Grüss Gott!

Kautta kirkkonummelaisten pienten mutkaisten teiden pääsin pohjoiseen, kuntaan missä on Rantatie ja rantasaunojakin vielä joku pystyssä, mutta järven pohja kasvaa AIV-nurmea. Siitä lienee kunnan nimi tullut, en tiedä.

Tapasin vanhan ystävän, jolla on ollut puolentoista vuoden päänsärky. Ollaan puheltu paljon über Arbeit und Baierische Sachen, aus Radio Nachrichten über Spielen in Bundesliga, und irgendeine Musik aus Baierische Rundfunk 1. Druck eine Flasche Baierische Wein.

Täällä S-marketin loisteessa on vielä kuumempi kuin etelässä viime yönä. Väänsin patterin ihan kiinni ja pidin jonkin aikaa ikkunaa auki, ennen kuin sain aamuyöllä taas nukuttua.

Täällä minua on pidetty hyvin. Kohta sanon "Servus" baijerilaiseen tapaan, ja suuntaan uudelleen etelään kohti seuraavia töitä. Saa nähdä millaisen ilmaston siellä nyt kohtaa.

Työt tehty on. Aika kevyt kaksi päivää tämä oli, kohtalaisen tyhjänpäiväisiä. Liian vähän raakaa työtä ja liian paljon sosialisaatiota. Vanhoja ja uusia tuttuja näki paljon, kuunteli jokusen osuvan ja jokusen pieleen menneen puheen, luki pinon papereita, joista todella mielenkiintoinen oli vain yksi. Lepsuja puheenjohtajia, jotka antoivat alkupään ihmisten puhua ummet ja lammet, leikkasivat sitten lopusta. Sitä kommentoi minkä kommentoi, kahden minuutin puheenvuoroissa ei paljoa voi. Liikaa väkeä joka paikassa, ja ajat oli organisoinut joku sosiaalinen rupattelusta tykkäävä ihminen. Piiitkät kahvi- ja ruokatauot. Ei vanhaa protestanttista etiikkaa, vaan nykyeurooppalaista verkostotehokkuutta. 

No, tulipahan käytyä, kolmeen vuoteen ei ainakaan tarvitse.

Sitten taas matkaan, kohti pohjoista tällä kertaa. 

Seitsemännellä saarella

Siuntiossa ollaan, paljoa etelämmäs ei autolla suoraan enää pääsekään. On täällä selvästi lämpimämpää (4 astetta) ja suolaisempaa. Kotona jo monta viikkoa tottui siihen että niin oma kuin melkein kaikkien muidenkin autot olivat jatkuvasti puhtaita ja vastapestyn näköisiä, mitä nyt vähän lunta tai huurretta pinnassa. Hämeen jälkeen alkoi teiden suolaus ja autojen ulkonäkö muuttui. Suolan, maantiepien ja ravan sekoitukseksi. Nyt minullakin on autossani paikallisväri päälle vedettynä. 

Ajoin tullessa Helsingin lävitse ja näin kuuluisaa Helsingin lunta. Vielä jäljellä monin paikoin, autojen ympärillä ja parkkipaikoilla, jossain Mechelininkadun lähistöllä 20 cm paksuna suolansekaisena ruskeana massana, minkä läpi vain jonossa ajettiin. Ehkä siihen oli vain kipattu suolattu lumikuorma sulamaan autojen pyörissä. Voi ihmisparkoja, missä joutuvat asumaan. Helsinki on kaunis kesäkaupunki, mutta talvista Helsinkiä en ole oikein koskaan kunnolla ymmärtänyt. 

Siuntiossa on puhtaampaa. 

Matkaan!

Aamulla, kohti etelää. Kai siellä on lämmintä. 

Järven lämpöä

Käytiin päivällä taas Miinan kanssa järvellä kävelemässä. Järvi työntää jatkuvasti uskomattomia määriä lämpöä jäälle. Siellä oli tunteja vanhoja moottorikelkan jälkiä, missä velloi vapaa vesi. Pakkanen on lauhtunut tuntuvasti, mutta oli sitä vielä 5 astetta kuitenkin. Jään päällä vesi ei jäädy, eli ennen jääpeitteen tuloa järviin jäi syvemmälle jäljelle aika suuria määriä lämpöenergiaa. Missä on lumetonta jäätä, on se paksulti täynnä kuurankukkia, mikä myös kertoo siitä miten paljon lämpöä järvestä edelleen virtaa jään lävitse ilmaan. Mielenkiintoinen talvi. On siellä vettä joskus muinakin talvina jään päällä, mutta ei tällaisia määriä. 

Suksia tuonne jäälle ei kannata tarjotakaan. Niistä saa kuntoharjoittelun painot hyvin äkkiä. Mutta minä en sellaisia painoja harrasta. Riittää että liikun kohtuullisen ripeästi. 

Elokuvia

Kiinnostuin tästä miettimään nykyisiä elokuvia.  Katseltiin joulun aikaan tyttären kanssa muutamia. Yksi niistä oli Miyazakin 崖の上のポニョ, Gake no ue no Ponyo, eli Jyrkän kallion Ponyo. Toinen oli Guillaume Ivernelin ja Arthur Qwakin Chasseurs de dragons, Lohikäärmeiden metsästäjät. Kolmas oli Carlos Saldanhan Ice Age 3. Pocahontasia en ole katsonut koskaan, koska en siedä Disneyn elokuvia, enkä usko katsovani Avatartakaan. Eikä varmaan katsota Jääkauttakaan toista kertaa. Amerikkalaiset elokuvat on niin tiukkaan tyyliteltyjä tiettyihin myyttisiin toimijatyyppeihin, tai arkkityyppeihin, että ne pakottavat tarinat kerta toisensa jälkeen samoihin muotteihin. En kerta kaikkiaan jaksa katsoa niitä. Disney on vienyt sen pisimmälle. Saan niistä jonkinlaisen lievän klaustrofobisen tunteen, jota tasaisin väliajoin toistuvat vitsit eivät saa murrettua. 

