円光寺 Enkōji

Ichijōjin asemalta suoraan pari kilometriä vuorta ylös, Shisendōn ja Hachidaijinjan kohdilta käännytään vasemmalle pohjoiseen ja kävellään jonkin matkaa. Portista sisään.

Tämä on Tokugawa Ieyasun 1601 perustama temppelikoulu. Buddhalainen temppeli, jonka oppilaina oli sekä munkkeja että tavallisia miehiä, ja jonka tehtävänä oli ennen kaikkea levittää kiinalaista konfutselaista yhteiskuntaoppia Japanissa. Sehän on rauhallisen hyvin hallitun yhteiskunnan filosofiaa. Japani oli ollut sisällissodan tilassa jo pari sataa vuotta, ja konfutselaisten elementtien lisääminen japanin ideologiaan oli yksi Tokugawan keinoista stabilisoida maa. Temppelissä oli myös oma kirjapaino japaniksi muotoillun konfutselaisen opin levittämistä varten. Se sijaitsi alkuaan eri puolilla Kiotoa, kunnes asettui viimein 1667 nykyiselle paikalleen. Tämä on oikein nätti temppeli. Taidetta oli eri muodoissaan myös esillä, eikä kuvaamista ollut kielletty. 

Maalaus ovessa.

Pienessä bambumetsässä siellä pääsee kävelemään.

 Alkuaikojen ideologisesta tehtävästään huolimatta Enkōji on buddhalainen temppeli, ja siksi siellä on huolella tehty puutarha. Se on niin kaukana keskustan suurista temppeleistä, että tungosta siellä on vain syksyllä. Puutarhassa on paljon vaahteroita, ja syksyn pyhiinvaellusmatkat ajoittuvat erityisesti iltaan, jolloin ihmisiä voi olla tupaten täynnä ihailemassa lyhtyjen valossa loistavia lehtiä. Minäkin olen monta vuotta sitten siellä yhtenä iltana istunut tungoksessa salin reunalla. Nyt oli satanut lunta ja väritys oli sen mukaisesti valkoinen.

 Temppelin kuuluisa kivestä kaiverrettu käsienpesuallas. Camellian kukka koristeena.

八大神社 Hachidai jinja

Vuorta alaspäin Shisendōn naapurissa on nätti pieni shintō-temppeli. Kauniisti järjestetty temppelikin, mutta varsinainen kuuluisuus tulee siitä että juuri täällä  宮本武蔵 Miyamoto Musashi, Japanin historian kuuluisin miekkamies, kävi sen taistelunsa Joshiokan koulua vastaan.

 Siellä on nättiä hiekkaa.

 Musashin patsas, kaksine miekkoineen. Hänen taistelutyyliinsä kuului kahdella miekalla taistelu. Hänen sanotaan käyneen vähintään 60 kaksintaistelua, joista ei yhtään hävinnyt, sekä osallistuneen tämän lisäksi neljään sotaan. Mutta ei pelkästään tapellut, vaan myös kirjoitti Viiden piirin kirjan, ja maalasi tauluja. Jotkut osaa revetä moneen suuntaan.

 Temppelissä on myös säilöttynä iso pala sitä 1600-luvulla vanhaa petäjää, jonka luona Musashi tappeli. Hyvin suojattuna katon, seinien ja lasin sisään. Säilynee siellä vielä seuraavat 1000 vuotta.

