銀閣寺 Ginkakuji

Ginkakuji eli Hopeatemppeli on kotoa pari kilometriä Pohjoisen valkojoen (北白川) vartta ylöspäin. Temppelin luona joen seutu tunnetaan nimellä 哲学の道 Tetsugaku no michi eli Filosofin tie; se on suoraan Kioton yliopistolta vuorelle päin, ja siellä on aikanaan asunut yliopiston professoreita. Täällä meillä joki on jo ihan tavallinen, eikä kirsikoita ole riveinä sen varrella. Ginkakujissä on aina mukava käydä, vaikka siellä onkin aina vuodenajasta ja säästä riippumatta tungos. Kioton kuuluisia temppeleitä ja maailmanperintökohteita, joissa nopeiden matkalaistenkin pitää kaikkien käydä. Muromachi-periodin (室町時代) kahdeksas shōgun 足利義政 Ashikaga Yoshimasa alkoi rakentaa sitä 1482 Itävuorelle vastineena isoisänsä Länsivuorelle rakentamaan Kultatemppeliin (金閣寺), ja käytti siihen koko loppuikänsä. Rakennukset eivät ole prameita, eikä niiden seiniä ole päällystetty hopealla, niin kuin nimi antaisi ymmärtää; nimi viittaa vain zen-buddhalaiseen yksinkertaisuuteen verrattuna isoisän komeaan kultaiseen taloon. Puutarha täällä pääosassa onkin. Aina sieltä kuvattavaa löytyy, samojakin paikkoja, vaikka siellä on niin usein käynyt, lähellä kun se on. Aina siellä on useampia ihmisiä töissä siivoamassa varovasti harjoilla hiekkaa tai sammalikkoa. Se työ ei lopu koskaan, jatkunut jo reilun puolen tuhatta vuotta. Enää ne ei ole zen-munkkeja, vaan tavallisia palkkatyöläisiä.

曼殊院 Manshuin

Enkōjilta jatketaan eteenpäin reipas matka pohjoiseen vuoren kylkeä pitkin. Lyhyempi kävelymatka tänne on Eidansenin seuraavalta asemalta 修学院 Shūgakuin. Sieltä suoraan ylöspäin vuorelle. Tai vastaavasti voi palata suoraan alaspäin junalle pitkän Itävuorten pohjoisosien temppelikävelyn jälkeen. Hieizan näkyy täällä jo hyvin; saa nähdä kehtaanko kiivetä sinne tällä reissulla. Nyt sen polut ainakin on märkiä ja liukkaita. 

Manshuin instituutiona on 700-luvulta, buddhalaistemppeli, sijainnut välillä Hieizanilla, välillä keskustassa lähellä keisarin palatsia, mutta nykyiselle paikalleen sekin on asettunut vasta Tokugawan vallan alkuajoilla. Nyt se on lähinnä museo. Siellä on suuri rakennuskompleksi, jossa on paljon vanhoja maalauksia ja tavaroita, joita mitään ei saa kuvata. Rakennuksen ympärillä on pieniä puutarhanpalasia, tässä hiukan isompi alue petäjiä, hiekkaa ja kiviä. Räntä vähän vaimentaa tässäkin kaiken; kyllä tätä katselee näinkin, mutta sulana alue on nätimpi. 

Manshuin on jo niin korkealla, että täällä ei ole enää asuintaloja sen ympärillä. Vuoriteitä on ihan nättiä kävellä.

円光寺 Enkōji

Ichijōjin asemalta suoraan pari kilometriä vuorta ylös, Shisendōn ja Hachidaijinjan kohdilta käännytään vasemmalle pohjoiseen ja kävellään jonkin matkaa. Portista sisään.

Tämä on Tokugawa Ieyasun 1601 perustama temppelikoulu. Buddhalainen temppeli, jonka oppilaina oli sekä munkkeja että tavallisia miehiä, ja jonka tehtävänä oli ennen kaikkea levittää kiinalaista konfutselaista yhteiskuntaoppia Japanissa. Sehän on rauhallisen hyvin hallitun yhteiskunnan filosofiaa. Japani oli ollut sisällissodan tilassa jo pari sataa vuotta, ja konfutselaisten elementtien lisääminen japanin ideologiaan oli yksi Tokugawan keinoista stabilisoida maa. Temppelissä oli myös oma kirjapaino japaniksi muotoillun konfutselaisen opin levittämistä varten. Se sijaitsi alkuaan eri puolilla Kiotoa, kunnes asettui viimein 1667 nykyiselle paikalleen. Tämä on oikein nätti temppeli. Taidetta oli eri muodoissaan myös esillä, eikä kuvaamista ollut kielletty. 

