お茶会 Teeseremonia

Kotijokea muutama kilometri ylöspäin. Se saa siellä ympärilleen kirsikoita, ja nimeksi muuttuu 哲学の道 Tetsugaku no michi/Filosofian tie.

 Kun sen kävelee melkein päähän, tulee itärannalla vastaan tällainen pieni ravintola, nimeltään 叶匠寿庵茶室. Merkkiyhdistelmä menee niin monimutkaiseksi, että en ole aivan varma miten nimi lausutaan; en tainnut kuulla sitä koskaan. Sieltä saa hyvin japanilaista ruokaa, ei ihan halvinta, ja siellä järjestetään myös sadōn eli teen tien opetusta. 

 Kolme kertaa vuodessa kertoivat järjestävänsä myös teekokoontumisen, tuolla pihan perällä puiden takana. Se ei ole kaikkein muodollisin teeseremonian muodoista, mutta ei sinnekään kävellä sisään, vaan pitää olla kutsu. Minulla oli, ensimmäistä kertaa eläissäni. Olen kyllä seremoniateetä juonut useamman kerran erilaisissa näytösluonteisissa tilaisuuksissa. Ja itse asiassa juon samaa teetä markettiversiona joka aamu: vihreää jauhoa kuppiin, vettä pälle ja mikrossa lämpimäksi. Mutta lopputulos on vähän eri asia. お茶会 on epämuodollisenakin vakavahko tilaisuus, minne useimmat vieraat pukeutuvat kimonoon, ja heitä saattaa tulla parinkin tunnin ajomatkan päästä. 

 Mennessä puhdistaudutaan symbolisesti aivan kuin shintō-temppeliin mentäessäkin; vasen käsi, oikea käsi, vasemmasta kädestä suun huuhtelu, ja lopuksi kauhan huuhtelu. Kauha pitää näköjään palauttaa lappeelleen vesisuihkun vasemmalle puolelle. Kaikki on tarkkaa. Rannekelloa en käytäkään, mutta myös vihkisormus piti ottaa sormesta pois. Käsissä ei saa olla mitään metallia, joka voisi naarmuttaa vanhoja seremoniavälineitä.

 Odotuspenkillä on kupissa hehkuva hiili ja vieressä bambuinen tuhkakuppi. Jos sattuisi omistamaan klassisen japanilaisen piipun, niin tuossa voisi polttaa; savukkeiden polttoa varten paikka ei ole. Edo-periodin aikana vain oli kohteliasta järjestää tällainen tupakointimahdollisuus vieraille, joten välineet edelleen ehdottomasti laitetaan valmiiksi paikoilleen. Sain oman oppaan, joka selitti vieressäni koko reilun 2 tuntia mitä tapahtuu ja mitä minun pitäisi milloinkin tehdä. Joskus ihmisellä on onnea. Hän oli 10 vuoden opiskelunsa aikana kerran nähnyt yhden ihmisen polttavan tuollaisessa paikassa.

 Ulkona oli oikeasti niin kylmä, että ei siellä pitkään kimono päällä ilman takkia voinut istua. Siirryttiin sisemmälle odottamaan. Siellä lämmitti 火鉢 hibachi eli tuliruukku. Puuhiiliä hiekassa, ja se itse asiassa lämmitti aika hyvin. En ole varma puulaadusta, mutta ei se savunnutkaan, tuoksui vain savulta miellyttävästi. Ihmisiä kerääntyi vähitellen huoneeseen, pientä rupattelua ja esittelyjä odotellessa.

 Sitten seuraavaan huoneeseen, missä seremonia tapahtui. Pari kuvaa minulla vielä on, mutta panin kameran pois kun alkoi tapahtua, jotta en häiritse ketään. Tässä hiilirasia ja tuhkakuppi lähempää.

 Tässä pannu, jossa vesi keitetään, puuhiilillä sekin. Kiehuu jo.

