Ruskeaa kiinteää paskaa

Jos kirjoittaisi tänne päiväkirjaansa seuraavaksi Miinasta. Asettunut meille nyt kolmen kuukauden ajan. Ensimmäiset pari kuukautta paska oli vaaleaa ja löysää, mistä tiesi että vaikka koira päällisin puolin oli taloon tottunut, suolisto toimi vielä kuitenkin nopeaan tahtiin, eli perushermostumista oli päällä. Nyt joulukuun mittaan paska on muuttunut tummanruskeaksi ja kiinteäksi, mitä pidän kaikinpuolisen rauhoittumisen ja aloilleen asettumisen merkkinä. Koiran paskan väri ja laatuhan pitää aina päivittäin tarkastaa; siitä näkee suoraan terveydentilan. 

Toisiimme on muutenkin totuttu. On minulle yleensä talutushihna taskussa kun kävelyille lähdetään, mutta useimmiten en käytä sitä ollenkaan. Normaalisti Miina pysyy lähellä. Mutta ei ihan aina. Toiset koirat, jos tulevat yllättäen, saavat aikaan ryntäyksiä ja kovaa haukkumista, eikä Miina silloin tahdo kuunnella isäntäänsä ollenkaan. Huomiokyky on kokonaan muualla. Isännän pitäisi reagoida nopeammin ja aikaisemmin, mutta eipä huomaa aina hänkään. Pihassa saan sen haukkumisen jo pois kuiskaamalla korvaan ja taputtamalla, mutta tien päällä en, paitsi karjumalla itsekin niin kovaa kuin jaksan. Miina haukkuu aina yllättyessään, ja aina koiran tavatessaan. Sinänsä minulla ei ole mitään sitä vastaan että feminiininen olento karjaisee silloin tällöin römäkällä äänellä niin paljon kuin keuhkoista lähtee, kyllähän maailmaan ääntä mahtuu, mutta kun jotkut ihmiset sitä tiellä pelkäävät. No, harjoituksia jatketaan. Ja joskus on kahlattu lumen halki lahden toiselle puolelle, missä on häkissä kaksi hirvikoiraa, jos eivät ole metässä juoksemassa isäntänsä kanssa. Ne on kovia haukkujia, ja Miinan kanssa on käyty välillä häkin seinustalla, missä kaikki kolme saavat haukkua raivokkaasti, häntä heiluen, kun kerran siitä niin kovasti tykkäävät. 

Paino on noussut meillä puolella kilolla, on nyt 42 kg. Ruokaa on annettu sen minkä se haluaa syödä, ihan niin kuin muillekin. En ikinä ole säännöstellyt kenenkään ruokaa, eikä kukaan yleensä pahemmin liho - paitsi vaimo, joka säännöstelee koko ajan. Siinä on jotain outoa. 

42 kg on hyvä paino tällaisessa lumessa. Miina puskee hyvin eteenpäin rintaan asti ulottuvassa lumessa, niin että metässä kävelykin sen kanssa sujuu hyvin, sekä erilaisten polkujen aukominen. Minulla on hyvät talvisaappaat, niillä mennään Miinan kanssa minne halutaan: Tietä käyden tien on vanki, vapaa on vain umpihanki (Aaro Hellaakoski 1946). 

Minun vieressäni Miina edelleen oleskelee melkein aina kun olen kotona. Olen odottanut senkin muuttuvan, niinhän adoptiolapsikin yleensä tarrautuu ensin yhteen aikuiseen ja vasta vähitellen muodostaa muita ihmissuhteita. Saa nähdä miten Miina toimii. Minähän sen tietysti suurimmaksi osaksi kävelytän, syötän, juotan, harjaan ja pesen, käsken ja komennan, taputan selkää ja rapsutan mahaa. Jos olen sängyssä niin että vaimo on poissa, vaikkapa päiväunilla, Miina alkoi vaatia sänkyyn vaimon paikalle makaamaan. Siihen en laskenut, vaimo ei pidä karvoista eikä hiekasta lakanoillaan, mutta omaan jalkopäähäni olen Miinan tietysti ottanut. Sänkyyn noustuaan se haluaa välttämättä nuolla jalkani. Ehkä minulla on Miinassa nyt platoninen rakastajatar.  Onhan se kuitenkin 9-vuotias aikuinen nainen.

Sellaista mietin, että koira voi hyvin nuolla miehen jalat, ja mies naisen jalat, mutta toisin päin tätä ketjua ei kannata kulkea. 

Jokohan tänne jaksaisi jotain kirjoittaa? Kun joulun alla oli viimein aikaa ja varaa sairastua kenenkään siitä kärsimättä, sorruin kulkutautiin. Ehkä en itse sikaan, mutta johonkin vastaavaan. Pääsin kokeilemaan millaista on elää 74-vuotiaana ja 130-kiloisena. Ei paljon kipuja eikä kuumetta; lihas- ja korvasärkyä, kova yskä ja vielä kovempi, melkein pohjaton väsytys. Jos jotain teki, piti kohta istahtaa hengähtämään, lepäämään ja voimia keräämään. Paljon sai kuitenkin nukuttuakin, pätkissä, yskä välillä herätteli. Nyt kun viikko on kulunut, alkaa vähitellen nousta takaisin pinnalle. Pää alkaa jo kevetä, ruumis on vielä raskas, enää ehkä vain 90-kiloinen. 

Taudin etu oli siinä ettei tarvinnut olla kohtelias, eikä käydä missään. Ei tavata naapureita, ei tuttuja eikä sukulaisia. Kotona vain, liikkumatta muuta kuin käytti Miinaa kävelyillä ja teki vaimon ja tyttären kanssa kamalasti lumitöitä, melkein joka päivä. Niin hitaasti kuin 70-vuotias niitä tekee. Ei mitään kiirettä, kunhan sai vain aina pihan auki. 

Hyvä joulun aika, ei mitään valittamista. 

Hyvää joulua

God jul

Felices navidad

メリー・クリスマス

itse kullekin. 

Viimeinen gradu tältä vuodelta on luettu. Kotona luin, en kärsi mennä enää työpaikalle jos ei ole aivan pakko. Kymmenen tunnin homma se oli ilman työmatkojakin. Oikein mielenkiintoinen kyllä, ja on sitä mielissään kun oppilaat tekevät hyvää työtä, mutta niitä vain on ollut kamalan paljon. Vielä yksi väitöskirjan käsikirjoitus ja nippu hallinnollisia kokouksia, ja yksi tenttikin vielä. Ensi viikon mittaan alkaa rauhoittua, nytkin on jo sellaista hiukan ilmassa.