Maalaus ovessa.

Pienessä bambumetsässä siellä pääsee kävelemään.

 Alkuaikojen ideologisesta tehtävästään huolimatta Enkōji on buddhalainen temppeli, ja siksi siellä on huolella tehty puutarha. Se on niin kaukana keskustan suurista temppeleistä, että tungosta siellä on vain syksyllä. Puutarhassa on paljon vaahteroita, ja syksyn pyhiinvaellusmatkat ajoittuvat erityisesti iltaan, jolloin ihmisiä voi olla tupaten täynnä ihailemassa lyhtyjen valossa loistavia lehtiä. Minäkin olen monta vuotta sitten siellä yhtenä iltana istunut tungoksessa salin reunalla. Nyt oli satanut lunta ja väritys oli sen mukaisesti valkoinen.

 Temppelin kuuluisa kivestä kaiverrettu käsienpesuallas. Camellian kukka koristeena.

八大神社 Hachidai jinja

Vuorta alaspäin Shisendōn naapurissa on nätti pieni shintō-temppeli. Kauniisti järjestetty temppelikin, mutta varsinainen kuuluisuus tulee siitä että juuri täällä  宮本武蔵 Miyamoto Musashi, Japanin historian kuuluisin miekkamies, kävi sen taistelunsa Joshiokan koulua vastaan.

 Siellä on nättiä hiekkaa.

 Musashin patsas, kaksine miekkoineen. Hänen taistelutyyliinsä kuului kahdella miekalla taistelu. Hänen sanotaan käyneen vähintään 60 kaksintaistelua, joista ei yhtään hävinnyt, sekä osallistuneen tämän lisäksi neljään sotaan. Mutta ei pelkästään tapellut, vaan myös kirjoitti Viiden piirin kirjan, ja maalasi tauluja. Jotkut osaa revetä moneen suuntaan.

 Temppelissä on myös säilöttynä iso pala sitä 1600-luvulla vanhaa petäjää, jonka luona Musashi tappeli. Hyvin suojattuna katon, seinien ja lasin sisään. Säilynee siellä vielä seuraavat 1000 vuotta.

狸谷山不動院 Tanukitanisan fudōin

Supikoiran laakson vuoren pyhimysten majatalo on Ichijōjin asemalta suoraan ylös vuorelle niin pitkälle kuin pääsee. Se laakso on siis uurre Itävuoren kyljessä, molemmilla puolilla korkeammat harjanteet. Ihan kuntokävely se on. Perillä on periaatteessa buddhalaistemppeli, jonka pitäisi olla vuodelta 781 peräisin, mutta sinne mennään shintōtemppelin kautta ja shintōportaita myöten. Näillä uskonnoilla ei ollut käytännön eroa ennen kuin 1800-luvulla käsite "uskonto" ylipäänsä tänne tuli ja kristinuskon mallisesti ne erotettiin toisistaan. Ennen ne olivat aika sekaisin, temppelistä riippuen, erilaisia elementtejä itse kussakin. Täällä ilmeisesti sitä eroa ei ole tehty kunnolla vieläkään, eikä tarvinnekaan. Japanilaisista turistioppaista tämä löytyy, mutta ei englanninkielisistä juurikaan. Mystinen, kaukana oleva paikka. Täällä on muun muassa seremonioita, joissa ihmiset kävelevät paljain jaloin palavien hiilien päällä ja kuulemma selviävät siitä palamatta. Mutta lujaa uskoa siihen tarvitaan. 

Täältä on matkaa enää 250 metriä korkeussuunnassa; tästä alkavat ns. terveyden portaat. Ne tekee hyvää terveydelle, siitä nimi. Ylös päästyä tuntuu talvellakin lämpöiseltä. Portaat on sen verran loivat, että matkaa on tietysti paljon enemmän kuin 250 m.