狸谷山不動院 Tanukitanisan fudōin

Supikoiran laakson vuoren pyhimysten majatalo on Ichijōjin asemalta suoraan ylös vuorelle niin pitkälle kuin pääsee. Se laakso on siis uurre Itävuoren kyljessä, molemmilla puolilla korkeammat harjanteet. Ihan kuntokävely se on. Perillä on periaatteessa buddhalaistemppeli, jonka pitäisi olla vuodelta 781 peräisin, mutta sinne mennään shintōtemppelin kautta ja shintōportaita myöten. Näillä uskonnoilla ei ollut käytännön eroa ennen kuin 1800-luvulla käsite "uskonto" ylipäänsä tänne tuli ja kristinuskon mallisesti ne erotettiin toisistaan. Ennen ne olivat aika sekaisin, temppelistä riippuen, erilaisia elementtejä itse kussakin. Täällä ilmeisesti sitä eroa ei ole tehty kunnolla vieläkään, eikä tarvinnekaan. Japanilaisista turistioppaista tämä löytyy, mutta ei englanninkielisistä juurikaan. Mystinen, kaukana oleva paikka. Täällä on muun muassa seremonioita, joissa ihmiset kävelevät paljain jaloin palavien hiilien päällä ja kuulemma selviävät siitä palamatta. Mutta lujaa uskoa siihen tarvitaan. 

Täältä on matkaa enää 250 metriä korkeussuunnassa; tästä alkavat ns. terveyden portaat. Ne tekee hyvää terveydelle, siitä nimi. Ylös päästyä tuntuu talvellakin lämpöiseltä. Portaat on sen verran loivat, että matkaa on tietysti paljon enemmän kuin 250 m.

 Toriiden alitse vain. Shintōtemppeliin luulee olevansa menossa.

 Matkalla voi keventää kukkaroaan kerjäläismunkkipatsaan kuppiin, jos se tuntuu painavalta.

 Komea seinä kivistä ja lahjoitetuista kivitolpista. Tämäkin näyttää vielä ihan shintōlta.

 Pienen vesiputouksen alta löytyy kuitenkin buddhalaisen paholaisen patsas. Miyamoto Musashin (宮本武蔵) sanotaan istuneen tässä patsaan paikalla tahtoaan terästääkseen ennen kuin juoksi mäkeä alas tappelemaan yksin Yoshiokan miekkailukoulun kanssa maaliskuussa 1604. Hän selvisi siellä sitten useita kymmenien sotureiden lävitse tappamaan koulun 12-vuotiaan johtajan, ja pääsi vielä taistellen karkuun. Kuuluisia Kioto-tarinoita. Wikissä olevan tarinan mukaan hän ei kuitenkaan täällä putouksen alla istunut, vaan se on lisätty myöhemmin tarinaan. Joka tapauksessa pieni putous täällä on, ja Musashia muistellaan.

 Nämä ovat pieninä kuolleiden tai abortoitujen lasten sieluja viettämässä täällä ikuisuutta. Heitä on täällä pitkät rivit, rauhassa ovat täällä porukassa nätissä paikassa.

 Abortoitujen sielujen yläpuolella on vielä metsässä Buddhan patsas pitämässä lapsista huolta.

Tämä ei ole ihan tavallinen temppeli. 

本願寺北山別院 Honganji Kitayama betsuin

Tämä on aivan pieni buddhalaistemppeli, Honganjin suurtemppelin pieni sivupiste täällä Itävuorella, sen kunniaksi, että vuonna 1201 silloin 29-vuotias 親鸞聖人 Shinran Shōnin käveli tästä ohitse ja joi kaivosta vettä. Ehkä se kaivo on tuolla ovien takana.

Hän oli ollut munkkina jo 20 vuotta Hieizanin vuorella, opiskellen siellä Tendain koulukunnan oppia, mutta se ei ollut oikein natsannut hänelle. Hän läksi siksi turhautuneena Hieizanilta alas Kiotoon ja meni sadaksi päiväksi opiskelemaan 六角堂 Rokkakudoon temppeliin. Tämä kaivon paikka on puolessa välissä tuota matkaa. Sen vuoden aikana hän valaistui ja perusti uuden buddhalaisen koulukunnan, nimeltään 浄土真宗 Jōdo shinshū, joka sopi hänelle parhaiten. Se on yksi Puhtaan maan oppisuunnista, nykyään Japanin suurin.

Mutta oliko tällä kaivolla mitään tekemistä sen valaistumisen kanssa jää historian tummaan hämärään.