Vaimo löi kunnassa nyrkin pöytään ja ilmoitti eroavansa jos ei pääse lepäämään. Päästivät lepäämään; saa sinne terveyskeskukseen sijaisen kun tarpeeksi rahaa maksaa. Tuli eilen yöllä puoli yhdeltätoista kotiin ja aloitti joululomansa tänään. Kävi vessassa aamulla mutta muuten ei liikahtanut sängystä ennen kuin iltapäivällä neljän aikaan, jolloin tuli syömään. Lämmitin sille saunan, minkä jälkeen lähti takaisin kahdeksalta nukkumaan.

Joitakin ajetaan joukolla työttömiksi ja joitakin yritetään tappaa töihin. Tällaiseksi on mennyt.

Onneksi on kirkasta ja mukava pakkanen. Liiterissä monta kuutiota kuivaa puuta. Kyllä tämä tästä.

23 marraskuuta täällä on käyty viimeksi. Ei ehdi, ja jos ehtisi, ei jaksa. Lukukauden loppu häämöttää ja tahti on aika kiivas. Tenttiaika, kaikenlaisia tenttisuorituksia ympäri Suomea luettavaksi, Lapista Helsinkiin, Joensuusta Vaasaan. Valtakunnallisen opetuksen antamisessa on oma hupinsa, mutta on siinä oma lukemisensakin. Tenttejä kotiyliopistossa, esseitä, harjoitteluraportteja, graduja kymmenkunta, neljä väitöskirjaa. Lausuntoja uuteen yliopistolakiin liittyen. Neuvomista ja rauhoittelua. 465 työsähköpostia laskin lähettäneeni marraskuussa, lähes kaikki vain vastauksia erilaisiin kyselyihin ja pyyntöihin. Minä en lähetä kellekään omatoimisesti, jos ei ole välttämätöntä. Sama tahti on jatkunut tämän joulukuun ensimmäisen viikon, mutta jos kohta ensi viikolla alkaisi vähitellen hiljetä. Tutkintoaan ei ainakaan enää kukaan voi ryhtyä ottamaan ulos tänä vuonna, sitä varten on pitänyt jättää gradut ja tehdä viimeiset tentit jo aikaisemmin. Nyt kun työaikansa pitää laskea joka päivä, voin katsoa Solen kuukausiyhteenvedosta että tein marraskuussa ylitöitä 85 tuntia, en sen enempää. Siitähän ei meille mitään makseta, koska kotona tietokoneen tai papereiden kanssa tehtävä työ kuuluu kotirauhan piiriin. Työnantajalle ei kuulu montako tuntia hommiin menee, kaikki vain on tehtävä ja jokaisesta pidettävä huolta.

Tänään sunnuntaina keskeytin päivällä sen verraksi että otin moottorisahan ja kävin metässä sahaamassa paksun vanhan ja lahon koivun pätkiksi. Oli kaatunut lenkkipolun päälle. Mehtä on asemakaavassa merkitty luonnontilaiseksi puistoksi, eli se on vapaata vanhaa mehtää, josta lähes joka vuosi rojahtaa nurin joku läpimätä koivu. Koska sellainen kuuluu luontoon, ei kunta niitä siitä siivoa, muttei myöskään valita jos me asukkaat pidetään polut auki.

Miina meni siitä alitse tai joskus hyppää yli, tytär ja minä päästiin myös ylitse aika helposti, mutta vaimo lyhytjalkaisena ja jo vähän raskaampana joutui menemään yli kahareisin. Takapuoli kastui, etenkin tähän vuodenaikaan. Puu on siinä jonkun viikon jo odottanut pätkijäänsä, mutta ei ole kukaan naapurikaan kehdannut tehdä. Minä sitten, vaimo siitä jo useamman kerran huomautti. Aika kovaa sahata. Läpivettynyt ja tiukkaan jäätynyt laho puu.

Mukavaahan se oli, mutta kuntoni on selvästi aika rapana taas. Pitäisi tehdä joka päivä ruumiillaan muutama tunti töitä ja nukkua kunnolla. Joskus tässä taas varmaan ehtii siihenkin.

Miina ja orava

Minulla on pihassa kaksi lintulautaa, joissa on auringonkukkaa ja maapähkinöitä. Orava käy siellä myös syömässä, eikä minulla ole mitään sitä vastaan. Siinä on kuitenkin omat vaaransa. Miina keksi, että pihassa orava vierailee, ja mielellään metsästäisi sen. Miinalla on ovelta matkaa ruokapaikoille 15-18 m, ja isona painavana koirana hän lähtee suoraan kohti melkoisella metelillä. Oravalla on matkaa lähimpään puuhun 0-3 m, ja se on Miinaa paljon ketterämpi ja lyhyellä matkalla nopeampi. Näin orava on puussa reilusti ennen kuin Miina paikalle saapuu. Minusta tilanne on aika reilu, enkä ole siihen puuttunut. Miina on äärimmäisen iloinen mahdollisuudesta päästä oravan tappoon. Oravan tehtävänä noin yleensäkin on pysyä tarkkana, ja selvitä hengissä kissoista, ketuista ja pöllöistä, sekä syödä toisten eläinten poikasia, jos kohdalle sattuu.



Ei oravatkaan silti aina ole tarkkoina. Se oli kerran hajamielinen, lähti liian myöhään liikkeelle, joutui paniikkiin ja lähti vielä väärään suuntaan. Eli Miinaa kohti. Meni Miinan oikeaa etujalkaa hipoen millimetrien päässä Miinan hampaista, mutta hengissä kuitenkin selviten. Kiipesi petäjään niin korkealle kuin pääsi.

Sellaista on elämä, ja varmasti oravaa pelotti. Siltikään minä en tilanteeseen puutu, enkä ota Miinalta hänen iloaan. Orava on tervetullut syömään ruokaani, mutta sen on itse pidettävä itsensä hengissä.

Kävin Miinan kanssa päivän mökillä. Tyhjensin vedet keittiön tiskialtaan putkistosta, ettei jäädy talvella. Tarkastin paikat. Harventelin moottorisahalla vähän nuorta kuusikkoa, leikkasin metän reunasta vanhoja kantoja maanmyötäisiksi, muotoilin pähkinäpensasta vähän ohuemmaksi niin että hevoskastanja pääsi esille sen sisältä. Kaadoin ja pätkin kaksi isoa pihlajaa omenapuiden vierestä. Ovat siinä jo tarpeeksi seisseet ja levenneet, alkavat käydä haitaksi. Käveltiin Miinan kanssa rannalla ja metissä. Katseltiin aurinkoa, joka paistoi koko päivän, hyvin alhaalta tosin. Tein peräkärriin polttopuukuorman, jonka ajoin kotiin. Hitaaseen tahtiin kaikki, ilman kiirettä, mutta koko päivä kuitenkin liikkeessä. Nyt on jo ruumis ja pääkin väsynyt.