Täällä syötiin makea leivos ja juotiin hitaaseen tahtiin yksi kierros vahvaa teetä, minkä jälkeen vaihdettiin jälleen eri huoneeseen, missä tehtiin sama ohuemman teen kanssa. Molemmat teet oli oikein hyvää.

Meitä oli n. 10 ihmistä, melkein kaikki 30-80-vuotiaita naisia. Kertoivat, että he käyvät näissä tilaisuuksissa, jotta voivat olla todella kauniissa ympäristössä ja koskettaa todella kauniita tavaroita, sekä pitää yllä vanhaa japanilaista traditiota. Minustakin siellä oli nättiä ja harrasta. Olin kovin vaikuttunut kun kaikki päättyi. Kävelin hyvin kevyessä mielentilassa Itävuoren rinnettä alaspäin.

Teeseremoniassa on sekä estetiikkaa että yhteisöllisyyttä, seremonia alkaa pian kantaa mukanaan kun ymmärtää kuinka pitää käyttäytyä, ja se ettei ole kiire vaikuttaa myös mielentilaan.

Ja ehkä myös se, että oli yli kaksi tuntia hyvin tiiviisti naisjoukon keskellä vaikutti jotain.

真如堂 Shinnyodoo

Keskikokoinen buddhalaistemppeli vähän Kioton yliopistosta viistosti etelän itävuorten suuntaan. Alakaupungin temppeli, ei samuraiden suosiossa ollut. Yksi Hieizanin vuoren temppeleistä päätti 1000-v sitten, että myös kaupungin palvelija-, käsityöläis- ja kauppiasväestö tarvitsee myös temppelin, joten se perusti Shinnyodoon. Se ei ole kovin värikäs eikä pramea, mutta rakennukset ovat oikein hyvää puusepäntyötä. Tämäkin paikka pantiin Onin-sodassa maan tasalle, joten rakennukset ovat 1500-luvulta. Se on syystemppeleitä, eli siellä on paljon vaahteroita. Nyt kylmänä tuulisena helmikuun päivänä siellä ei ollut oikein ketään, paitsi pari munkkia ja vanha opas, eläkeläismies. Hän ilmoitti minulle, että englanniksi ei opastaminen häneltä onnistu, johon vastasin, että selvä juttu.

 Hän piti sitten minulle pitkän ja perusteellisen opaskierroksen. Siellä on komea pagoda, tehty ilman nauloja niin kuin temppelikin, hyvin harkiten tehtyä, monimutkaista, joustavaa ja lujaa kirvesmiestyötä. Kestää taifuunit ja maanjäristykset. Temppelissä on myös useita paksuja Zelkova serrata (欅 keyaki) pilareita. Hyvin kovaa ja lujaa puuta. Hän oli niistä hyvin ylpeä. Rakentaminen on kestänyt 20 vuotta, ja noin paksut rungot on varmaan pitänyt hankkia kauempaa; Kioton lähimetsät lienee hakattu aika vähiin isoista puista, kun joka paikassa on rakennettu. II maailmansodan jälkeen temppelistä varastettiin aika paljon koristeita, jotka ovat kuparin ja rauden sekoitusta. Niitä vain joku repi seinistä ja pylväistä ja ilmeisesti myi. Jäljet näkyy vielä siellä täällä; varmaan ovat jättäneet senkin ajan historian näkyviin.

 Temppelin takapuolella on kaksi hiekkapuutarhaa, joihin pääsee vain temppelin sisäkautta kävelemällä oppaan kanssa. Se ei siis ole ollut mikään johtajaluokan zen-temppeli, vaan tavallisen väen käytössä ollut aika koruton paikka, joten puutarhat eivät ole kovin vanhoja. Tästä sitä ei huomaa, mutta tämä on tehty vasta 1980-luvulla. Siinä on normaali kuolinvuoteellaan lepäävän Buddhan patsas oppilaidensa ympäröimänä, ja samalla puutarha on 借景 shakkei-tyylinen, eli ns. lainattu maisema. Siinä näkyy sama muoto kuin horisontissa olevissa Itävuorissa. Tosin kumpikaan asia ei nyt juuri tästä valokuvasta niin hyvin näy, mutta se on kuvaajan vika.