Ponyo ja Chasseurs ollaan katsottu jo kahteen kertaan, ja tullaan vielä katsomaan. Ponyo tietysti on aika pienten lasten elokuva, mutta ei se haittaa. Tietysti, noin kun tarkemmin ajattelee, niin arkkityypit näissäkin seikkailevat, mutta silti niissä on jotain raikasta ja ennalta arvaamatonta. Chasseursissa vielä enemmän. Tykkäsin siitä kovasti, Ponyo taas oli tyttären suosikki. 

Muuten katsoin lävitse Jacques Demyn tuotannon joulun aikaan. Les parapluies de Cherbourg on minusta aina ollut niin kummallinen elokuva, että halusin tietää miehestä enemmän. Sieltä löytyi vaikka mitä, 1960-luvun alusta tiukkoja elokuvia naisista ja pelureista, sitten Parapluies 1964, minkä jälkeen ote löystyi. Äärimmäisen kamala svingimusikaali Les Demoiselles de Rochefort, sitten ihan mukavia historiallisia spektaakkeleita jotka kelpasivat vaimolle ja tyttärellekin, sekä sitten jo aika vanhana 1970-luvun lopulta taas mielenkiintoisia pieniä elokuvia, parhaina niistä hyvin vähällä rahalla tehdyt La Naissance du Jour 1979 (vanhasta naisesta joka siirtää rakastajansa nuorelle naiselle aviomieheksi) ja Parking 1982 (Orfeuksen ja Eurydiken myytti nykyaikaan; Manalan hallitsijattarella Persefonella on ylimaallisen kaunis ääni). Tuli katsottua kunnolla melkein tuntematonta ranskalaista elokuvaa, ja tykkäsin useimmista kovasti. Omalaatuinen tarinankerrontatapansa, Michel Legrandin musiikki osittain hyvää, missä ei innostunut liiaksi swingistä. Kaikkialla poltettiin koko ajan tupakkaakin niin että kateeksi kävi. Lapsia Demy ei osannut ohjata ollenkaan, ne on aika puisevia, mutta naisia hän osasi ohjata oikein hyvin. Ne on kaikki nautittavia. 

Meinaa ruveta uhkaavasti lämpenemään. Mitä turhia. Oltiin pakkaseen ihan tyytyväisiä. Kyllä meillä taretaan.



Sain kirjoitettua jo 2 kappaletta. Vauhti kiihtyy hiljalleen.

Käveltiin perheen kanssa jäällä 5 km. Paksu lumi on painanut jään pintaa, niin että siellä on kauttaaltaan vettä jään päällä, sekä uveavantoja. Eikä ne jäädy, lumi eristää niin hyvin. Niinpä siellä voi kävellä vain moottorikelkkojen urissa, missä pakkanen on päässyt suoraan veden kimppuun. Tai sitten välillä urasta toiseen vesisohjossa kahlaten; Sievin talvisaappaat pitää hyvin vettä ja pakkasta, mikä tässä mainoksena kerrottakoon. Vettä on paikoitellen 10 cm jään päällä, jään paksuus n. 20 cm. Löydettiin sieltä yksi puhelias kalamies, ja tytär löysi jääpuikon. Hyvä reissu.

Valaanlihaa

Kesällä yksi tuttu toi Norjasta valaanlihaa tuliaiseksi. Se on vähän ongelmallista lihaa. Norjalaiset ja japanilaiset sitä syö uhmakkaasti, ja kai jotain sellaista oli lahjankin takana. Se on tyhjiöpakattua, suolattua ja savustettua, säilyy vaikka kuinka kauan. Pitkään mietittiin mitä sille tehdään, tai ehkä me vain unohdettiin se jääkaapin nurkkaan. Tänään sitten päätettiin, että syödään pois. Vaimo paistoi sen pannulla palasina ja söi muutaman. Tytär yhden, ja minäkin yhden palasen. Aika vahvan makuista lihaa. En oikein osaa verrata. Tulisiko siitä poron liha mieleen, sitä olen syönyt joskus parikymmentä vuotta sitten. Sika ja lehmä, rehuilla kasvatetut, on selvästi miedompia. Ei kukaan siitä valaasta oikein tykännyt. Paitsi yksi meistä, ja kun hän kerran siihen niin suuresti ihastui, niin hänelle me sitten kaikki loppu annettiin.





Katsoin illalla saunan jälkeen tyttären kanssa Spielbergin Jurassipuiston. Sen seurauksena tytär nukkuu nyt yön äitinsä vieressä, ja minä nukun sohvalla. En muistanutkaan miten kamala elokuva se on, olen nähnyt sen vain kerran kauan sitten. Vaan ei tytär keskenkään halunnut jättää, tiukasti kyljessäni kiinni ja välillä minua hakaten ja potkien katsoi koko kamaluuden loppuun asti.

Kohtuurauhallisia päiviä

Pitäisi kirjoittaa. Kuukausien jälkeen. Eilen uskalsin vilkaista tiedostoa, jossa on tekstin pohjaa ja hahmotelmaa, mutta suljin sen heti kauhuissani. Tänään uskalsin jo katsella sitä, muotoilla otsikon ja kirjoittaa yhden lauseenkin. Aloittaminen on aina kamalaa.