Hyvin epätavallinen päivä. Joskus näitäkin.

Kamerakin oli mukana, mutta ennen kuin muistin ottaa mitään kuvia, sammuivat valot. Nopeaa näin marraskuun lopulla.

Piti olla huomenaamuna Kööpenhaminassa klo 8.15, mutta näyttää jäävän lähtemättä. Finnairin infosivut ja Checkmytripin sivut ovat pitkin päivää näyttäneet eri tietoja. Checkmytrip jopa väittää joka toisen lennon toimivan, joka toisen ei. Puhelimella ei pääse lävitse minnekään. Puolta tuntia pidempää en tosin ole minnekään odottanut, enkä viitsi enää. Kai tässä on orientoiduttava siihen, että "maanantaina 16.11., kaikki muut reittilennot paitsi AY090 Bangkok-Helsinki on peruutettu."

Mielenkiintoista. Ainoa ulkomaanmatka tänä syksynä, sekin työnantajan määräämä, ei itse haluttu eikä missään tapauksessa toivottu. Sitten rikkaat lentäjät vetää lakon päälle. Kaksi päivää olen jo nukkunut tai käynyt kävelyillä koiran tai koko perheen kanssa, ja lukenut kyllä kaksi graduakin odottavien pinosta. Voisin hyvin nukuskella kaksi päivää lisää, sen minkä Köppösen matka olisi vaatinut. Se olisi pelkkää voittoa, onnea ja iloa. Onnenpoika onnenpoika, kuten Röyhkä vanhassa laulussa laulaa.

Mutta lentäjiä kohtaan en silti tunne mitään sympatiaa.

坂本九 上を向いて歩こう

Tätäkin lauloin joskus karaokessa hänen kanssaan, Akabanessa. Kauan sitten.

Valse Triste

Sain suruviestin Tokiosta. Entinen englannin oppilaani on juuri kuollut, rintasyöpään. Tyttärensä kirjoitti. Tapasin hänet ensimmäistä kertaa syksyllä 1986 muun luokan kanssa, tulimme hyvin toimeen, ja pidimme yhteyttä yli 20 vuotta, tutustuen myös toistemme perheisiin. Hän itse oli ikebanan ja origamin opettaja. Emme koskaan edes suudelleet, mutta hän antoi joskus ryypätessämme minun juoda pohjat laseistaan.

Isänpäivää

Isänpäivä on keksitty naisia varten, niin kuin yleensä kaikki juhlat. Minusta tämän päivän ohjelma olisi ollut, että luen ja kommentoin koko ensi viikon esseepinon valmiiksi, ja tarkistan että jokaisen päivän luennot ovat ok kunnossa. Lähtö on huomenna 6.30, eikä viikolla taas paljoa ehdi mitään valmistella. Autot voisi pestä, sekä käydä koko porukan kanssa pitkällä kävelyllä.

Naisten mielestä taas tällainen päivä on keksitty paakelsien paistamista varten, ja että minun tehtäväni on kantaa biojätettä kompostiin, ja hakea pakastemansikkaa yms tarpeita. Sekä odottaa, että ruokakin joskus valmistuisi.

No, ei se mitään, tällaiset vain pitää ottaa naisten päivinä. Pesin minä sen auton, tytär jopa ehti lopussa huuhtelemaan, ja vaimo lähti illalla mukaan koiralenkille. Paakelseja on syöty, ja kaikki ovat tyytyväisiä.

Mutta päivän kunniaksi hyvää musiikkia:



Vuodelta 1977, sanat Järvenpää-Valtonen, sävel Jagger-Richards
Tästä ei laulu enää parane.

Elämänuraa

Päättyneen viikon kunniaksi:



Jos olet julkku
niin käy toki julkusta.
Kävele kadulla
kilistä kulkusta.
Hei juu ja elämänuraa.

Nuoruustango

Ajelin kotiin, ratiosta kuului mehtäratio, ja sieltä tämä laulu, jota en ole kuullut vuosikymmeniin. Minulla oli joskus tyttöystävä, joka lauloi tätä. Hänellä oli kamalan kaunis SKDL-naisen ääni. Vähän niin kuin Kiti Neuvosella. Tätä laulua ei ohita pysähtymättä.



NUORUUSTANGO
Anu Kaipainen sanat, Kaj Chydenius sävel, Kiti Neuvonen laulu
1971 [1970]

Lämpöni lempeni annan
kaunis on nuoruutein
Nää suven ruusut kannan
itseni yksin tein

Ei ole muuta antaa
kuin tämä nuoruutein
Sulle sen tahdon kantaa
en ota itsellein

Muuta en koskaan tahdo
kuin sinun olla vaan
Elämä ympärilläin
kaikkoaa kokonaan

Huominen päivä ei meitä
vaaranna varjollaan
kun sinun saan vain olla
täysin ja kokonaan

Pakkanen

Tykkään kovin kirkkaasta selkeästä syyspakkasesta. Se voittaa hyvin juhannuksen valon ja elokuun lämpimät tummat yöt. 

Annoin tyttärelle kamerani, ja hän otti.

Arvoisa Lepis, mestarivalokuvaaja, liitti minut tällaiseen.

Esse blog mexe com meus sentidos

Tämä blogi rassaa aistejani, siinä sanotaan. Sanoja lienee ihminen, joka vast'ikään on tullut 20-kymppiseksi. 

Kyseessä on kiertokirje, ja siihen liittyy ohjeistus:
Laita tunnustus blogiisi
Kirjaa sinne nämä säännöt
Linkitä blogiin, josta sait tunnustuksen
Listaa viisi aistia ja kerro mitä ne merkitsevät sinulle
Haasta viisi muuta blogia jättämällä niihin kommentti

Minua ei ole ennen sotkettu tällaiseen, mutta liitin kuvan kuvana blogiini. Säännöt on aina luotu rikottaviksi, joten en jatka tätä kenellekään, mutta aisteistani voin kertoa.

1. Tuoksuaisti on mukava, etenkin nyt kun minulla on taas koira. Haistellaan paljon kaikenlaista.
2. Kosketusaisti on vielä mukavampi. Tykkään rapsuttelusta, ja rapsuttelemisesta.
3. Tasapainoaisti on kätevä. Kun märässä metässä mäenrinnettä kulkiessaan liukastuu pihlajanjuureen, heti huomaa olevansa vinossa, ja saa itsensä myös saman tien oikaistua.
4. Näköaistikin on mukava. Ilman sitä ei näkisi naisia.
5. Ja on se makuaisti myös mukava, kunhan käyttää ykköstä, kakkosta ja nelosta sen varmistamiseen, mitä suuhunsa panee, ja kolmosta suunsa asemoimiseen kohdalleen. Maku on paras, kun se suuhun menevä on kaunista, tuoksuu hyvältä, ja tulee perille sormissa, niin että sen tuntee sen lähestyessä.