 Nätti hiekkapuutarha se joka tapauksessa on, kahden ison vanhan hinokin (檜 Chamaecyparis obtusa) rungon ympärille päättyvä. Pitkä ja kapea puutarha, josta sain oven raosta ottaa kuvat.

 Jokin osa Mitsuin kauppiassukua on vaikuttanut täällä Kiotossakin, heillä oli liiketoimintaa laajalla alueella jo 1600-luvulla. Täällä Shinnyodoossa on Mitsuilla oma pieni sivutemppeli, jossa suvun jäseniä silloin tällöin kokoontuu. Mitsuin suvun vaakuna on neljä neliötä ryhmässä; näkyy tuossa hirren päällä.

 Rakennuksen eteen tehtiin 3 vuotta sitten uusi hiekkapuutarha, missä vaakunan teema toistuu useaan kertaan, mutta ei koskaan säännöllisenä, eikä samanlaisena. Puutarhan uutuus näkyy heti, se on tyyliltään toisenlainen kuin vanhat. Eikä tämä siis ole zen-temppeli, vaan ... vaan ... puhtaan maan temppeli tämä taitaa olla. Tämä on kuitenkin ihan oikeasti nätti ja harkittu hiekkapuutarha. Vaikka sitä Tilkkutäkkipuutarhaksi myös kuulutaan sanottavan. Sen buddhalainen ajatus, minkä oppaani kertoi, on, että vaikka lähdetään liikkeelle säännöllisesti kuviosta kuten Mitsuin vaakuna, elämä ei pysy samanlaisena ja tilanteet, kuten hiekan väri ja neliöiden muoto, voivat vaihtua nopeastikin. Jokaiseen vain pitää sopeutua ja ottaa muutos vastaan tyynesti.

Tykkäsin kovasti paikasta. Ystävällisen, vanhan ja paljon tietävän herrasmiehen opastettavana oleminenkin oli arvokas asia.

大徳寺 Daitokuji

Tämä on meiltä pienen 3 km kävelymatkan päässä länteen päin, tasangolle. Pohjois-Kioton iso zen-buddhalainen temppelialue. Perustettu 1300-luvulla, ja kuten melkein kaikki muukin Kiotossa, poltettu maan tasalle Onin-sodan aikaan 1467-77, ja rakennettu uudelleen 1500-luvun mittaan. Siitä tuli 1500-luvun sotilasjohtajien suosima temppeli. Oda Nobunaga on haudattu sinne. Toyotomi Hideyoshi kävi siellä juomassa Sen no Rikkyuun valmistamaa teetä, ja Japanin nykyiset tärkeimmät teekoulukunnat ovat saaneet siellä alkunsa, koska Rikkyuun oppilaiden myötä ne muotoutuivat. Siellä Hideyoshi myös kerran suuttui Rikkyuuhun syystä jota kukaan ei tiedä, määräten tämän työntämään miekan vatsaansa ja kuolemaan.  Rikkyuu on myös haudattu tänne.

Daitokuji ei ole yksi temppeli, vaan kokoelma temppeleitä. Pääalueen käytävillä saa käydä kävelemässä aivan ilmaiseksi vanhoja petäjiä katsellen.

 Joskus voi avoimesta portista nähdä myös temppelipihoja, mutta kaikkiin ei pääse sisään.

 Joihinkin pääsee, kuten Daisen-iniin. Niihin jokaiseen maksetaan erikseen, hinnat vaihtelevat temppelin kuuluisuuden = kävijämäärän mukaan. Täällä ihmisiä on kohtuullisesti, mutta ympäri vuoden aina.