 Toriiden alitse vain. Shintōtemppeliin luulee olevansa menossa.

 Matkalla voi keventää kukkaroaan kerjäläismunkkipatsaan kuppiin, jos se tuntuu painavalta.

 Komea seinä kivistä ja lahjoitetuista kivitolpista. Tämäkin näyttää vielä ihan shintōlta.

 Pienen vesiputouksen alta löytyy kuitenkin buddhalaisen paholaisen patsas. Miyamoto Musashin (宮本武蔵) sanotaan istuneen tässä patsaan paikalla tahtoaan terästääkseen ennen kuin juoksi mäkeä alas tappelemaan yksin Yoshiokan miekkailukoulun kanssa maaliskuussa 1604. Hän selvisi siellä sitten useita kymmenien sotureiden lävitse tappamaan koulun 12-vuotiaan johtajan, ja pääsi vielä taistellen karkuun. Kuuluisia Kioto-tarinoita. Wikissä olevan tarinan mukaan hän ei kuitenkaan täällä putouksen alla istunut, vaan se on lisätty myöhemmin tarinaan. Joka tapauksessa pieni putous täällä on, ja Musashia muistellaan.

 Nämä ovat pieninä kuolleiden tai abortoitujen lasten sieluja viettämässä täällä ikuisuutta. Heitä on täällä pitkät rivit, rauhassa ovat täällä porukassa nätissä paikassa.

 Abortoitujen sielujen yläpuolella on vielä metsässä Buddhan patsas pitämässä lapsista huolta.

Tämä ei ole ihan tavallinen temppeli. 

本願寺北山別院 Honganji Kitayama betsuin

Tämä on aivan pieni buddhalaistemppeli, Honganjin suurtemppelin pieni sivupiste täällä Itävuorella, sen kunniaksi, että vuonna 1201 silloin 29-vuotias 親鸞聖人 Shinran Shōnin käveli tästä ohitse ja joi kaivosta vettä. Ehkä se kaivo on tuolla ovien takana.

Hän oli ollut munkkina jo 20 vuotta Hieizanin vuorella, opiskellen siellä Tendain koulukunnan oppia, mutta se ei ollut oikein natsannut hänelle. Hän läksi siksi turhautuneena Hieizanilta alas Kiotoon ja meni sadaksi päiväksi opiskelemaan 六角堂 Rokkakudoon temppeliin. Tämä kaivon paikka on puolessa välissä tuota matkaa. Sen vuoden aikana hän valaistui ja perusti uuden buddhalaisen koulukunnan, nimeltään 浄土真宗 Jōdo shinshū, joka sopi hänelle parhaiten. Se on yksi Puhtaan maan oppisuunnista, nykyään Japanin suurin.

Mutta oliko tällä kaivolla mitään tekemistä sen valaistumisen kanssa jää historian tummaan hämärään.

金福寺 Konpukuji

Pieni herttainen temppeli, hyvin hyvin vanha kohtelias mies keräämässä pääsymaksuksi 400 jeniä. Perustettu arviolta 860-luvulla, pieneksi paikalliseksi temppeliksi. 800 vuotta myöhemmin noin vuonna 1670 runoilija 松尾芭蕉 Matsuo Bashō Kiotoon saavuttuaan yöpyi jonkin aikaa temppelin vieressä olevassa mökissä, kirjoitellen siellä runojaan. Hänen runokokelmansa Kapea tie pohjoiseen on suomennettu, ja on aika tunnettukin, ainakin outoja runoja lukevien parissa.

90 vuotta myöhemmin toinen runoilija ja maalari 与謝蕪村 Yosa Buson tuli tänne etsimään Bashōn majaa, mutta löysi vain lahonneet rauniot. Hän oli siinä vaiheessa vielä köyhä, mutta alkoi vähitellen saada nimeä maalauksillaan, joista 野馬の図 Nouma no zu/Villihevosen kuva on tunnetuin. 1776 hänellä oli jo rahaa, ja hän rakennutti silloin temppelin suostumuksella ja avustuksella Bashōn majan uudelleen, oletettavasti entisen malliseksi, ja kirjoitteli siellä omia runojaan. Majasta on tuolla rinteen päällä. Kesäkuussa tuo rinne kukkii täynnään atsaleoja.