金福寺 Konpukuji

Pieni herttainen temppeli, hyvin hyvin vanha kohtelias mies keräämässä pääsymaksuksi 400 jeniä. Perustettu arviolta 860-luvulla, pieneksi paikalliseksi temppeliksi. 800 vuotta myöhemmin noin vuonna 1670 runoilija 松尾芭蕉 Matsuo Bashō Kiotoon saavuttuaan yöpyi jonkin aikaa temppelin vieressä olevassa mökissä, kirjoitellen siellä runojaan. Hänen runokokelmansa Kapea tie pohjoiseen on suomennettu, ja on aika tunnettukin, ainakin outoja runoja lukevien parissa.

90 vuotta myöhemmin toinen runoilija ja maalari 与謝蕪村 Yosa Buson tuli tänne etsimään Bashōn majaa, mutta löysi vain lahonneet rauniot. Hän oli siinä vaiheessa vielä köyhä, mutta alkoi vähitellen saada nimeä maalauksillaan, joista 野馬の図 Nouma no zu/Villihevosen kuva on tunnetuin. 1776 hänellä oli jo rahaa, ja hän rakennutti silloin temppelin suostumuksella ja avustuksella Bashōn majan uudelleen, oletettavasti entisen malliseksi, ja kirjoitteli siellä omia runojaan. Majasta on tuolla rinteen päällä. Kesäkuussa tuo rinne kukkii täynnään atsaleoja.

Ilmava, karu maja. Varmaan tämä on ollut hyvä runojen kirjoittelua varten. Lämmin kesällä, mutta näin talvella miettii kuinka paljon asukkaalla onkaan ollut vaatetta päällä kirjoittaessaan.

Busonin tuhka on haudattu rinteeseen vähän majan yläpuolelle, ja siellä on myös muutamien hänen oppilaidensa haudat.

稱名寺 Shōmyōji

Shisendōsta vähän matkaa etelään.

Tästä temppelistä en osaa sanoa mitään. Saman nimisiä temppeleitä on Kioton alueella ainakin yksi, ja Japanissa useita. Tämä voi olla vanhalla paikalla, mikä on todennäköistä, mutta kaikki rakennukset ja puutarha ovat aivan uusia. Puutarhassa on myös joitakin vanhoja patsaita. Vaikuttaa tavalliselta naapurustotemppeliltä, mutta nätti tämäkin on.   Ei vain vanha ole nättiä; osaavat nämä veistää ja asetella nykyäänkin. Ei pääsymaksua, eikä ihmisiäkään; voi kävellä rauhassa.

 Kuiva lampi.

 Laakeaan kiveen koverrettu vesiallas. Tällaisen voisi tehdä itsekin kotona. Tarvittaisiin vain iso laakea kivi.

詩仙堂 Shisendō

Eiden-linjan (叡山電鉄) asemalta Ichijoji (一乗寺) suoraan kohti Kioton Itävuoria, ja rinteille päästyä oikealle päin. Siellä on useita pieniä temppeleitä, joita ei oppaissa mainita, pienemmissä oppaissa ainakaan. Kävin pienellä kierroksella.

Tämä ei ole temppeli, vaan talo puutarhoineen. 石川丈山 Ishikawa Jōzan oli Tokugawa Ieyasun sotureita, joka taisteluiden laannuttua ryhtyi opiskelemaan, ja sitä myöten hankki 15 vuotta elantonsa lääninherran lasten kotiopettajana Hiroshimassa. Muutettuaan Kiotoon hän rakennutti 1641 pohjoisvuorille talon itselleen eläkepäivikseen 59-vuotiaana, ja asusteli siinä poikamiehenä, menemättä koskaan naimisiin. Hän rakenteli puutarhaansa, kirjoitti kiinalaista runoutta, harjoitteli kalligrafiaa ja kehitti omanlaisensa teeseremonian (Sencha/bunjincha???), eläen 90-vuotiaaksi, mikä oli siihen aikaan todella poikkeuksellisen pitkä ikä. Puutarha on karu, kuvastaa hyvin hänenlaisensa oppineen samurain tyyliä. Keisarillinen hovi järjesti myöhemmin talon eri buddhalaisten temppeleiden huolehdittavaksi, ja se on säilynyt alkuperäisessä asussaan. Siellä on oma haravoitu hiekkakenttänsä.