Oli siellä toinenkin lätkä, mutta se oli luoville bloggaajille, enkä minä ole sellainen.  Eiköhän näitä nyt yksi riitä. 

Mutta Lepis halusi tietää  minusta seitsemän asiaa, joita kukaan muu tässä maassa ei tiedä. No, 

1. Minulla on luomi vasemmassa poskessa.
2. Juon tätä kirjoittaessani portviiniä.
3. Syön valkosipulia viipaleina leivän päällä.
4. Käyn mielelläni kusella metässä polun viereen. Niin koirat, jänikset ja hirvetkin tekee, vieläpä suoraan polulle. Luonnon kiertokulkua.
5. Olen jo kirjoittanut muistelmani, mutta en tule niitä julkaisemaan.
6. Tykkään saippuasta, joka haisee kielolta. Ne myy sitä hunajakaupassa.
7. En ole joutunut tappeluun vuosikymmeniin.

Miina

Miina on nyt ollut meillä jo useamman viikon, en muista enää tarkasti. Tykkää selvästi olla. On hyvää kaveria kaikkien kanssa, mutta makaa päivät ja yöt minun vieressäni kun olen kotona, ja kulkee minun kanssani kävelyllä. On jäntevöitynyt ja vahvistunut, tekee pitkätkin lenkit jo reippaasti.

Miinaa on selvästi pidetty edellisissä paikoissa kohtalaisen ystävällisesti, mutta löperösti. Se tuntee peruskomennot, osaa istua, mennä maahan ja tulla. Tassuakin se osaa antaa, vaikka se on ihan turha taito, enkä itse käytä sitä komentoa koskaan. Seuraamaan ja odottamaan sitä ei ole opetettu. Eikä opetuksessa olla oltu erityisen tiukkoja eikä ehkä johdonmukaisiakaan; totteleminen on aika hidasta ja laiskaa. Ruualla palkitsemiseen se on tottunut, alussa odotteli aina tuleeko jotain, mutta minä taputan vain kaulalle, en ole oppinut jatkuvaan syöttämiseen. Ehkä Miina on vähän laihtunutkin, en ole nyt punninnut. Laiha se ei missään tapauksessa vieläkään ole. Ja se on mitä ilmeisimmin ulkoillut tähän asti vain tepastelemalla pihalla ja lyhyillä lenkeillä. Paskat se on opetettu tekemään siististi ojaan, tielle se ei tee koskaan, eikä pihaan. Maha toimii hyvin nykyään, kiinteää sulanutta tavaraa, ei hermostunutta ripulia kuten alussa.

Olen aikoinani oppinut sivistyneeseen eurooppalaiseen koiran kanssa kulkemisen tapaan, missä koira koulutetaan niin hyvin, että se kulkee mukana ilman remmiä. Minua ärsyttää nykyinen lainsäädäntö, joka määrää koirat kytketyiksi ulkona. Hankalaa kävelyä niin koiralle kuin isännällekin. Edellisen koirani kanssa en sitä lakia ikinä noudattanut, mutta Miina on vielä vähän arvaamaton. Se haukkuu kovaa hoiperteleville humalaisille sekä toisille koirille. Känniset se lienee oppinut tuntemaan ensimmäisessä perheessään, ja vihaa niitä ilmiselvästi. Toisille koirille se ei varsinaisesti ole vihainen. Päästessään lähelle häntä heiluu ystävällisesti, eikä tappeluita ole tullut koskaan, mutta kun sillä on niin jykevä haukku, se etäämmältä helposti pelottaa sekä toisen koiran että sen taluttajan. Mistähän tuollainenkaan tapa lienee peräisin? Olen saanut sitä vähän hillittyä, mutta en poistettua.

Pienemmillä teillä, poluilla ja metsissä kuljetaan hiljaiseen aikaan vapaasti ilman hihnaa, tosin valjaat kaiken varalta päällä ja hihna taskussa. Miina on nyt jo niin tiukasti minun koirani, että sitä on varsin helppo opettaa. Vähän kuin rakastunut nainen, joka on päästään sekaisin ja sanoo: "päätä sinä kaikesta". Se pysyy aina lähellä, seuraa kohtalaisen hyvin käskettäessä, ja muutenkin tekee ilmeisen mielellään kaiken mitä sanon, vaikkei kuitenkaan nopeasti eikä tarkasti. Eikä pitkäjänteisesti; sitä ei ole kukaan opettanut nuorena keskittymään. Seuraaminen aina keskeytyy mielenkiintoiseen hajuun jossain vasemmalla.

Tämä riittää kuitenkin minulle, mistään näyttelykoiratoiminnasta en ole ikinä ollut kiinnostunut. Haluan vain helppoa ja miellyttävää elämää niin minulle kuin Miinallekin, ja kohtuullinen määrä kuria ja taitoja helpottaa elämää. Toisaalta on jo 15 vuotta siitä kun edellisen kerran oman koiran koulutin, ja olen nyt vanhempana ja töistä väsyneempänä tullut selvästi löperömmäksi itsekin. Riittää, että minulla on tarvittaessa auktoriteettia ottaa tilanne kokonaan omaan hallintaani, hihnan kanssa tai ilman, mutta muuten mennään niin kuin kummallekin on mukavinta.

Iloinen olen Miinasta. Kiintymyksemme on molemminpuolista.

Musiikkia väsyneelle miehelle

Danielle Licari
Aria de J.S. Bach concierto para una sola voz

Työelämää

Meitä on periaatteessa kuusi, käytännössä puolet. Yksi on jatkuvalla sairaslomalla, pitäisi päästä jo sairaseläkkeelle, mutta koska hän pystyy vielä liikkumaan ja puhumaan, eivät laske. Toinen ei tule toimeen viinan kassa, on sen takia erittäin kevennetyllä työohjelmalla, mutta ei se auta, hävisi taas pariksi viikoksi. Opiskelijat häneltä ovat pitkälti jo kaikonneet.  Kolmas piipahti alkusyksystä töissä, mutta onnistui saamaan pätkän tutkimusrahaa, ja häipyi britteihin. Neljäs on ratsastajanainen, jolta meni polvi tohjoksi hevosen selästä pudotessaan. Pää toimii, ja on tehnyt kovaa töitä tähän asti, mutta menee kohta leikkaukseen ja on sen jälkeen liikuntakyvytön ja pitkälti poissa pelistä loppusyksyn. Nuori assistentti on terve, ja nuori lyhytaikainen viransijainen myös, sekä minä, jota kuitenkin jo selvästi ikä painaa. En jaksa niin paljon kuin kolmekymppisenä. Rahaa ei ole näin laihan vuoden loppupuolella kassassa enää paljon mitään, ei voi palkata ketään ylimääräistä, eikä siitä paljon hyötyä edes olisi. Nämä nuoret terveeni hoitelevat nyt sisään tulleet ihmiset kandidaateiksi.