Ilmava, karu maja. Varmaan tämä on ollut hyvä runojen kirjoittelua varten. Lämmin kesällä, mutta näin talvella miettii kuinka paljon asukkaalla onkaan ollut vaatetta päällä kirjoittaessaan.

Busonin tuhka on haudattu rinteeseen vähän majan yläpuolelle, ja siellä on myös muutamien hänen oppilaidensa haudat.

稱名寺 Shōmyōji

Shisendōsta vähän matkaa etelään.

Tästä temppelistä en osaa sanoa mitään. Saman nimisiä temppeleitä on Kioton alueella ainakin yksi, ja Japanissa useita. Tämä voi olla vanhalla paikalla, mikä on todennäköistä, mutta kaikki rakennukset ja puutarha ovat aivan uusia. Puutarhassa on myös joitakin vanhoja patsaita. Vaikuttaa tavalliselta naapurustotemppeliltä, mutta nätti tämäkin on.   Ei vain vanha ole nättiä; osaavat nämä veistää ja asetella nykyäänkin. Ei pääsymaksua, eikä ihmisiäkään; voi kävellä rauhassa.

 Kuiva lampi.

 Laakeaan kiveen koverrettu vesiallas. Tällaisen voisi tehdä itsekin kotona. Tarvittaisiin vain iso laakea kivi.

詩仙堂 Shisendō

Eiden-linjan (叡山電鉄) asemalta Ichijoji (一乗寺) suoraan kohti Kioton Itävuoria, ja rinteille päästyä oikealle päin. Siellä on useita pieniä temppeleitä, joita ei oppaissa mainita, pienemmissä oppaissa ainakaan. Kävin pienellä kierroksella.

Tämä ei ole temppeli, vaan talo puutarhoineen. 石川丈山 Ishikawa Jōzan oli Tokugawa Ieyasun sotureita, joka taisteluiden laannuttua ryhtyi opiskelemaan, ja sitä myöten hankki 15 vuotta elantonsa lääninherran lasten kotiopettajana Hiroshimassa. Muutettuaan Kiotoon hän rakennutti 1641 pohjoisvuorille talon itselleen eläkepäivikseen 59-vuotiaana, ja asusteli siinä poikamiehenä, menemättä koskaan naimisiin. Hän rakenteli puutarhaansa, kirjoitti kiinalaista runoutta, harjoitteli kalligrafiaa ja kehitti omanlaisensa teeseremonian (Sencha/bunjincha???), eläen 90-vuotiaaksi, mikä oli siihen aikaan todella poikkeuksellisen pitkä ikä. Puutarha on karu, kuvastaa hyvin hänenlaisensa oppineen samurain tyyliä. Keisarillinen hovi järjesti myöhemmin talon eri buddhalaisten temppeleiden huolehdittavaksi, ja se on säilynyt alkuperäisessä asussaan. Siellä on oma haravoitu hiekkakenttänsä.

 Karu puutarha, jonka parissa hyvin on 30 vuotta mennyt.

 Lammikkokin. Kylmää, vähän nollan yläpuolella; liekö syynä siihen että kalat on kaikki liikahtamatta yhdessä rykelmässä katoksen alla. Paitsi tuossa etualalla valkea karppi, jonka sielu on jo eronnut ruumiista. Ei palenna enää.

 Näitä näkee joskus tällaisissa puutarhoissa. Mysteeri, josta ei pääse ajattelemalla selville, vaan joka pitäisi varmaan kokeilla itse käytännössä. Ontto bambuputki on tasapainotettu niin, että sen umpinainen pää lepää alhaalla kivellä. Avonaiseen päähän annetaan virrata hiljalleen vettä. Kun putki täyttyy vedellä, muuttuu sen painopiste. Se kallistuu oikealle, kaataa itsestään kaiken veden pois, ja kolahtaa kajahtaen takaisin kiveä vasten. Maanviljelijät on alkuaan käyttäneet näitä pelottamaan peuroja ja villisikoja pois viljelyksiltä, mutta jossakin vaiheesta näistä tuli myös mietiskelypuutarhojen elementtejä. Se ongelma on: kun putki on täynnä ilmaa, sen raskas pää on vasemmalla. Kun se on täynnä vettä, sen raskas pää onkin oikealla. Kuinka näin voi olla?