 Daisen-in lienee kuuluisin alatemppeleistä. Siellä on tunnettu hiekka/kivipuutarha, jonka reunalla Sen no Rikkyuu teetään valmisteli, ja missä Miyamoto Musashi myös kävi jonkin aikaa opiskelemassa. Siellä on tehty ensimmäiset japanilaiset paperipäällysteiset liukuovet, jotka päästävät valoa sisään, ja jotka nykyään ovat tyypillistä vanhaa japania. Siellä on Japanin ensimmäinen tokonoma, alkuaan paikka vierashuoneessa matkatavaroiden asettamista varten, mutta josta kehittyi paikka, johon asetellaan koristeita, piirroksia ja ikebanaa vieraiden ihailtavaksi. Ja on siellä vielä Japanin ensimmäinen 1500-luvulla uuden tyylinen sisääntuloportti temppeliin. Näin ainakin temppelissä itsessään kerrotaan. Sen sisääntulokäytävästä sai ottaa valokuvan, mutta temppelissä itsessään ei ollenkaan. Ei myöskään sen puutarhasta. Sama kielto oli joissakin muissakin temppeleissä. Niissä katsotaan puutarhoja, kuunnellaan oppaiden esitelmiä, nähdään teehuoneita ja siinä se. Sinänsä mukavaakin kun ei tarvitse kaivella kännykkää tai kameraa koko ajan esille.

 Mutta on myös temppeleitä, joissa kuvauskieltoa ei ole. Jokainen niistä päättää itse. Jos olisin viisaampi, minulla olisi muistissa mikä tämä temppeli niistä oli, mutta käveltyäni aikani sukkasillani temppeleiden puulattioita olin niin kylmissäni, että ajatus ei enää juossut. Täällä on joka tapauksessa nätti sammalpuutarha.

 Useita pieniä hiekkapuutarhoja; jokia siis, joita myöten virta kulkee lopulta

 isompaan lampeen, ja jää sinne hiljakseen kiertelemään. Tämä ei ole Japanin kaikkein kuuluisin hiekkapuutarha, mutta ystävällinen ilmeeltään. Tämä on oikein hieno. Kovin kuuluisista puutarhoista, joita ei saa edes kuvata, jää vähän tyly tunnelma. Tämä oli kiltti puutarha.

Helmikuun alun kukkia

Täysi Kioton talvi jatkuu tammikuun lopun lämpöaallon jälkeen, joten ei kasvimaailmassa mitään muutosta ole tapahtunut. Öisin usein pakkasen puolella, päivisin muutama aste lämmintä, vettä tai räntää tulee usein. Siperiasta päin yleensä tuulee, ja kovaa, menee kosteana vaatteiden lävitse.

Camellia japonica (椿 tsubaki) kukkii koko talven, aloittaa silloin kun kylmenee ja lopettaa kun kevät alkaa lämmittää. Pensaissa on yleensä aina nuppuja, auki olevia ja lakastuneita kukkia yhtä aikaa. En tiedä kuka niitä pölyttää, koska hyönteisiä ei missään näe, mutta joku kuitenkin. Siitä on lukemattomia puutarhamuotoja, kaikissa valkean ja punaisen välisissä sävyissä. Luonnonlaji on punakukkainen, mutta en tiedä olenko koskaan sellaista nähnyt. Nämä ovat kasvitieteellisestä puutarhasta.

 Toinen pensas, joka kukkii samalla tavalla, on Camellia sasanqua (山茶花 sazanka eli vuoritee; teepensaan sukulaisia molemmat ovat), josta myös on lukemattomia puutarhalajikkeita. Sen luonnonlaji puolestaan on valkokukkainen, mutta tässä alla oleva punainen on kaikkein yleisin. Tsubakin kukat ovat vähän supummassa ja sazankan kukat avoimempia, siitä ne erottaa.

 Chimonanthus praecox (蠟梅 roobai) rupeaa kukkimaan tammikuussa. Sitä näkee puutarhoissa aika usein. Se haisee hyvältä, tyynellä jo muutaman metrin päähän pensaasta. Alkuaan kiinalainen puu, mutta sitä on kasvatettu Japanissakin jo kauan.