Ihmisen kuljettaminen kandidaatista maisteriksi vie 2-3 vuotta, maisterista tohtoriksi 4-5 vuotta, ja se sujuu pienimmin ongelmin kun ohjaaja pysyy aina samana, tai ainakin on tuttu ja kokenut henkilö, niin että ohjausvastuun vaihto sujuu helposti. Apua tulee vähän dosenteilta ja vanhemmilta tutkijoilta, mutta ihmisiä on näissä vaiheissa kuitenkin useita kymmeniä. Hevosnaiseni ja minä ollaan luettu koko syksy valtavia määriä gradujen ja väitöskirjojen käsikirjoituksia, tutkijoiden seminaaripapereita, artikkelikäsikirjoituksia ja kirjojen käsikirjoituksia, sekä tutkimussuunnitelmia, joilla ne hakevat seuraavaa pätkäpalkkaa itselleen, ja joihin kirjoitetaan suositukset. Normaalin opetuksen, hallinnon, ja kaikenlaisen yliopistosälän lisäksi.

Kyllä tässä toimeen tullaan. Me pidetään tälläkin porukalla keskimääräistä parempaa huolta opiskelijoistamme, ja saadaan aikaan kohtuullisen korkeatasoista jälkeä niin opetuksessa kuin tutkimuksessakin. Minä yritän järjestellä kohtuudella töitä itse kullekin muuttuvien tilanteiden mukaan, ja kyllä ne tekee ja venyy, ottavat töihin kykenemättömien kollegojen töitä itselleen, kun vain pyydän. En ole koskaan käskenyt; en tiedä tekisikö ne mitään, jos yrittäisin. Onneksi ei tarvitse. Mutta puolitoista kuukautta syyslukukautta on mennyt ja tässä aletaan olla kaikki jo hyvin väsyneitä. Minullakaan ei ole ollut yhtään varsinaista vapaapäivää sitten elokuun loppupuolen, joka ainoa viikonloppukin menee gradujen ja muun kommentointiin. Kaiken matkustamisen olen lopettanut, ei ole varaa lähteä mihinkään, töitä kasaantuisi liian paljon.

Kyllä näinkin mennään, mutta joskus käy mielessä, että mitä jos meitä olisi kuusi tervettä ihmistä töissä? Jokainen hoitaisi omat hommansa. Minua ei tarvittaisi palomieheksi sammuttamaan jatkuvasti paloja siellä täällä. Ihmiset pitäisi päästää nykyajan työelämästä eläkkeelle 55-vuotiaina, tai viimeistään silloin kun ensimmäinen aivoinfarkti tulee,  niin ettei tarvitsisi rampana yrittää olla töissä. Alkoholisteilla pitäisi olla pääsy kunnon terapiaan ja hoitolaitokseen niin pitkäksi aikaa kuin he tarvitsevat; kolmen päivän sulkeminen katkaisuasemalle ei korjaa mitään.  Töihin sisään 30-40 vuotiaita hyvin koulutettuja terveitä ja reippaita ihmisiä vakituisiin työsuhteisiin, joissa saisi keskittyä töihinsä, eikä seuraavan työpaikan tai rahoituksen katseluun. Millaistahan sellainen olisi?

Onneksi yksi asia on helpompaa viime vuoteen verrattuna. Opetusministeriö rääkkää nyt urakalla Suomen Akatemiaa, CIMOa, Terveyden ja hyvinvoinnin laitosta yms spesialisoituneita paikkoja, eikä ehdi nyt paljoakaan kiusaamaan yliopistoja. Se helpottaa selvästi. 

Kyllä tähän sopeutuu. Mistään, mistä ei ole pakko, ei kehtaa enää huolehtia. Huolehtikoot niistä ne, joita kiinnostaa. Jos ei ketään kiinnosta, niin olkoon. Koiran kanssa kävelyistä olen sen sijaan huolehtinut hyvin, ja kohtuullisesta määrästä pihatöitä. Ruumis on kohtalaisessa kunnossa, ja öisin useimmiten nukun. Jos minäkin tästä sorrun, niin siitä ei seuraa hyvää kenellekään.

Ja onneksi näistä opiskelijoista riittää iloa tilanteessa kuin tilanteessa. Yksi kirjoittaa Norrbottenista meän kielellä, ja sille minä vastoon tietysti savoks. Toinen on lähdössä Peruun inkojen pariin ja sotkee sähköposteihinsa epsanjaa ja ketsuaa; minä vastailen omalla sekoituksellani, jossa on ketsuan tilalla guarania. En sitä juuri osaa, mutta minulla on joskus Paraguaysta ostettu Kastiliano-Guarani -sanakirja. Vielä on sen verran kunnossa, että jaksaa leikkiä lasten kanssa. 

Pihatöitä

Tämän illan kävelylenkki ei ollut pitkä. Isäntä on ollut liikkeessä koko iltapuolen päivää, kun karvainen leidi vain makaili auringossa ja katseli. Tytär venäytti eilen koipensa, koko nilkka on paksusti turvoksissa. Vaimo käytti sen kuvattavanakin, mutta ei se ole kuin tavallinen venähdys, ei mitään murtumaa. Käärin siihen ideaalisiteen, ja tytär oli pihassa kaverina. Ei töissä, kaiveli vain, auringossa hänkin, auringonkukista siemeniä ja söi niitä.

Minä panin pihan talvikuntoon. Kalusteet pinoon katon alle, kaislamatot rullalle ja liiterin vintille, vaimon paleltuneet kesäkukat kottikärrillä kompostiin (isoja painavia ruukkuja vaikka kuinka monta), painoina ja alustoina olleet betonikivet siistiin pinoon kompostin viereen, talon ympäryksen haravointi ja harjaaminen. Viimeiset salaatit ja retikat nostin maasta, ovat tähän asti pärjänneet harson alla, mutta nyt ei ole enää päivisinkään kovin lämmintä. Kuitenkin vielä lokakuussa on salaatia syöty omasta maasta. Jäävuorisalaatti on syksyisin parasta ja rapeaa, muut menevät vähän kitkeriksi. Daikonit eivät ole kovin kirpeitä, niitä voi syödä melkein kuin porkkanaa polttamatta suutaan. 