Muuten aika on kulunut paria gradua ja paria väikkäriä neuvoessa. Sillä rintamalla on kuitenkin ollut kohtuullisen hiljaista syksyyn verrattuna. Ne jotka halusivat työnsä valmiiksi jouluksi tai vuodenvaihteeksi on hoidettu, tammikuu ei ole mikään erityinen psykologinen kuolemanviiva kenellekään. Sähköposti raksuttaa silti koko ajan, niin monella on niin paljon kysyttävää. Vastailu on kuitenkin helpompaa kuin pitkien käsikirjoitusten lukeminen. Tätä blogia ehtii kirjoittaa, ja katsoa muitakin. Olen tammikuun alkupuolen pääosin kotona, ei minulla ole vielä opetustakaan. Osa oppilaistani on ulkomailta, kieltäytyvät olemasta Suomessa tammikuussa, vaikka täällä juuri nyt olisi kaikkein eksoottisinta. Ei niille kannata seminaareja vielä järjestää, kun eivät tule kuitenkaan. Olen kokeillut ja suuttunut niiden kanssa, mutta mitä turhia. Helmikuussa ehtii hyvin aloittaa, toukokuuhun on aikaa. Hyväkin olla kotona nyt, lumen kolaamista on jatkuvasti, lämmittelen 2-3 tulisijaa päivittäin näin pakkasella, ja teen ruokaa perheelle. Käytän Miinaa kävelyllä. Haahuilen sitä sun tätä. Olen ottanut jopa monta valokuvaa, mitä ei ole tapahtunut kuukausiin. Ei tarvitse ajaa autoa pimeässä ja vaimolla on helpompaa kun joku tekee kotityöt.

Kuun loppupuolisko onkin sitten melkein matkustamista. Konferensseja ja tohtoriseminaareja siellä täällä. Ehkä sekin on hyvä. Syksyllä oli pakko lopettaa lähes kaikki liikkuminen, mutta on hyvä nähdä mitä muualla maailmassa tapahtuu.

Kävin katsomassa Googlen analyysitkin. Ei täällä paljoa väkeä käy, vanhat miehet eivät ole kiinnostavia, mutta jokunen kuitenkin, useimmat eksyjiä, jotka häipyvät välittömästi. Hakusanoista on vuosikausia ollut yleisin "pimeä ravintola", mutta nyt on joku ruvennut etsimään "Yamabaa" hakurilla. Taidan olla minä itse pari kertaa, uusista koneista. "hyvä sauna" on nousussa. Pornoa hakusanoissa ei juuri ole, eipähän sitä tässä blogissa juuri löydy. Ei niin ettenkö tykkäisi naisten kuvista, niin vaatteet päällä kuin ilmankin, mutta yritän pitää tämän kohtuullisen siistinä isän ja aviomiehen blogina.

Ihmisten käyttämät selaimet minua kiinnostavat, ja ehdoton ykkönen täällä käyneillä näkyy olevan Firefox, jäljessään, tässä järjestyksessä, Safari, Opera ja Eksplooreri. Mielenkiintoista että IE ei erityisen suosittu ole. En käytä sitä itsekään kuin pakosta. Ja oma suosikkini Opera pärjää ihan hyvin, mikä on tärkeää senkin takia että haluan sen pysyvän pystyssä, jotta voin käyttää sitä jatkossakin. Vielä on vähäisiä määriä käyntejä Caminolla ja Chromella. Kummastakaan en tiedä mitään.

Kippurahäntä

Kyllä Miinalla selvästi häntä helposti nousee kippuraan.

Tässä se näkyy koristeellisella kaarella.


Tässä aika hämärästi, mutta


tässä kuvassa hyvinkin selvästi. Ei se nyt silti aivan pystykorvan kippura ole, vaan ikäänkuin lippu, jota Miina kantaa ylhäällä kävellessään. Tässä tulen minä.

Vaalean harmaa on tammikuinen lumisateinen maisema.

Aperture 2

Ongelma selvisi. Kuvasin kameralla RAW formaatissa, mitä yleensä vältän, koska se tekee kaikesta hitaamman. Otin ne sitten kamerasta suoraan Apertureen - ja mitä tapahtui: ei toimi vieläkään.

Jos formaatti kerran on varmasti oikea, samoin kuin importointi, niin sitten vika on ohjelmassa. Tein siihen päivityksen. Jumalauta ettei se tullut heti mieleen. PC:ssä tottui siihen ettei päivityksiä tarvinnut ajatella, ohjelmat päivitteli itseään, ja etenkin uudet ohjelmat lähti heti etsimään päivityksiä. Aperture vain ei tee sitä. Se yksinkertaisesti jököttää koneessa käyttökelvottomana, kunnes käyttäjä tajuaa päivittää koneensa. Niin yksinkertaista. Eikä hävetä yhtään.

Ei siinä mitään, nyt on luettu paljon manuaaleja, katsottu opetusvideoita ja seurattu keskustelupalstoja. Aperturessa ihan oikeasti näyttää olevan kohtuullisen paljon bugeja ja siihen tulee helposti jumittumia. Mutta on se myös varsin näppärä käyttää, tosin minulla ei vielä ole hyvään editointiin herkkyyttä sen kanssa, kunhan lähinnä leikkaan masterista tarpeettomia osoita pois, ja panen niihin vähän lisää valoa. Tammikuun alussa on vielä hankala kuvata.

Aperture

Ostin Maciini myös Aperture 2:n, latasin sen vasta tänään ja yritin opetella käyttämään. Siitä ei tullut mitään, tunnit tosin kuluivat. Se yksinkertaisesti kieltäytyi toimimasta .jpg fileitteni kanssa. Se importoi kyllä valokuvia, niitä pystyy katselemaan yksi kerrallaan Aperturessa, mutta ei tee niistä edes peukalonkynsiä, ja minkäänlaiset editointitoimenpiteet eivät onnistu. Vanhoja editoimiani kuvia se ei edes suostu importoimaan, väittää vääräksi tiedostomuodoksi, vaikka niidenkin nimen perässä lukee jpg. Minulla on kuitenkin 1990-luvun loppupuolelta lähtien kymmeniä tuhansia kuvia.