 Siinä kukat melkein on. Joskus saattaa nähdä lokakuun kirsikan, joka kukkii näiden tavoin pitkin talvea harvoin pinkein kukin, mutta kännykässä kamerana on omat ongelmansa. Tarkentaa mihin sattuu, mutta ei siihen kukkaan koskaan.

Lumi kai pitää laskea talven koristeeksi; tässä sitä taas makuuhuoneen katolla. Kyllä kylmässä nukkumiseen tottuu, tuntuu jo miellyttävältä, ei kuumassa haluaisi nukkuakaan.

 Kaikkein yleisin väriläiskä tähän aikaan vuotta Kiotossa on joka tapauksessa Nandina domestican marjat. Kiotossa sitä näkee melkein joka pihassa, mutta Tokiossa en muista nähneeni sitä ollenkaan. Sekin on kauan sitten tullut Kiinasta, kuten myös sen nimi 南天, joka Japanissa luetaan nanten, ja joka tarkoittaa etelän taivasta. Etelän taivas ei juuri milloinkaan ole punainen, mutta Kiotossa selitetään sen olevan peitenimi varsinaiselle asialle, joka on 困難を転じる konnan wo tenjiru, eli se kääntää onnettomuuden pois talon pihasta. Koska kiinalaiset eivät tunne asiaa ollenkaan, tämä on kyllä kiotolaisten itsensä keksimä mutka nimeen. Tässä pienen 金剛寺 Kongooji-temppelin pihassa Sanjoon varrella Sorsajoesta hyvän matkaa itävuorille päin.

Ei haittaisi vaikka vähitellen rupeasi jo lämpenemäänkin. Luumuissa on isot nuput, mutta näin kylmässä ne ei aukea vielä.

節分鞍馬寺で Setsubun Kuraman temppelissä

Seremonia alkoi kahdelta maanantaina iltapäivällä, koulupäivän jälkeen, opettajia oli mukana paimentamassa lapsia. He ovat 7-vuotiaita, tytöt violettivalkoisissa, pojat sinivalkoisissa lasten shintō-puvuissa. Heille pidettiin ensin sukujen matri- ja patriarkkojen kanssa vajaan tunnin seremonia temppelin sisällä, missä oli rumpu- ja huilumusiikkia, saarnaa ja joskus paholaisen karjuntaa… onkohan 鬼 oni oikeastaan paholainen … tämä on monimutkaista. Yleensä he ovat pahoja, tekevät ilkeyksiä, aiheuttavat onnettomuuksia ja riitoja. He ovat kuitenkin menneet jossain määrin buddhalaisten 不動明王 fudō myōō hahmojen ja joidenkin temppelien edessä vartiota pitävien 二王 niō hahmojen kanssa. Kummatkin ovat pelottavan näköisiä, lihaksikkaita aseita kantavia sotureita, jotka puolustavat Buddhaa tarvittaessa, ja ovat itsekin jossain kohtuullisen korkealla tasolla kohti valaistumista. He ovat kuitenkin pelottavuudestaan huolimatta hyviä olentoja, tosin ankaria ja tiukkoja. Kun tähän vielä lisätään uskonnon joltinenkin haalistuminen ja maallistuminen Japanissa, sekä uskontojen yleinen sekoittaminen keskenään, niin setsubun-juhlien onista on tullut käytännössä huviolento lasten tarpeisiin. Ei samanlainen kuin joulupukista, ei hän mitään lahjoja tuo, mutta hänellä on muuta käyttöä.

Oni, lapset ja jousimiehet tulivat lopulta ulos temppelistä, ja kiersivät kolmeen kertaan sen kaikilla etusivustoilla karjumassa/hihkumassa pahaa pysymään muualla. Hyvin herttaista, ja hyvin kunnolla tehtyä. Jossain muualla huudetaan 鬼は外、福は中 ”oni wa soto, fuku wa naka”, eli ”oni ulos, onni sisään”, mutta kun tässä oltiin porukoissa hyvän onin kanssa, niin häntä ei ajettu pois, vaan vain kiljuttiin.