 Karu puutarha, jonka parissa hyvin on 30 vuotta mennyt.

 Lammikkokin. Kylmää, vähän nollan yläpuolella; liekö syynä siihen että kalat on kaikki liikahtamatta yhdessä rykelmässä katoksen alla. Paitsi tuossa etualalla valkea karppi, jonka sielu on jo eronnut ruumiista. Ei palenna enää.

 Näitä näkee joskus tällaisissa puutarhoissa. Mysteeri, josta ei pääse ajattelemalla selville, vaan joka pitäisi varmaan kokeilla itse käytännössä. Ontto bambuputki on tasapainotettu niin, että sen umpinainen pää lepää alhaalla kivellä. Avonaiseen päähän annetaan virrata hiljalleen vettä. Kun putki täyttyy vedellä, muuttuu sen painopiste. Se kallistuu oikealle, kaataa itsestään kaiken veden pois, ja kolahtaa kajahtaen takaisin kiveä vasten. Maanviljelijät on alkuaan käyttäneet näitä pelottamaan peuroja ja villisikoja pois viljelyksiltä, mutta jossakin vaiheesta näistä tuli myös mietiskelypuutarhojen elementtejä. Se ongelma on: kun putki on täynnä ilmaa, sen raskas pää on vasemmalla. Kun se on täynnä vettä, sen raskas pää onkin oikealla. Kuinka näin voi olla?

 Ei Jōzan yksin ole talossaan asunut. Joku siellä on tehnyt ruokaa, varmaan useammallekin ihmiselle. Ainakin liedessä on useita tulisijoja, joihin on mahtunut monta pataa lämpiämään yhtä aikaa.

 Ei savupiippua. Talossa on Jōzanin aikaan ollut olkikatto, eli 30-50 cm kerros tarkoin aseteltuja riisinolkia pitämässä sadetta ulkona. Savu on pitänut kattoa kuivana alhaalta päin, ja savustanut sitä lahoamista vastaan. Leijaillut sitten ylärei'istä taivaalle.

Googlen saatana

alkaa olla ongelma. Niillä on ollut jo pitkään kampanja kartoittaa ja kontrolloida käyttäjiensä identiteetiä. Viimeisen 10 vuoden mittaan on ehtinyt tehdä niitä vaikka kuinka monta, eri käyttäjänimet ja salasanat Utubeen, Facebookiin, Google Scholariin, Gmailiin, Bloggeriin yms yms. Ja niitä on tehty Suomessa ja ulkomailla, eri tilanteiden tarpeisiin, eri kielillä. Google on vähitellen hankkinut nämä haltuunsa, tai tehnyt strategisia alliansseja niin että kaikki on samassa piirissä nykyään. Käy jossain ja Google vaatii saada tietää mitä nimeä haluat täällä tai tuolla käyttää, kaivaen esiin jonkin nimen viiden vuoden takaa. Kun siellä on etsimässä tai tekemässä jotain, ei jaksa aina innostua Googlesta vaan painaa "joo" -nappia, minkä jälkeen joutuu salasana-identiteetti-kännykkävarmistus yms prosesseihin. Viimeksi portugaliksi, koska yksi opiskelija otti yhteyttä GoogleDriven kautta. WordPress ja Twitter tekevät vastaavaa omilla suunnillaan, Mac myös oman imperiuminsa sisällä, ja kun on vähän kaikessa ollut ainakin joskus, ei aina tiedä kuka on. Luulen, että minulla ei enää ole mitään vastaavaa Microsoftin valtakunnassa, mutta ei sitä koskaan tiedä. Tuloksena on joka tapauksessa helvetinmoinen sotku, mitä lisää se että on vuosien mittaan käyttänyt monia erilaisia koneita milloin missäkin. Kosketat imperiumin yhdellä laidalla yhtä kohtaa yhdellä koneella, ja kohta asia tulee vastaan toisella laidalla toisella koneella. Ei enää tiedä mikä salasana käy missäkin, ja millä nimellä loppujen lopuksi missäkin esiintyy. Panee salasanan tuttuun käyttäjätunnukseen, jota ei ole puoleen vuoteen käyttänyt, ja Google ilmoittaa minun vaihtaneen salasanan 3 kk sitten. Eikä sen nimen kohdalla ole mitään merkintää mistään vaihtamisesta.