On tässä syksyllä tehty muutakin kuin Miinaa kävelytetty. Pitkin syksyä viikonloppuisin olin lapion kanssa pellolla paljon, kaivoin ojia, keräsin sieltä kivet mullan ja saven seasta, ja täyttelin takaisin mullalla ja muilla aineksilla. Kompostia ei enää olekaan, ennen kuin tämän kesän naatit, lehdet ja ruuantähteet on hajonneet, eli ensi syksynä taas on. Muutin sitä 10 cm tiukkaa multakerrosta lapion syvyisiksi kuohkeammiksi penkeiksi. Missä vaan pääsi; jos oikein kovaa ja hirvittävän kivistä savea oli, niin annoin olla. Kasvaako siinä ensi kesänä sitten paremmin on toisarvoinen juttu, töitä vartenhan minulla kasvimaa on. Mutta luulenpa kasvavan. Etenkin daikoneita saisi tulla enemmän kuin nyt, vaimo syö niitä määrättömästi. 

Sitten levittelin väleihin ruokohelpiä, n. 500 kg eli kaksi isoa pyöreää paalia. Olki olisi sileämpää ja hiukan miellyttävämpää, mutta eiköhän tuokin asiansa aja. Peitteet päälle. Ei talvea varten; talvi ei maata haittaa, vaan ensi kesää varten. Vähentää kitkemistä, ei ole sitä juuri ollenkaan, eikä juuri tarvitse kastellakaan, kosteus säilyy peitteen alla. Lannoittaakin sitä maata, ja pitää lahotessaan madot tyytyväisinä. Sitä kohtaa, minne aikoo kylvää, ei kannata peittää. Tekisi kyllä maalle hyvää, mutta räksät tulee ohuemmin peitettyihin kohtiin ja peitteen rajoihin porukalla etsimään matoja ja kaivavat samalla siemenet ylös, tai heittävät oljet sirkkataimien päälle.

Saa sitten nähdä mitä ensi kesänä tapahtuu; ainakin kauran ja vehnän oljissa on mukana siemeniä, ja niitä on sitten kasvanut siellä täällä pitkin peltoa. Kelpaavat syksyllä linnuille. Ruokohelpista saattaa kasvaa miehen mittainen sankka ruovikko. Näin varoitteli ainakin ne paalit minulle myynyt isäntämies. Mutta tuskinpa kuitenkaan kovin pahasti. Peitteen alla itävä siemen ei pääse pinnalle, eikä peitteen pinnassa itävä siemen juurtumaan. Muutama helpi saisi kasvaakin, en ole sitä kasvavana missään nähnytkään.

Sitten ei muuta kuin lunta ja pakkasta, molempia paljon. Piha on pääosin valmis siihen. Talvi painaa sekä penkit että helpit vähän matalammiksi ja tasaisiksi, keväällä ei tarvitse kuin heittää sekaan vähän kanankakkaa ja siemeniä. Kohtahan se kevät jo tulee.

Nainen itkee

Taas yksi väitöskirjantekijä oli jäänyt jumiin. Puhelimeen oli tullut useita soittoja ollessani pihatöissä; soitin vastaan ja hän itki puhelimessa. Sitä vartenhan minä olen olemassa, ei se mitään. Ihmiset helposti vaatii itseltään täydellisyyttä, mutta sen täydellisyyden kanssa menee äkkiä eksyksiin, kun kukaan ei oikein tiedä mitä se tarkoittaa. Hyvä riittää. 

Miina

Koira tuli taloon, ja asettui asumaan. 8 vuotta, 41.4 kiloa lämpöä. 

Musta noutaja. Sillä on selvästi kultaisen noutajan pää ja karvoituksen muoto, mutta se on jykevämpi, enkä tiedä mistä tulee musta väri, ja silkinpehmeä karva. Turkki on niin kamalan pehmeä ja miellyttävän sileä, että en ole ennen tuollaista tavannut. Isoon päähän mahtuu aivoja, miksi tykkään noutajista; toinen syy on niiden hiljainen rauhallinen luonne. Sopivat minulle.

Se on ollut pentuna Helsingin seudulla jossain alkoholistipariskunnan luona, mistä se on otettu rääkättynä poliisin toimesta huostaan. Sitten puoli vuosikymmentä Karjalassa jollain poikamiehellä, joka on joutunut luopumaan siitä töiden muututtua sellaisiksi, ettei kotona ole enää voinut paljoa olla. Vuoden  Tuusulassa isossa lapsiperheessä, missä sitä pikkupojat ovat kuitenkin kiusanneet niin, että noinkin rauhallinen koira on alkanut olla niille vihainen. Viimein sitten muutaman viikon äitini luona, joka sääli koiraa, ja toisaalta halusi itselleen jonkun, joka pakottaa hänet kävelemään.

Äitini on kuitenkin jo melkein 80-vuotias. Kun Miina on puistossa tavannut jäniksen, ovat sekä koira että mummo menneet kovaa kyytiä märkien pusikoiden läpi, jos äitini ei ole saanut heitettyä hihnasta irti. Hän mieluummin kävelisi hissukseen pusikoiden ympäri. Eikä hän oikein jaksakaan joka päivä kovin pitkiä lenkkejä, ei ehdi lihakset enää palautua. Niinpä sitten minulle.

Oikein hyvä. Minun on tehnyt mieli koiraa sen jälkeen kun Oona 2 vuotta sitten kuoli, kypsässä 14 v 10 kk iässä. Oikeassa talossa pitäisi olla koira. Suhde koiran kanssa on erilainen kuin ihmisten kanssa, ja tärkeä sellaisena. Tytär jo no nyt niin iso, että voi huolehtia Miinasta koulun jälkeen, ja saapahan samalla voimaharjoittelua, on saman painoinen kuin Miina, mutta vahva hänkin. Minä olen oikein tyytyväinen, kun tyttärellä on iltaisin seuranaan tukeva iso jötikkä, joka on ehdottomasti hänen puolellaan, jolla on syvältä rinnasta lähtevä matala jykevä murina, ja joka tarvittaessa ei pelkää mitään. Miina on vähän kuin pieni karhu. Tyttärellekin on hyväksi joutua huolehtimaan pikkusiskosta, koska on ainoa lapsi, ja vielä näin vanhojen vanhempien lapsi, jotka häntä kyllä lellivät. 

Kerran viikossa vien Miinan äitini luo, joka pitää urheilupäivän. Sen vertainen tekee hänelle hyvää, ja pitää seikkailumieltä yllä. Ainakin niin kauan kuin ei tule kovin liukasta.