Manuaalit ja tekniset oppaat sekä Macin keskustelupalstat väittävät että jpg on ok. Silti mikään ei toimi. En taas tiedä mitä tästä Macista ajattelisi. Alla olevan postauksen kuvat ajattelin Aperturella editoida julkaistavaan kuntoon, mutta iPhotolla ne sitten piti tehdä. Se ei mukise mitään, tekee kaiken mihin vain pystyy. En tiedä mitä tämän kanssa taas tekisi. Suoraan kysymykseen miksi Aperture ei toimi jpg:n kanssa ei saa Applelta vastausta.

Loppiaisen rekiajelu

Tytär kävi ajelemassa reellä pianonopettajansa kanssa. Yli 70-vuotias eläkkeellä oleva mummo, asuu miehensä ja koiriensa kanssa kaukana metsän keskellä. Muutti sinne eläkkeelle jäätyään ja musiikkioppilaitoksen rehtorin hommat lopetettuaan. On näihin aikoihin asti tykännyt ajella 200 km reissuja valjakollaan talvisin, mutta alkaa vähitellen vanheta. Näyttäisi mielellään opettavan tyttären rekikoira-ajajaksi; ei tiedä vaikka meillä joskus olisi pihassa myös 20 huskya. Niille tarvitsee aika ison aitauksen, jotta niillä on juoksutilaa. Pitäisi lainata kunnan metsää siihen ... Opettaja ei tahdo aina enää pysyä reessä vaan putoaa ja teloo itseään, luunmurtumien paraneminen vie aina jonkun viikon, mutta ei anna periksi. Koirat pitää juoksuttaa, ja hän tykkää siitä itsekin kovasti. 

Lähtiessä koirat ovat aina niin innokkaita että hyppivät ja reki pitää pitää ankkurissa kunnes kaikki on valmista. Lähtö on aina repäisevä, sitten kun se tapahtuu. Lunta satoi rankasti paksuista pilvistä aamulla yhdeksän jälkeen. Oli vielä niin pimeää että hädin tuskin sai otettua kuvia. Ja niin paljon pakkasta ettei siellä seisten pitkään odotellut; niinpä kolasin ajankulukseni vanhusten pihan. Siinä hyvin lämpeni.


Reilun puoli tuntia juostuaan koirat alkaa olla jo rauhallisempia, ja tytär sai itse ajaa reen takaisin pihaan. Hänelle se on vielä sekä mukavaa että pelottavaa.


Huskyt on nättejä koiria. Paljolti suden näköisiä, vaikka susia selvästi kevyempiä ja hennompia. Ihan kilttejäkin ihmistä kohtaan, mutta koska ne elää pääosin omassa laumassaan aitauksessaan, ei ne ole samalla tavalla kesyjä kuin sisäkoirat. Miina oli mukana tietysti, ja sai rähistä tarpeekseen niiden kanssa aidan eri puolilla, mutta varuilta pantiin Miina autoon makaamaan silloin kun huskyt oli pihassa. Vaikka ne on hontelon näköisiä, ne on hyvin vahvoja. Miina ei autossa hauku, vaan makaa rauhassa.

Juoksun jälkeen koirat saa lämmintä rasvavettä, jossa on lihanriekaleita tai kalanpaloja mukana. Mutta noista neljästä koirasta vain kaksi narttua joi, se lenkki ei niin kovin pitkä ollut. Aitauksessa on myös yksi kiimainen naaras, jonka luo pääseminen rassaa urosten mieltä. Se saattoi olla toinen syy siihen miksi niille ei edes juotava kelvannut. Juokseminen kyllä mielellään. Naaraat on urokselle monimutkainen asia.

Mac-gallup

Tein käyttäjätyytyväisyyskyselyn Macista. 

Miina: Mac OK; ei käytä. 

Vaimo: Mac OK; käyttää sähköpostia ja etsii kuukkelilla asioita, skypettää. Sama se millä koneella.

Tytär: Mac OK; sähköposti, kuukkeli, videot, tuubi, romaanin kirjoittaminen wordillä, erilainen leikkiminen koneella. Ei halua palata PC:hen. Macissa on vielä paljon tutkimista ja iso näyttö. 

Minä: Mac kokonaisuutena ihan ok, lukemattomissa pienissä asioissa rassaa ajoittain. Ongelmat oletettavasti vähenevät hiljalleen, kun opin missä mitäkin on, mitä tällä voi tehdä, ja mitä tällä ei voi tehdä. 

Zippien ongelmakin ratkesi. Ipon kommenteista viisastuneena hain mysmithmicrolta StuffitExpanderin, joka saa kaikki zippikansiot auki nopeasti ja ilman mitään ongelmia. Se riittää minulle tässä vaiheessa. Tässä Macissa itsessään on yksinkertainen Arkistotyökalu, joka osaa tehdä zippejä, sekä avata itse tekemiään, mutta muualla tehdyistä se ei ymmärrä mitään. Olisi odottanut että näinkin kalliissa uudessa koneessa olisi asialliset perustyökalut mukana, mutta mitä ei ole, ei ole. Vanhemmissa versioissa ilmeisesti on ollut. Macin Downloadien kokoelmassakaan ei ollut mitään asiallista zippeihin liittyvää, ja verkossa löytyvä Macin manuaali on sama yksinkertainen läpyskä kuin mikä tässä koneessa on sisälläkin. Sitä ei ole tehty PC-logiikasta Mac-logiikkaan tuleville. Toimeen tullaan, ongelmat pitää vain ratkoa yksi kerrallaan. 