 Ei Jōzan yksin ole talossaan asunut. Joku siellä on tehnyt ruokaa, varmaan useammallekin ihmiselle. Ainakin liedessä on useita tulisijoja, joihin on mahtunut monta pataa lämpiämään yhtä aikaa.

 Ei savupiippua. Talossa on Jōzanin aikaan ollut olkikatto, eli 30-50 cm kerros tarkoin aseteltuja riisinolkia pitämässä sadetta ulkona. Savu on pitänut kattoa kuivana alhaalta päin, ja savustanut sitä lahoamista vastaan. Leijaillut sitten ylärei'istä taivaalle.

Googlen saatana

alkaa olla ongelma. Niillä on ollut jo pitkään kampanja kartoittaa ja kontrolloida käyttäjiensä identiteetiä. Viimeisen 10 vuoden mittaan on ehtinyt tehdä niitä vaikka kuinka monta, eri käyttäjänimet ja salasanat Utubeen, Facebookiin, Google Scholariin, Gmailiin, Bloggeriin yms yms. Ja niitä on tehty Suomessa ja ulkomailla, eri tilanteiden tarpeisiin, eri kielillä. Google on vähitellen hankkinut nämä haltuunsa, tai tehnyt strategisia alliansseja niin että kaikki on samassa piirissä nykyään. Käy jossain ja Google vaatii saada tietää mitä nimeä haluat täällä tai tuolla käyttää, kaivaen esiin jonkin nimen viiden vuoden takaa. Kun siellä on etsimässä tai tekemässä jotain, ei jaksa aina innostua Googlesta vaan painaa "joo" -nappia, minkä jälkeen joutuu salasana-identiteetti-kännykkävarmistus yms prosesseihin. Viimeksi portugaliksi, koska yksi opiskelija otti yhteyttä GoogleDriven kautta. WordPress ja Twitter tekevät vastaavaa omilla suunnillaan, Mac myös oman imperiuminsa sisällä, ja kun on vähän kaikessa ollut ainakin joskus, ei aina tiedä kuka on. Luulen, että minulla ei enää ole mitään vastaavaa Microsoftin valtakunnassa, mutta ei sitä koskaan tiedä. Tuloksena on joka tapauksessa helvetinmoinen sotku, mitä lisää se että on vuosien mittaan käyttänyt monia erilaisia koneita milloin missäkin. Kosketat imperiumin yhdellä laidalla yhtä kohtaa yhdellä koneella, ja kohta asia tulee vastaan toisella laidalla toisella koneella. Ei enää tiedä mikä salasana käy missäkin, ja millä nimellä loppujen lopuksi missäkin esiintyy. Panee salasanan tuttuun käyttäjätunnukseen, jota ei ole puoleen vuoteen käyttänyt, ja Google ilmoittaa minun vaihtaneen salasanan 3 kk sitten. Eikä sen nimen kohdalla ole mitään merkintää mistään vaihtamisesta.

Katsoessani GoogleKarttaa ottaa minuun äkkiä yhteyttä Google+, joka on kaivanut esiin kaikki saatanan valokuvani Bloggerista minulta lupaa kysymättä, lisännyt niihin joko lumisadetta tai vilkkuvia valoja, ja pyytää nyt lupaa julkaista ne kaikki henkilökohtaisilla Google+ sivuillani, joita en tiedä luoneeni, mutta kai minä sen olen tehnyt. En antanut lupaa, mutta mitä jos seuraavalla kerralla painan epähuomiossa sitä viereistä nappulaa?

Lienee viisainta luopua kaikista salanimistä ja siivota jälkensä internettosesta, olla vain joka paikassa omalla nimellään, tai häipyä eri paikoista tykkänään, sikäli kuin sen pystyy tekemään. Pitäisi joskus käydä lävitse tämä Bloggerikin, ottaa päiväkirjat talteen omalle koneelleen, ja deletoida kaikki henkilökohtainen. Tänne voisi vaikka jättää temppelipuutarhojen kuvat yms. Niistä voisi jollekin turistille olla hyötyä.