Katsoessani GoogleKarttaa ottaa minuun äkkiä yhteyttä Google+, joka on kaivanut esiin kaikki saatanan valokuvani Bloggerista minulta lupaa kysymättä, lisännyt niihin joko lumisadetta tai vilkkuvia valoja, ja pyytää nyt lupaa julkaista ne kaikki henkilökohtaisilla Google+ sivuillani, joita en tiedä luoneeni, mutta kai minä sen olen tehnyt. En antanut lupaa, mutta mitä jos seuraavalla kerralla painan epähuomiossa sitä viereistä nappulaa?

Lienee viisainta luopua kaikista salanimistä ja siivota jälkensä internettosesta, olla vain joka paikassa omalla nimellään, tai häipyä eri paikoista tykkänään, sikäli kuin sen pystyy tekemään. Pitäisi joskus käydä lävitse tämä Bloggerikin, ottaa päiväkirjat talteen omalle koneelleen, ja deletoida kaikki henkilökohtainen. Tänne voisi vaikka jättää temppelipuutarhojen kuvat yms. Niistä voisi jollekin turistille olla hyötyä.

Instagrammiin en ole ikinä tehnyt tunnuksia, enkä siellä edes käynyt ... nyt kävin katsomassa aloitussivun. Se näkyy olevan linkkautunut yhtä aikaa sekä Googleen että Macciin ... suljin sivun saman tien, mutta jäiköhän minusta jälki sinne? Ennen pitkää nähdään alkaako Instagram lähestyä minua kun avaan GoogleKääntäjän seuraavan kerran.

Paluu entisiin maisemiin

Vanha kotitalo on paikallaan. Pitää totutella taas kaupunkielämään. Täällä ei kaadeta puita, eikä panna niitä uuniinkaan. Elämä olisi helpompaa jos voisi niin tehdä.

 Sorsajoki ei ole mikään Rhein, mutta vesi ainakin on kirkasta ja puhdasta. Suoraan vuorilta, kukaan ei laske jätevesiään matkalla.

 Ensimmäinen viikko on mennyt kokonaan asettumiseen, paperien ja avainten selvittelyyn, kokouksissa istumiseen pitkiä päiviä ja sen sellaiseen. Joskus iltahämärissä on päässyt kävelemään kotiin keisarillisen palatsin reunoja myöten.

 Haukkoja täällä näkee enemmän kuin kotona. Ehkä talvi tuo ne kaupunkiin.

 Aamuisin on usein pakkasta, ja jos on satanut, on se tullut maahan valkeana tavarana.

Pakkasaamun tuntee jo aamulla sängyssä. Sisälläkään ei ole montaa astetta lämmintä. Päivisin pärjää kun on päällä n. 5 vaatekertaa, joista päällimmäiset villapaitoja. Öisin pärjää kun on paksu peitto ja sen päällä kaksi vilttiä. Toki täällä voi lämmittää. Ilmalämpöpumppu kotona puhaltaa lämmintä kuivaa ilmaa kun napista painaa, mutta kotona ei ole hereillä kuin aamuin ja illoin vähän aikaa. Puhalluslämmityskään ei ole kovin kätevä. Se ei tunnu mukavalta jos on puhalluksen edessä ja kova humina on ärsyttävää. Yksi puoli ruumiista on kuuma ja toinen kylmä. Kun panee puhaltimen kiinni, häviää lämpö huoneesta 20 minuutissa.  Se painuu kylmiin seiniin ja kalusteisiin, häipyy ulos yksilasisista ikkunoista. Ihmiset ei Suomessa ymmärrä ollenkaan kuinka lämpimässä he elämäänsä elelevät. Täällä, kuten Etelä-Euroopassakin, lämmitetään ilmaa silloin kun tarvitaan, siinä kohdassa missä tarvitaan; muuten huoneet saavat olla kylmillään. Sen takia huonekalut ja seinät on aina kylmät. Suomessa lämmitetään kiinteitä rakenteita paksujen ulkoseinien suojassa, minkä johdosta lämpö on kohtuullisen tasaista huoneissa, ja muutokset hitaita.