Mac

Mitäs tänne vielä kannattaisi muistiin kirjoittaa, tässä mietin. Vaihdoin huvikseni macciin. Minulla on 4 vuotta hyvin toiminut Acer, kevyt pieni ja kätevä, ostovaiheessa uusinta teknologiaa. Sen ainoa vika oli että Word meni pilalle ja alkoi tuhota tiedostoja. Poistin sen ja asensin uudestaan, mutta ei sillä ollut mitään merkitystä. 

Mietin Ubuntua, mutta Word ei toimi siinä. Tarvitsen sen; töistäni on niin iso osa editoijan hommaa ja tekstien kommentointia eri muodoissaan, ja koska tuleva tavara on pääosin wordillä tehtyä, minullakin on parasta olla se. OpenOfficen kirjoitusohjelmaa käyttelin jonkin verran, mutta on se kömpelö, ja marginaalikommentointia sillä ei pysty lukemaan eikä tekemään. 

Ostin sitten Macin, tai kaksi oikeastaan. Syliin itselleni yhden ja ison iMacin vaimon työhuoneen nurkkaan. Sieltä hajosi pöytäkone kokonaan. On tämä teknisesti hyvin kehittynyt, hyvät näppäimet ja näytöt, mutta kone se vain tämäkin on. Mihinkään ei koskaan ole täysin tyytyväinen, ilmeisesti. Tämänkin käyttö on kömpelöhköä, vaikka kaiken pystyy tekemään. Tiedostojen siirtely on oudon vaikeaa; ilmeisesti niitä pitää vain käyttää työpöydän kautta. Finderistä ei suoraan pysty ottamaan kahta eri tiedostoa samaan aikaan pöydälle. Zippejä tämä ei osaa purkaa, mikä on hyvin ihmeellistä. Yrittää kyllä satunnaisesti, mutta jää jumiin siinä missä PC tekee kaiken valittamatta. Koneen sisällä olevat ohjeet on hyvin minimaaliset ja ylimalkaiset. Oudompia merkkejä kuten kreikkaa tai venäjää ei saa sopivalla fontilla lisättyä suoraan tekstiin taulukosta, vaan pitää vaihtaa näppäimistö niihin kieliin ja etsiä sopivat merkit kokeilemalla; en tiedä onko se MacWordin vai Macin ongelma. Deletenappulaa ei ole, sellaista mikä deletoisi oikealta puolelta, mikä on hyvin outoa ja kömpelöä. Ohjauslevy on oudon tunnoton, etenkin kahden sormen näpäyksiä joutuu usein tekemään kahteen kolmeen kertaan. Tyhmä automatiikka vaihtaa sekakielistä tekstiä editoidessa kysymättä kielestä toiseen, vaikkapa englannista kiinaan, ja kieli pitää palauttaa käsipelissä. Opera jumittaa välillä, ei toimi täydellisesti. Safari kyselee typeriä palattaessa sivuilla taaksepäin. Typerää käynnistysääntä ei saanut tapettua asetuksista, piti ladata erikseen ohjelma, tosin ilmainen, jolla sen sai hiljennettyä. Aivan kuten Microsoftilla, Applellakin on kaikissa ohjelmissa hirveästi pöhöä, ominaisuuksia ja automatiikkaa, joilla ei tee mitään, ja joita ei saa asetuksista poistettua. Tässä on koko ajan jotain pientä ärsyttävää ja hidastuttavaa.

Mutta on tämä teknisesti hyvä peli, langattomat verkkoyhteydet löytyy helposti, käynnistyy nopeasti, akku kestää tuntikausien käyttöä, muistia on, ohjelmat jumittaa harvoin, on esteettisesti miellyttävä kone. Tuntuu hyvältä käteen ja silmään. En minä millään tavalla ostosta kadu, ja kyllä tätä oppii käyttämään, vaikka käyttötapojen logiikka tuntuu välillä niin kovin ontuvalta. Pääasia oli päästä eroon Microsoftista, Wordia lukuunottamatta. Ei tämä silti niin ihmeellinen kone ole kuin mäkistit hehkuttavat. Fanaattista mäkistiä minusta tuskin tulee, mutta Microsoftiinkaan ei tee mieli palata. Kunhan saavat Wordin toimimaan Ubuntussa tai jossain muussa Linuxissa, niin pitää harkita käyttöjärjestelmän vaihtoa. Vaikka ei sekään mikään taivaan lahja liene. 

Uuttavuotta

Siivosin aaton huonettani kotona. Paperia on kertynyt vuodesta 2005 lähtien, milloin viimeksi kunnolla siivosin. Ammattilehtiä, aikakauslehtiä, opiskelijoiden esitelmiä, omia ja muiden konferenssipapereita, laskuja yms. Sellaisia on jo toista kymmentä vuotta lyöty kerran pari vuodessa pahvilaatikoihin ja nostettu pinoihin, mutta nyt alkoi jo käydä paikat ahtaiksi. Vaikka mielellään tekisi kaiken tietokoneella ja säilöisi asiat sähköisesti, niin maailma ei vielä ole samaa mieltä. Eiköhän sieltä puoli kuutiota tullut paperinkeräykseen vietävää, sekä kaikenlaista vanhaa elektroniikkaromua kierrätykseen.

Seasta löytyi myös pahvilaatikosta kaksi 5-vuotta vanhaa Kultakavaljeeripulloa yksiltä synttärijuhliltani. Kilistettiin niistä toinen vaimon kanssa eilen illalla. Minulla ei ole kummoista viinapäätä, tulen puolesta pullostakin jo ihan tuiteriin, väsyin ja menin klo 23 nukkumaan. Olen nähnyt jo niin monta uudenvuoden aattoa, että pauke pimeässä ei jaksa kiinnostaa niin paljoa, että kehtaisin yrittää valvoa jos kovasti nukuttaa. Ikä vapauttaa monenlaisista pakoista. Vaimo ja tytär valvoivat kyllä, minä ja Miina nukuttiin. 