Kun asia oli annettu pahalle selvästi tiedoksi, ampuivat jousimienet vielä lopuksi ilmaan nuolia varmemmaksi vakuudeksi. He eivät olleet mitään ammattilaisia, vaan tavallisia Kuraman kylän miehiä, lasten sukulaisia tai perhetuttuja, eikä jouset olleet kovin vahvoja. Nuolissa on päässä paperi, joka hidasti niiden vauhtia. Niiden lentomatka oli ampujan taidoista riippuen 0.5-20 metriä.

Joissakin paikoin nuolien sijaan heitellään paahdettuja soijapapuja, mutta ei täällä. Ei tuhlata ruokaa.

Yleisö yritti saada nuolista koppia, ja vaikka ei aina saanutkaan, niin nopein sen aina joka tapauksessa keräsi. Jotkut onnistui saamaan kaksikin nuolta.

Edellisvuoden nuolista ei ole täällä tehty showta Yoshida-jinjan tapaan. Itse kukin käy vain omia aikojaan pudottamassa sen aitauksessa olevaan laatikkoon, mistä temppeli ne joskus kerää ja polttaa.

Lopuksi kulkueena viereiseen temppelirakennukseen, missä lyhyt loppuseremonia ja valokuvat oven edessä. Japanissa pojat istuu aina edessä ja kävelee kulkueissa aina edessä, tytöt on aina takana kaikkialla, mutta tässä nyt on eturiviin eksynyt kaksikin tyttöä.

Samoin kuvat vielä muista näyttelijöistä. Siinä se.

Kävelin alas vuoren rinnettä, missä lyhdyt jo alkoi loistaa. Hämärä tulee aikaisin tällaisena päivänä osin pilven sisällä.

Oni oli tästä talosta portaiden juurelta. Heillä on ravintola alakerrassa.

Täysin kasvismenu, ei lihan riekalettakaan. Tällaista voi saada kaukana Pohjoisvuorilla. Kasviksia, riisiä, nuudeleita, toofua, sieniä, yrttejä vuorelta. Ei halpa, ¥2600, mutta hyvä ateria. On siellä halvempaakin ruokaa. Mutta sopi tällaiseen päivään, jolloin oli 5 tuntia liikkeessä vuorilla ja näki paljon.

貴船神社 Kifunejinja/Kibunejinja

Kumpaakin lausumistapaa kuulee ja näkee. Kibunejinjalle pääsee helpoiten kun jää pois Eidensenin edellisellä asemalla 鞍馬口 Kifuneguchi eli Pyhän veneen suu. Sieltäkin on loivaa kävelemistä ylärinteeseen noin kilometrin verran, mutta tasaista asfalttitietä myöten. Siellä on myös helppo syödä, jos on aikaa; pieniä ravintoloita on tien varressa useita. Halvimmasta päästä ne eivät näin kaukana vuorella ole, mutta hyvää ruokaa niissä on.

Täällä mennään kauas historian hämäriin. Ikää tällä on ehkä 1600-vuotta, eli perustamisaika olisi 400-luvulla. Yksi tarina kertoo, että kauan kauan sitten sateen jumalatar laskeutui tänne taivaasta, tykästyi paikkaan ja jäi tänne hän jäi pitämään huolta maailman sateista, yrittäen saada sitä kaikkialle kohtuullisesti, ei liikaa muttei liian vähänkään, vaikkei aina siinä onnistukaan. Maailmassa on muitakin voimia sateita heittelemässä. Toinen tarina kertoo, että Japanin ensimmäisen keisarin äiti, jumalatar toki hänkin, purjehti tänne etelästä Ōsakan lahdelta jokea myöten meripihkan värisellä veneellä etsimään vesien alkulähdettä, tapasi täällä sateen jumalattaren, ja perusti hänelle pyhäkön.Temppelin nimi 貴船 tarkoittaa pyhää venettä, ja tuo vene, jolla jumalatar saapui, on tiettävästi vieläkin temppelissä tallessa. Joka tapauksessa tämä on sateen jumalattaren päätemppeli, ja koska ikää on niin paljon, sillä on yli 2500 sivutemppeliä ympäri Japania. Sakepanimoiden väkeä täällä erityisesti käy pyytämässä hyvänlaatuista vettä, samoin kuin maanviljelijöitä. Tavallisia turisteja kuitenkin suurin osa. Visuaalisesti se on tunnettu erityisesti lyhtyportaikostaan, joka tästä torīn takaa alkaa.