Mutta tähän kylmään tottuu vähitellen. Helpointa on panna paljon päälle, elellä n. +10 asteen sisälämpötilassa, lämmittää välillä jos yrittää mennä liian kylmäksi. Pitäisi löytää sormikkaat, joissa ei ole sormen päitä, jotta voisi kädet palelematta kirjoittaa tietokoneellaan. On niitä varmasti jossain.

Miellyttävän tasaisen lämmintä joka puolella ruumista on oikeastaan vain sängyssä kolmen peiton alla. Aamuisin ei kehtaisi nousta sieltä pois ollenkaan. Kylmä ilma huoneessa on raikasta hengittää.

En minä valita, tiesin hyvin mihin tulen. Tämä on jo neljäs talvi, jonka Japanissa vietän; toinen Kiotossa. Mutta silti, on täällä elämä talvikuukausina saatanallisen kylmää.

Tamminäsiä

Näsiä kukkii, tosin vasta vain yksi kukka on auki. Nuput kuitenkin paisuu. Varmaan tätä on kevään merkkinä pidettävä; päivätkin jo pikkuisen pitenevät.

Joulupuun rakentelua 3

Joulupuu alkaa nyt olla niin valmis kuin sen talvella saa tehtyä. Kaikki tuo rasva menee talven ja kevään mittaan. Toukokuussa ei ole enää mitään jäljellä. Tintit ja tikat syö aika paljon. Ei tarvitse lisätä ruokaa kuin alemmas tönöihin. Ruukun teki tytär joskus alakoulussa lintujen ruokintaan. Nyt siinä on maapähkinöitä ja kookosrasvaa.

Tytär ja minä väsättiin myös ötökkähotelli. Sisukset on joulupuun rakentamisesta jääneitä pätkiä, kuivaa polttopuuta, putkikasveja puutarhasta ja rannasta, pari tyhjää maitopurkkia, käpyjä, saunassa kuivattua rahkasammalta tuon 1-reikäisen levyn takana ja muuta sellaista. Taisi tytär laittaa sinne Miinan karvojakin. Reunat on 2012 toukokuussa uusimani peräkärrin lavan yli jääneestä kaistaleesta, jolle nyt löytyi käyttöä. Erakkomehiläisille ja leppäkertuille se periaatteessa on tarkoitettu, mutta asukoon kuka hyvänsä. Niiden käyttöaste jäänee jonnekin 20-30% tienoille, eli jos asukkaita ei tule, niin niitä ei tule. Voi tulla seuraavana kesänä. Reiät itään päin aamuaurinkoon.

Peitin hotellin etusivun lopputalveksi vanerilla. Talvi on tinttien ja tikkojen aikaa, voisivat keksiä sisuksille muuta käyttöä nyt.

Joulupuun rakentelua 2

Yksi joulupuu rakennettiin sisään; petäjästä paras. Vuosi sitten tämä puulaji testattiin, ja havaittiin selvästi paremmaksi kuin kuusi. Lujat oksat, lujat neulaset, luja latva, haisee kuusta paremmalle. Valmistui jouluaattona.

Koirakin pestiin, kuten tapana on. Pestään sitä satunnaisesti muulloinkin, mutta nimenomaan aina jouluaattona.

Tämä on ollut pimein ja märin joulu mitä koskaan olen nähnyt, ja onhan noita jo nähty. Järvissä on vielä jäätä, mutta kävelemään sinne ei pidä mennä. Ennen kuin lämpesi, ehdin jo käydä potkurilla 6 km lenkillä tuolla. Tänä talvena jää myös hiihtämättä.