Jos Miina olisi pelännyt, niin olisin tietysti valvonut sen kaverina. Useat koirat pelkää uudenvuodenpauketta, jotkut ihan hysteerisinäkin. Ei tämä. Haukkui ja murisi se jonkin verran paukuttelijoita metän takana, mutta ei niistä muuten mitään välittänyt. Erinomaista. Joten mentiin nukkumaan kun väsytti. 

Sen, että Miina on aito ja puhdas sekarotuinen koira, näkee siitäkin miten terve ja elinvoimainen se on. Naapureilla ja tutuilla on samanikäisiä isoja alta 10-vuotisia rotukoiria, jotka alkavat jo harmaantua ja kömpelöityä, joilta ei leikki enää suju, ja jotka eivät halua enää käydä kävelyilläkään. En ole ikinä ollut mukana missään kenneltoiminnassa, enkä tukenut sitä: niin sairaita koiria ne kehittävät. Sairaiden mielien harrastusta. 

Olisikohan Miinassa sanotaan 1/8 pystykorvaa tai jotain vastaavaa pohjoisen Euraasian vahti- ja metsästyskoiraa? Se on kyllä muuten täysin noutajan näköinen, mutta sen häntä helposti menee juostessa kippuraan, ja haukkuminen tuntuu olevan sille yhtä luonnollinen reaktio kuin pystykorvalle. Se on vain kolme kertaa pystykorvaa painavampi ja ääni viisi kertaa jykevämpi. On siinä minulla femina. Mutta oikein hyvää huolta se tyttärestä pitää. Hyvä Miina on.

Ruskeaa kiinteää paskaa

Jos kirjoittaisi tänne päiväkirjaansa seuraavaksi Miinasta. Asettunut meille nyt kolmen kuukauden ajan. Ensimmäiset pari kuukautta paska oli vaaleaa ja löysää, mistä tiesi että vaikka koira päällisin puolin oli taloon tottunut, suolisto toimi vielä kuitenkin nopeaan tahtiin, eli perushermostumista oli päällä. Nyt joulukuun mittaan paska on muuttunut tummanruskeaksi ja kiinteäksi, mitä pidän kaikinpuolisen rauhoittumisen ja aloilleen asettumisen merkkinä. Koiran paskan väri ja laatuhan pitää aina päivittäin tarkastaa; siitä näkee suoraan terveydentilan. 

Toisiimme on muutenkin totuttu. On minulle yleensä talutushihna taskussa kun kävelyille lähdetään, mutta useimmiten en käytä sitä ollenkaan. Normaalisti Miina pysyy lähellä. Mutta ei ihan aina. Toiset koirat, jos tulevat yllättäen, saavat aikaan ryntäyksiä ja kovaa haukkumista, eikä Miina silloin tahdo kuunnella isäntäänsä ollenkaan. Huomiokyky on kokonaan muualla. Isännän pitäisi reagoida nopeammin ja aikaisemmin, mutta eipä huomaa aina hänkään. Pihassa saan sen haukkumisen jo pois kuiskaamalla korvaan ja taputtamalla, mutta tien päällä en, paitsi karjumalla itsekin niin kovaa kuin jaksan. Miina haukkuu aina yllättyessään, ja aina koiran tavatessaan. Sinänsä minulla ei ole mitään sitä vastaan että feminiininen olento karjaisee silloin tällöin römäkällä äänellä niin paljon kuin keuhkoista lähtee, kyllähän maailmaan ääntä mahtuu, mutta kun jotkut ihmiset sitä tiellä pelkäävät. No, harjoituksia jatketaan. Ja joskus on kahlattu lumen halki lahden toiselle puolelle, missä on häkissä kaksi hirvikoiraa, jos eivät ole metässä juoksemassa isäntänsä kanssa. Ne on kovia haukkujia, ja Miinan kanssa on käyty välillä häkin seinustalla, missä kaikki kolme saavat haukkua raivokkaasti, häntä heiluen, kun kerran siitä niin kovasti tykkäävät. 

Paino on noussut meillä puolella kilolla, on nyt 42 kg. Ruokaa on annettu sen minkä se haluaa syödä, ihan niin kuin muillekin. En ikinä ole säännöstellyt kenenkään ruokaa, eikä kukaan yleensä pahemmin liho - paitsi vaimo, joka säännöstelee koko ajan. Siinä on jotain outoa. 

42 kg on hyvä paino tällaisessa lumessa. Miina puskee hyvin eteenpäin rintaan asti ulottuvassa lumessa, niin että metässä kävelykin sen kanssa sujuu hyvin, sekä erilaisten polkujen aukominen. Minulla on hyvät talvisaappaat, niillä mennään Miinan kanssa minne halutaan: Tietä käyden tien on vanki, vapaa on vain umpihanki (Aaro Hellaakoski 1946). 

Minun vieressäni Miina edelleen oleskelee melkein aina kun olen kotona. Olen odottanut senkin muuttuvan, niinhän adoptiolapsikin yleensä tarrautuu ensin yhteen aikuiseen ja vasta vähitellen muodostaa muita ihmissuhteita. Saa nähdä miten Miina toimii. Minähän sen tietysti suurimmaksi osaksi kävelytän, syötän, juotan, harjaan ja pesen, käsken ja komennan, taputan selkää ja rapsutan mahaa. Jos olen sängyssä niin että vaimo on poissa, vaikkapa päiväunilla, Miina alkoi vaatia sänkyyn vaimon paikalle makaamaan. Siihen en laskenut, vaimo ei pidä karvoista eikä hiekasta lakanoillaan, mutta omaan jalkopäähäni olen Miinan tietysti ottanut. Sänkyyn noustuaan se haluaa välttämättä nuolla jalkani. Ehkä minulla on Miinassa nyt platoninen rakastajatar.  Onhan se kuitenkin 9-vuotias aikuinen nainen.