Minäkin olen käyttänyt joskus tämän portaikon kesäisempää valokuvaa yhden kirjan kansikuvana.

Portaiden päässä on päätemppeli, jossa on yksi tärkeä veden lähde.

Temppelin vanhempiin kerrostumiin jatketaan kuitenkin maantietä joen vartta ylöspäin. Temppeli on 1600-vuoden mittaan tuhoutunut useaan kertaan, ja rakennettu joskus uusille paikoille aina vähän alaspäin rinnettä. Keskitemppeliksi kutsuttu paikka on nykyään aika pieni ja sen rakennelmat uupouusia.

Vanhimpaan paikkaan jatketaan matkaa edelleen tietä myöten. Lyhdyt ovat täällä jo harvassa.

Perillä on koruttomia vanhoja rakennuksia, mutta tuonne taakse on lisätty uudempi, jota en muista viimeksi 7 vuotta sitten nähneeni.

Tässä on ehkä sijainnut jumalattaren aikoinaan perustama ensimmäinen pieni pyhäkkö.

Ja tänne veneen muotoisen kivipatsaan sisään on suojeltu vene, jolla hän 1600 vuotta sitten paikalle saapui. Se on ollut hyvä kokoinen. Hänellä on ollut varmaan useita soutajasotureita mukanaan. On ollut kova työ saada iso vene tänne asti, koska joki ei näin korkealla ole enää leveä eikä syvä. 

鞍馬山 Kuramayama; Kuraman vuori

Kuraman temppelin takaa lähtee portaat eteenpäin vuoren laelle ja toiselle puolelle. Betonipohjaa niissä ei enää ole, mutta pääosin portaat on kuitenkin kivetty reunoistaan kivillä tai puilla.

Tasaisemmilla paikoilla kävellään juurten lomassa. Maa on märkää paikoin liukasta savea, ainakin tällaisena päivänä, jolloin on koko ajan kuin kostean pilven sisällä. Tyyntä, eikä kylmääkään, mutta utua kaikkialla. Savi lähtee rankkasateiden mukana alas rinnettä paikoissa, joissa liikkuu ihmisiä, joten juuret nousevat esiin.

Laella kasvaa isoja sugeja, jotka luovat syvän varjon. 

Siellä on pyhitettyinä ammoin murtuneiden isojen sugien kantoja.

Sitten alaspäin. Poluilla on viitat, japaniksi. Jos kehtaa katsoa merkkejä, niin siellä hyvin pärjää.

Matkalla on pari pientä Kuramaderan sivutemppeliä, kuten pyöreistä tunnuksista näkee; tässä buddhalaisille suojeluspyhimyksille pyhitetty.

Tässä taas sisältä siinä mielessä kristillisen kirkkoarkkitehtuurin mukaisesti tehty, että sinne voi mennä kengät jalassa ja istahtaa penkille lepäämään vähäksi aikaa. 

Nätti paikka.

Alas alas alas alas alas. 

Matka Kuramaderalta vuoren yli ja seuraavan vuoren rinnettä jonkin matkaa ylöspäin Kibunejinjalle vei tunnin. Kävelin sen kyllä takaisin reiluun puoleen tuntiin, kun piti ehtiä ajoissa Kuramaderaan takaisin lasten setsubun-seremoniaa katsomaan, mutta sitä varten piti riisua pois takki, villapusero ja paita, kävellä pelkällä lyhythihaisella aluspaidalla, ja silti oli aivan hikinen. Vuorilla tulee lämmin. Tunti matkaan kannattaa vähintään varata.