Elokuvia ollaan katottu porukalla, syöty, käyty sukulaisissa, kävelty. Naiset pilkkoi 3 petäjää polttopuiksi, ja minä rakensin tätä ulkona olevaa joulupuuta. Alkaa olla jo lähellä valmista.

Tuo pihapetäjä katottiin parhaaksi kaataa. Se on hyvin lannoitetun kasvimaan reunassa, täydessä valossa ja kasvaa rajusti. Senttiset vuosirenkaat. Puuaine on kuitenkin hyvin pehmeää tuollaisessa petäjässä, oksat hauraita, latvus iso ja yhä enemmän kallellaan taloon päin, sinne missä paras valo on. Se pudottaa myös vuosittain tuhat käpyä ja hehtolitran kuivia neulasia. Nyt se oli vielä sen verran pieni, että saatiin vedettyä se köysillä kaatumaan pois päin talosta, mutta vuosi vuodelta se olisi käynyt painavammaksi. Kaadettiin samalla kaksi muutakin petäjää talon vierestä. Se ei ole oikein pihapuu. Mehtä on petäjän oikea paikka, karu mehtä.

Koska se kuitenkin oli linnunmakkarapuu keittiön ikkunan alla, niin kaadoin sen normaalia pitempään kantoon. Tein siihen katon; muovi päällä nyt, mutta kesällä kun aurinko taas pehmentää pikeä, asennan siihen kattopahvin. Siihen on nyt hyvä ripustella linnunmakkaroita, talipalloja ja lintulauta, pysyvät paremmin kuivinakin kuin puun oksilla. Päivät sekaisin niin että en tiennyt olevan lauantain, joten rautakauppa oli iltapäivällä jo kiinni, mutta maanantaina siihen saa lisää ruokaa. Kääntyy ennen pitkää vielä varmasti pakkaseksi, ja ruokaa on hyvä olla tähän aikaan paljon tarjolla. Aika paljon pihassa on edelleen lintuja käynyt.

Joulupuun rakentelua

Minulle tulee tänne tänä syksynä pelkkiä puunkaatokuvia, mutta tälläistä tämä metsurin elämä on.

Joulupuuta tässä rakennellaan, mutta voi olla että tuosta ei saa tehtyä kunnollista.

Myrskytuho, pienehkö

Työt tahtoo viedä niin kokonaan, että mitään muuta ei ehdi tehdä - paitsi jos on liian väsynyt tekemään töitä, mutta sitten ei jaksa oikein tehdä mitään muutakaan. Moranbongin tarinaa jatkoin tänään vähän.

Kävin kuitenkin eilen lauantaina mökillä katsomassa onko viikko sitten vieraillut myrsky tehnyt siellä mitään. Olihan se; yleensä siellä ei tapahdu mitään, tuuli miten paljon hyvänsä. Rantapuut oli nytkin pystyssä, ne on tottuneet tuuleen, mutta metän takaosissa oli yksi korkea petäjä nurin. Sen vieressä on kaksi keloa; olisiko niin, että niiden juuret oli yhteydessä tähän elävään, ja tämäkin oli alkanut lahota sieltä päin? Puuaineksessa ei ainakaan näkynyt mitään ongelmaa.

 Naapurin rajalle on tuosta vielä pitkä matka, mutta pitkä on puukin. Latvus yletti juuri lyömään maahan heidän koira-aitansa. Vihreää muovipinnoitettua rautalankaverkkoa, korkeus puolitoista metriä, jonka tarkoituksena on pitää kouluttamaton 2-4 bernin paimenkoiran lauma heidän tontillaan. Määrä vaihtelee sen mukaan onko siellä lastenkin koiria. Ei ne ole purreet koskaan, eivätkä periaatteessa ole ihmiselle vihamielisiä, mutta raivoavat silti helvetisti, jos omalla tontillaan kulkee siellä päin.