Minä kävelen Miinan kanssa päivittäin aamuin illoin reilut 10 kilometriä, mikä tekee minullekin hyvää. En heräile juuri enää öisin, enkä jouda edes istuksimaan illoin täällä Lokkerissa, kunhan joskus nopeasti käyn Veispukin katsomassa. Miina ei ilmeisesti kovin pitkiä matkoja ole viime vuosina kävellyt. Alussa häntä sai melkein vetää, ja askel oli hidas. Nyt kun reilu pari viikkoa on kuntoiltu, menee ensimmäiset 3 kilometriä jo kummaltakin aika reippaasti, tosin välillä tietysti haistellaan paskaa ja kusta, kuten asiaan kuuluu, ja tehdään omia viereen. Miina siis. Sen jälkeen on kävelty ylämäet kilometrin parin verran kohtuullisen hitaasti, kunnes taas on saatu voimia palautettua. Tämä käy minulle hyvin, teräkunnossa en ole itsekään. Viime vuoden matkustamisesta, aikaeroista ja kamalasta väsymyksestä viisastuneena olen kieltäytynyt tänä syksynä kaikenlaisista ulkomaankeikoista, joten on tässä aikaakin koiraa kävelyttää. Olen oikein tyytyväinen. 

Koirat liikkuu nykyään kuin ihmiset. Pidemmistä ja lyhemmistä suhteista toisiin. Miina tarvitsee nyt kokolailla paljon paijausta, niin kuin adoptiolapsi, jotta tietää olonsa tykätyksi ja turvalliseksi. Jonkinlainen shokkihan tällainen muutos aina on, mutta paijataa. Minun vieressäni se yleensä aina makaa, kun kotona olen, niin kuin koirilla on tapana tehdä. Kohtelen niitä selvästi kovakouraisemmin kuin perheeni naiset, mutta koirat vain tykkää siitä. 

Nyt olen vain väsynyt. Viikko takana. Mutta ei se paha viikko ollut, hyvin täysi vain. 

Olen surullinen. Tapasin jonkun.

Danielle Licari Les Parapluies de Cherbourg 1964



Depuis quelques jours je vis dans le silence
Des quatres murs de mon amour
Depuis ton départ l'ombre de ton absence
Me poursuit chaque nuit et me fuit chaque jour
Je ne vois plus personne j'ai fait le vide autour de moi
Je ne comprends plus rien parce que je ne suis rien sans toi
J'ai renoncé à tout parce que je n'ai plus d'illusions
De notre amour écoute la chanson

Non je ne pourrai jamais vivre sans toi
Je ne pourrai pas, ne pars pas, j'en mourrai
Un instant sans toi et je n'existe pas
Mais mon amour ne me quitte pas
Mon amour je t'attendrai toute ma vie
Reste près de moi reviens je t'en supplie
J'ai besoin de toi je veux vivre pour toi
Oh mon amour ne me quitte pas

Ils se sont séparés sur le quai d'un gare
Ils se sont éloignés dans un dernier regard
Oh je t'aim' ne me quitte pas.

Michel Legrand & Jacques Demy

Englanninkieliset sanat ovat myös kauniit.

Connie Francis - I will wait for you

If it takes forever I will wait for you
For a thousand summers I will wait for you
Till you're back beside me, till I'm holding you
Till I hear you sigh here in my arms

Anywhere you wander, anywhere you go
Every day remember how I love you so
In your heart believe what in my heart I know
That forevermore I'll wait for you

The clock will tick away the hours one by one
Then the time will come when all the waiting's done
The time when you return and find me here and run
Straight to my waiting arms

If it takes forever I will wait for you
For a thousand summers I will wait for you
Till you're here beside me, till I'm touching you
And forevermore sharing your love

English Words by Norman Gimbel

Lämmintä syyskuuta

On ollut leppeää ja lämmintä, hallasta ei tietoakaan. Kukat edelleen kukkii. Colchium autumnale on vasta saanut nuppunsa kaikki auki. Se vain jaksaa vuodesta toiseen, ei sitä myyrät syö. Tai jos syövät, niin ilmeisesti kuolevat nopeasti. Kolkisiini tappaa yhtä hyvin kuin arsenikki.



Echinaceae purpurea. Näistäkin tykkään. Pitäisi saada enemmän.



Rudbeckia fulgida.



Lilium lancifolium. Tämä on kasvanut niin varjoisessa paikassa, että kukkii vielä, vaikka sen auringossa kasvaneet kaverit on jo lakastuneet ruskeiksi.


Heräsin jostain syystä aamuyöstä levottomana. Jospa näiden kukkakuvien kanssa väsäämisen jälkeen taas nukahtaisi.

Rosmariinilahnaa

Joskus kuulin kreikkalaisen kalanvalmistusohjeen. En muista siitä muuta kuin rosmariinin, mutta sehän riittää. Leikattiin tyttären kanssa eilen illalla pihan rosmariinista pisimmät oksat pois ja kaivettiin se maasta ruukkuun; ei pysy hengissä ulkona talvella. Otettiin kesällä pyydetty iso lahna ja tungettiin rosmariinit sen mahaan ja ympärille. Vähän suolaa, ja ruikattiin vähän oliiviöljyäkin vähentämään kuivumista ja antamaan lisää Välimerta makuun. Käärittiin se leivinpaperiin, sitten kerrokseen sanomalehtiä lämmön tasaamiseksi, ja lopuksi tungettiin paketti vuorokaudeksi uuniin. Talo jäähtyy jo, pitää joskus lämmittää. Tänään syötiin. Mielenkiintoisen makuista, ei pahaa ollenkaan. Ruodotkin oli jo pehmeitä ja syötäviä. Lapsi tarvitsee luunrakennusaineita.

Hyvä sauna

Hyvässä saunassa on hyvä ilmastointi, niin että siellä on aina raikasta hengittää. Koneellisesti ilmastoidussa talossa se tarkoittaa tuloventtiiliä keskellä laipiota ja poistoventtiiliä lauteiden alla. Saunassa käydessä koneen nuppi käännetään kaakkoon. Kiukaan takana sen yläpinnan tasalla on myös ilmaputken venttiili, vedetty suoraan ulkoa lattian alapuolitse, mutta ei sitä juuri ole tarvinnut avata kuin kiuasta lämmitettäessä.

Siellä on Aitokiuas, joka lämmitetään päivällä hyvissä ajoin, monta tuntia ennen saunomista, niin että koko sauna lämpenee pehmeäksi. Hyvä ylälaude on klinkkeröityä 100 mm paksua betonia, joka lämpenee iltapäivän mittaan lämpimäksi. Nuohousta varten on päästävä piipun juureen, joten alalaude on tehty puusta. Tuhkaluukku, joka kuvassa näkyy, on naapurihuoneen takkaa varten. Kiukaan viereen on paras muurata tiilistä muuri, johon alalauteen kiinnittää. Rakenne on täysin paloturvallinen, eikä pienetkään lapset putoa siltä lauteelta. Se on leveä, niin kuin ylälaudekin. Aitokiuas ei ole pinnaltaan hirvittävän kuuma, eikä tee pahaa jälkeä jos sitä nopeasti koskettaa, mutta hohkaa kuitenkin lämmintä niin, että lapset ei kurkottele muurin ylitse. Muurin yläpintaan lapset piirtelee löylyvedessä kostutetuilla sormilla kuvia; se on sen verran kuuma, että kuvat haihtuu minuutissa, muttei polta märkää sormea.