Sellaista mietin, että koira voi hyvin nuolla miehen jalat, ja mies naisen jalat, mutta toisin päin tätä ketjua ei kannata kulkea. 

Jokohan tänne jaksaisi jotain kirjoittaa? Kun joulun alla oli viimein aikaa ja varaa sairastua kenenkään siitä kärsimättä, sorruin kulkutautiin. Ehkä en itse sikaan, mutta johonkin vastaavaan. Pääsin kokeilemaan millaista on elää 74-vuotiaana ja 130-kiloisena. Ei paljon kipuja eikä kuumetta; lihas- ja korvasärkyä, kova yskä ja vielä kovempi, melkein pohjaton väsytys. Jos jotain teki, piti kohta istahtaa hengähtämään, lepäämään ja voimia keräämään. Paljon sai kuitenkin nukuttuakin, pätkissä, yskä välillä herätteli. Nyt kun viikko on kulunut, alkaa vähitellen nousta takaisin pinnalle. Pää alkaa jo kevetä, ruumis on vielä raskas, enää ehkä vain 90-kiloinen. 

Taudin etu oli siinä ettei tarvinnut olla kohtelias, eikä käydä missään. Ei tavata naapureita, ei tuttuja eikä sukulaisia. Kotona vain, liikkumatta muuta kuin käytti Miinaa kävelyillä ja teki vaimon ja tyttären kanssa kamalasti lumitöitä, melkein joka päivä. Niin hitaasti kuin 70-vuotias niitä tekee. Ei mitään kiirettä, kunhan sai vain aina pihan auki. 

Hyvä joulun aika, ei mitään valittamista. 

Hyvää joulua

God jul

Felices navidad

メリー・クリスマス

itse kullekin. 

Viimeinen gradu tältä vuodelta on luettu. Kotona luin, en kärsi mennä enää työpaikalle jos ei ole aivan pakko. Kymmenen tunnin homma se oli ilman työmatkojakin. Oikein mielenkiintoinen kyllä, ja on sitä mielissään kun oppilaat tekevät hyvää työtä, mutta niitä vain on ollut kamalan paljon. Vielä yksi väitöskirjan käsikirjoitus ja nippu hallinnollisia kokouksia, ja yksi tenttikin vielä. Ensi viikon mittaan alkaa rauhoittua, nytkin on jo sellaista hiukan ilmassa.

Vaimo löi kunnassa nyrkin pöytään ja ilmoitti eroavansa jos ei pääse lepäämään. Päästivät lepäämään; saa sinne terveyskeskukseen sijaisen kun tarpeeksi rahaa maksaa. Tuli eilen yöllä puoli yhdeltätoista kotiin ja aloitti joululomansa tänään. Kävi vessassa aamulla mutta muuten ei liikahtanut sängystä ennen kuin iltapäivällä neljän aikaan, jolloin tuli syömään. Lämmitin sille saunan, minkä jälkeen lähti takaisin kahdeksalta nukkumaan.

Joitakin ajetaan joukolla työttömiksi ja joitakin yritetään tappaa töihin. Tällaiseksi on mennyt.

Onneksi on kirkasta ja mukava pakkanen. Liiterissä monta kuutiota kuivaa puuta. Kyllä tämä tästä.

23 marraskuuta täällä on käyty viimeksi. Ei ehdi, ja jos ehtisi, ei jaksa. Lukukauden loppu häämöttää ja tahti on aika kiivas. Tenttiaika, kaikenlaisia tenttisuorituksia ympäri Suomea luettavaksi, Lapista Helsinkiin, Joensuusta Vaasaan. Valtakunnallisen opetuksen antamisessa on oma hupinsa, mutta on siinä oma lukemisensakin. Tenttejä kotiyliopistossa, esseitä, harjoitteluraportteja, graduja kymmenkunta, neljä väitöskirjaa. Lausuntoja uuteen yliopistolakiin liittyen. Neuvomista ja rauhoittelua. 465 työsähköpostia laskin lähettäneeni marraskuussa, lähes kaikki vain vastauksia erilaisiin kyselyihin ja pyyntöihin. Minä en lähetä kellekään omatoimisesti, jos ei ole välttämätöntä. Sama tahti on jatkunut tämän joulukuun ensimmäisen viikon, mutta jos kohta ensi viikolla alkaisi vähitellen hiljetä. Tutkintoaan ei ainakaan enää kukaan voi ryhtyä ottamaan ulos tänä vuonna, sitä varten on pitänyt jättää gradut ja tehdä viimeiset tentit jo aikaisemmin. Nyt kun työaikansa pitää laskea joka päivä, voin katsoa Solen kuukausiyhteenvedosta että tein marraskuussa ylitöitä 85 tuntia, en sen enempää. Siitähän ei meille mitään makseta, koska kotona tietokoneen tai papereiden kanssa tehtävä työ kuuluu kotirauhan piiriin. Työnantajalle ei kuulu montako tuntia hommiin menee, kaikki vain on tehtävä ja jokaisesta pidettävä huolta.

Tänään sunnuntaina keskeytin päivällä sen verraksi että otin moottorisahan ja kävin metässä sahaamassa paksun vanhan ja lahon koivun pätkiksi. Oli kaatunut lenkkipolun päälle. Mehtä on asemakaavassa merkitty luonnontilaiseksi puistoksi, eli se on vapaata vanhaa mehtää, josta lähes joka vuosi rojahtaa nurin joku läpimätä koivu. Koska sellainen kuuluu luontoon, ei kunta niitä siitä siivoa, muttei myöskään valita jos me asukkaat pidetään polut auki.