No, joka tapauksessa jäljet oli siivottava. Petäjästä tuli taas parin talvikuukauden polttopuut, joita ei nyt juuri olisi tarvittu. Kannoin rungon pätkinä autotien varteen, pilkkoo joskus kun joutaa, vaikka ensi keväänä. Aitaan löin lisää pari kuusipuista tolppaa, oioin verkkoa sen minkä sain, ja naulasin tolppiin kiinni. Parsin galvanoidulla rautalangalla verkon repeämät yhteen. Vein naapurin verannalle paperikirjeen, jossa kerroin tapahtuneesta, pahoittelin, ja lupasin maksaa uuden verkonpätkän + työt, jos haluavat sellaisen asennuttaa. Minulla ei ole heidän yhteystietojaan, enkä enää muista nimeäkään; heitä sanoo vain naapuriksi. Koirien takia siellä ei viitsi käydä edes tervehtimässä heitä.

Yksi marraskuinen päivä siellä meni kokonaan. Valoa ei ole enää paljoa. Aste pakkasta, kuivaa ja tuulista. Oikein hyvä mehtätyöpäivä.

Suomen pitkä kesä

Suomessa on pitkä ja lämmin kesä. Satokausi jatkuu vielä kauas marraskuulle. Daikonit kypsyy hiljalleen.

Marraskuu marraskuu

Ollaan jo siinä vaiheessa vuotta, että töistä ei koskaan enää pääse valoisan aikaan kotiin, eikä yleensä kotoa töihinkään, paitsi jos aamulla voi yhtä hyvin olla töissä kotonakin. Lumesta ei ole mitään tietoa. Tähän aikaan vuotta voi vaikka kuunnella Rammsteinia. Sanoilla ja videolla ei sinänsä ole tässä mitään merkitystä, äänimaisema vain sopii sellaisenaan vuodenaikaan. Vaikka se onkin Malagan auringossa aikoinaan äänitetty. Ohne dich vuodelta 2003.

Hellapuut

Naisten kanssa taas viikonloppu mökillä. Tykästyivät taannoisen työleiriviikon aikana puutöihin. Lihakset vahvistuu, osteoporoosin uhka etääntyy, rasvaa palaa vielä monta päivää töiden jälkeenkin. Tulokset ei tällä kertaa niin näyttäviä olleet, karsittiin isompia oksia ja tehtiin niistä hellapuita. Se on paljon hitaampaa kuin paksumman puun pilkkominen pieniksi. Tytär ei ennen karsimista ollut tehnyt; oppipahan senkin. Kolmeen henkeen kahtena puolen päivän hommana saatiin kuitenkin hellapuut hyvinkin pariksi kesäksi. Jos ei kolmeksikin. Kylmällä ilmalla niitä tarvitsee, mutta lämpimällä ei.

Mökillä nukuttaa tähän aikaan vuotta hyvin. Kynttilän valossa on sen verran pimeää, että aivot ei häiriinny liian kirkkaista valoista, kahdeksalta illalla jo alkaa tehdä mieli sänkyyn. Etenkin jos on muutaman tunnin tehnyt oikeita töitä. 

Niin sakea sumu sunnuntaina koko päivän että olisi hyvin voinut olla meren rannalla. Toista rantaa ei näkynyt ollenkaan. Hämärää ja kosteaa, mutta tyyntä, niin että oli aika lämmin tehdä töitä.

Sahasin lyhyemmäksi yhden petäjän kannon, kaataessa pitkäksi jätetty. Sitä ei saanut kirveellä halki ollenkaan. Se oli kuin kumia, kirves kimposi kun siihen löi. Ilmeisesti se oli täyttynyt juurista tulevalla vedellä. Piti sahata se moottorisahalla halki ensin. Mikä tietysti irrotti siitä pitkää kuitua, joka ennen pitkää täytti sahan, mennen jopa laipan ja ketjun väliin, ja jumitti koko vehkeen. Ei se silti harmittanut, helppohan tuo oli avata ja puhdistaa, ja koko ilmiö oli hyvin mielenkiintoinen. En ollut ennen nähnyt.