo halki yöllistyvän maiseman, unta muutama tunti, laukun sisällyksen vaihto ja kohta taas tielle, tällä kertaa työajoon. Perhe ilmoitti olevansa tyytyväinen päättyneeseen reissuun. Monenlaista, eikä liian pitkä. Hyvä niin.
.jpg)