Instagrammiin en ole ikinä tehnyt tunnuksia, enkä siellä edes käynyt ... nyt kävin katsomassa aloitussivun. Se näkyy olevan linkkautunut yhtä aikaa sekä Googleen että Macciin ... suljin sivun saman tien, mutta jäiköhän minusta jälki sinne? Ennen pitkää nähdään alkaako Instagram lähestyä minua kun avaan GoogleKääntäjän seuraavan kerran.

Paluu entisiin maisemiin

Vanha kotitalo on paikallaan. Pitää totutella taas kaupunkielämään. Täällä ei kaadeta puita, eikä panna niitä uuniinkaan. Elämä olisi helpompaa jos voisi niin tehdä.

 Sorsajoki ei ole mikään Rhein, mutta vesi ainakin on kirkasta ja puhdasta. Suoraan vuorilta, kukaan ei laske jätevesiään matkalla.

 Ensimmäinen viikko on mennyt kokonaan asettumiseen, paperien ja avainten selvittelyyn, kokouksissa istumiseen pitkiä päiviä ja sen sellaiseen. Joskus iltahämärissä on päässyt kävelemään kotiin keisarillisen palatsin reunoja myöten.

 Haukkoja täällä näkee enemmän kuin kotona. Ehkä talvi tuo ne kaupunkiin.

 Aamuisin on usein pakkasta, ja jos on satanut, on se tullut maahan valkeana tavarana.

Pakkasaamun tuntee jo aamulla sängyssä. Sisälläkään ei ole montaa astetta lämmintä. Päivisin pärjää kun on päällä n. 5 vaatekertaa, joista päällimmäiset villapaitoja. Öisin pärjää kun on paksu peitto ja sen päällä kaksi vilttiä. Toki täällä voi lämmittää. Ilmalämpöpumppu kotona puhaltaa lämmintä kuivaa ilmaa kun napista painaa, mutta kotona ei ole hereillä kuin aamuin ja illoin vähän aikaa. Puhalluslämmityskään ei ole kovin kätevä. Se ei tunnu mukavalta jos on puhalluksen edessä ja kova humina on ärsyttävää. Yksi puoli ruumiista on kuuma ja toinen kylmä. Kun panee puhaltimen kiinni, häviää lämpö huoneesta 20 minuutissa.  Se painuu kylmiin seiniin ja kalusteisiin, häipyy ulos yksilasisista ikkunoista. Ihmiset ei Suomessa ymmärrä ollenkaan kuinka lämpimässä he elämäänsä elelevät. Täällä, kuten Etelä-Euroopassakin, lämmitetään ilmaa silloin kun tarvitaan, siinä kohdassa missä tarvitaan; muuten huoneet saavat olla kylmillään. Sen takia huonekalut ja seinät on aina kylmät. Suomessa lämmitetään kiinteitä rakenteita paksujen ulkoseinien suojassa, minkä johdosta lämpö on kohtuullisen tasaista huoneissa, ja muutokset hitaita.

Mutta tähän kylmään tottuu vähitellen. Helpointa on panna paljon päälle, elellä n. +10 asteen sisälämpötilassa, lämmittää välillä jos yrittää mennä liian kylmäksi. Pitäisi löytää sormikkaat, joissa ei ole sormen päitä, jotta voisi kädet palelematta kirjoittaa tietokoneellaan. On niitä varmasti jossain.

Miellyttävän tasaisen lämmintä joka puolella ruumista on oikeastaan vain sängyssä kolmen peiton alla. Aamuisin ei kehtaisi nousta sieltä pois ollenkaan. Kylmä ilma huoneessa on raikasta hengittää.

En minä valita, tiesin hyvin mihin tulen. Tämä on jo neljäs talvi, jonka Japanissa vietän; toinen Kiotossa. Mutta silti, on täällä elämä talvikuukausina saatanallisen kylmää.

Tamminäsiä

Näsiä kukkii, tosin vasta vain yksi kukka on auki. Nuput kuitenkin paisuu. Varmaan tätä on kevään merkkinä pidettävä; päivätkin jo pikkuisen pitenevät.