Portaat on muurattu paikalleen leca-harkoista, niin että ne eivät vahingossakaan lipeä vanhankaan ihmisen jalan alta. Etureunaa on vähän viistottu, jotta askeltaminen olisi helpompaa. Lattia on klinkkeröity, niin että se on helppo pitää puhtaana. Puuosat ovat vaaleaa haapaa, joka on miellyttävää koskea, eikä pihkaa. Tosin nyt käyttäisin harmaaleppää, mutta tehdessäni minulla ei sitä vielä ollut lautoina eikä lankkuina. Värejä ei pidä olla kovin montaa, ja niiden pitäisi olla laajoja pintoja. Hyvässä saunassa on täyspuuovi, millä ulkopuolisen maailman saa suljettua pois, ja voi halutessaan olla ihan pimeässä. Kiveä saunassa ylipäänsä pitää olla paljon, niin että se säilyy lämpimänä pitkään. Talvella pakkasella on mukava mennä lämpimän kiven päälle makaamaan uudestaan seuraavana päivänä. Pehmeään pimeään.

Kun itse tekee ja kuskaa kaiken tavaran peräkärrillä kotiinsa, isot kivilaatat tosin muutaman sadan kilometrin päästä louhimolta Pihtiputtaalta, niin ei hyvä sauna ole kovin kalliskaan. Kiuas itse on kaikkein kallein kapine, mutta käyttökustannukset on pienet, ja se kestää. Puuovi ilman tarpeettomia ikkunoita on halpa, mutta sellaista voi joutua etsimään. Rautakaupat yrittää väkisin myydä kaikenlaisia lasiviritelmiä.

Japanilaiset naiset

Jotensakin kammotavaa, että monet japanilaiset naiset eivät voi mennä saunaan alasti toisten naisten kanssa. En minä sinne ole työntymässä sekaan. Luulin, että se tauti vaivaa vain nuorempia naisia. Kesällä oli kylässä yksi kolmekymppinen, jolle se oli absoluuttinen kauhistus. Mutta nyt täällä on yksi yli 60-vuotias, eikä meinannut onnistua siltäkään. Tyttären kanssa viimein suostui, mutta vaimon kanssa ei.

Vaikka Japanista sinänsä tykkään, niin minusta siinä maassa on outoja tabuja. Tosin, olihan minulla kesällä myös kiinalainen perhe täällä, eikä perheen äiti meinannut mennä saunaan millään edes omien aikuisten tyttäriensä seurassa. Ei ollut ikinä näyttäytynyt edes heille alasti, enkä tiedä oliko miehelleenkään. Tyttäret sentään eivät ujostelleet. Ehkä he pitävät meidän tapojamme sairaina. Mutta niin paljon kuin olen Aasiassa asunutkin, ja kaikenlaiseen tottunut, niin tässä minulle näköjään tulee jonkinlainen ylittämätön kulttuuriraja vastaan. Minusta se vain tuntuu kammottavalta. Porukalla nakuna saunaan menossa on jotain hyvin rehellistä.

En kyllä tiedä ovatko suomalaiset naiset samanlaisia, voihan täälläkin olla vaikka mitä. En tosin ole vieraidemme joukossa koskaan sellaista tavannut, enkä vieraisillakaan.

Erään rusakon tarina

Se asusteli tuossa metässä pusikoissa päivät, ja kävi öisin syömässä meidän sekä naapurin salaatit ja herneet, sekä linnuille kasvattamani kaurat. Etenkin herneet, sitä mukaa kuin maasta jotain nousi. Eikä perhe suostunut syömään salaattejakaan, kun niissä oli rusakon syömisjälkiä. Harson alla sitten loppukesästä salaattia kasvatin sen verran että pöytään saatiin.

Joku tappoi sen muutama päivä sitten meidän perunapeltoon. Puri irti pään ja toisen etukäpälän, söi niistä lihat ja nahkat. Kuka lie ollut, kissa vai kettu?

Nostin lopun ruumiin kompostoriin. Minun herneideni proteiineilla se on kasvanut. Ikkunaan törmänneet pienet linnut siellä ainakin häviävät jäljettömiin. Katsotaan häviääkö rusakko. Lämpöä on sisällä +50 astetta, pitäisi siinä tuoreen luunkin pehmetä päivien mittaan. Polttaminenhan luun kovettaa, tuoreen pitäisi lahota kohtuullisen nopeasti. Aika näyttää.

Viikko se on tämäkin. Kuuntelen päivisin 10-15 ihmisen ongelmat, huolet ja toiveet, sekä neuvon, ratkon, rauhoitan ja tyrmään minkä pystyn; graduja ja väikkäreitä on taas lähdössä alkuun, tai jatkumassa solmuun menon jälkeen roppakaupalla. Heidän lisäkseen minulla on taas yksi japanilainen vieras ihmettelemässä Suomen PISA-tuloksia. Järjestän hänelle vierailu- ja haastattelupaikkoja, ja illat selitän asioita, joita hän ei päivällä ymmärtänyt. Sekä järjestelen rahattomalle laitokselle erilaista kansallista ja kansainvälistä opetusta milloin mistäkin hanasta muutaman euron puristamalla, tai vaihtokauppoja tekemällä. Kohti luontaistaloutta. Tunnen kyllä jälleen itseni helvetillisen tarpeelliseksi henkilöksi, tietäen tosin että kuka tahansa muukin tekisi samassa tilanteessa samat hommat yhtä hyvin tai paremmin kuin minä. Olen iltaisin aivan pyörryksissä. Kummasti niinkin epäsosiaalinen olento kuin minä saa tämänkin jotensakin tehtyä.

Näitä aikoja varmaan muistelen 75-vuotiaana nostalgisesti, jos sinne asti elän, vanhainkodin kiikkustuolissa yksin torkkuessani: "Kyllä minä silloin ... ... nyt ei ne nuoret ..."

Omenoiden puristelua

Oli niitä omenoita enemmän kuin 100 kg. Niistä tuli tänään tasan 80 l mehua. Juuri ja juuri sai melkein kaiken mahtumaan pakkaseen. Yksi 10 l sangollinen ei enää millään mahtunut, mutta naapuri suostui ottamaan sen juotavakseen. Mehu on kohtuullisen makeaa, vaikka omenat ovatkin niin kirpeitä. Hyvää paksua tuoretta mehua.



Mehuaseman emäntä oli miellyttävä, harvapuheinen nainen.