Miina meni siitä alitse tai joskus hyppää yli, tytär ja minä päästiin myös ylitse aika helposti, mutta vaimo lyhytjalkaisena ja jo vähän raskaampana joutui menemään yli kahareisin. Takapuoli kastui, etenkin tähän vuodenaikaan. Puu on siinä jonkun viikon jo odottanut pätkijäänsä, mutta ei ole kukaan naapurikaan kehdannut tehdä. Minä sitten, vaimo siitä jo useamman kerran huomautti. Aika kovaa sahata. Läpivettynyt ja tiukkaan jäätynyt laho puu.

Mukavaahan se oli, mutta kuntoni on selvästi aika rapana taas. Pitäisi tehdä joka päivä ruumiillaan muutama tunti töitä ja nukkua kunnolla. Joskus tässä taas varmaan ehtii siihenkin.

Miina ja orava

Minulla on pihassa kaksi lintulautaa, joissa on auringonkukkaa ja maapähkinöitä. Orava käy siellä myös syömässä, eikä minulla ole mitään sitä vastaan. Siinä on kuitenkin omat vaaransa. Miina keksi, että pihassa orava vierailee, ja mielellään metsästäisi sen. Miinalla on ovelta matkaa ruokapaikoille 15-18 m, ja isona painavana koirana hän lähtee suoraan kohti melkoisella metelillä. Oravalla on matkaa lähimpään puuhun 0-3 m, ja se on Miinaa paljon ketterämpi ja lyhyellä matkalla nopeampi. Näin orava on puussa reilusti ennen kuin Miina paikalle saapuu. Minusta tilanne on aika reilu, enkä ole siihen puuttunut. Miina on äärimmäisen iloinen mahdollisuudesta päästä oravan tappoon. Oravan tehtävänä noin yleensäkin on pysyä tarkkana, ja selvitä hengissä kissoista, ketuista ja pöllöistä, sekä syödä toisten eläinten poikasia, jos kohdalle sattuu.



Ei oravatkaan silti aina ole tarkkoina. Se oli kerran hajamielinen, lähti liian myöhään liikkeelle, joutui paniikkiin ja lähti vielä väärään suuntaan. Eli Miinaa kohti. Meni Miinan oikeaa etujalkaa hipoen millimetrien päässä Miinan hampaista, mutta hengissä kuitenkin selviten. Kiipesi petäjään niin korkealle kuin pääsi.

Sellaista on elämä, ja varmasti oravaa pelotti. Siltikään minä en tilanteeseen puutu, enkä ota Miinalta hänen iloaan. Orava on tervetullut syömään ruokaani, mutta sen on itse pidettävä itsensä hengissä.

Kävin Miinan kanssa päivän mökillä. Tyhjensin vedet keittiön tiskialtaan putkistosta, ettei jäädy talvella. Tarkastin paikat. Harventelin moottorisahalla vähän nuorta kuusikkoa, leikkasin metän reunasta vanhoja kantoja maanmyötäisiksi, muotoilin pähkinäpensasta vähän ohuemmaksi niin että hevoskastanja pääsi esille sen sisältä. Kaadoin ja pätkin kaksi isoa pihlajaa omenapuiden vierestä. Ovat siinä jo tarpeeksi seisseet ja levenneet, alkavat käydä haitaksi. Käveltiin Miinan kanssa rannalla ja metissä. Katseltiin aurinkoa, joka paistoi koko päivän, hyvin alhaalta tosin. Tein peräkärriin polttopuukuorman, jonka ajoin kotiin. Hitaaseen tahtiin kaikki, ilman kiirettä, mutta koko päivä kuitenkin liikkeessä. Nyt on jo ruumis ja pääkin väsynyt.

Hyvin epätavallinen päivä. Joskus näitäkin.

Kamerakin oli mukana, mutta ennen kuin muistin ottaa mitään kuvia, sammuivat valot. Nopeaa näin marraskuun lopulla.

Piti olla huomenaamuna Kööpenhaminassa klo 8.15, mutta näyttää jäävän lähtemättä. Finnairin infosivut ja Checkmytripin sivut ovat pitkin päivää näyttäneet eri tietoja. Checkmytrip jopa väittää joka toisen lennon toimivan, joka toisen ei. Puhelimella ei pääse lävitse minnekään. Puolta tuntia pidempää en tosin ole minnekään odottanut, enkä viitsi enää. Kai tässä on orientoiduttava siihen, että "maanantaina 16.11., kaikki muut reittilennot paitsi AY090 Bangkok-Helsinki on peruutettu."

Mielenkiintoista. Ainoa ulkomaanmatka tänä syksynä, sekin työnantajan määräämä, ei itse haluttu eikä missään tapauksessa toivottu. Sitten rikkaat lentäjät vetää lakon päälle. Kaksi päivää olen jo nukkunut tai käynyt kävelyillä koiran tai koko perheen kanssa, ja lukenut kyllä kaksi graduakin odottavien pinosta. Voisin hyvin nukuskella kaksi päivää lisää, sen minkä Köppösen matka olisi vaatinut. Se olisi pelkkää voittoa, onnea ja iloa. Onnenpoika onnenpoika, kuten Röyhkä vanhassa laulussa laulaa.

Mutta lentäjiä kohtaan en silti tunne mitään sympatiaa.

坂本九 上を向いて歩こう

Tätäkin lauloin joskus karaokessa hänen kanssaan, Akabanessa. Kauan sitten.

Valse Triste

Sain suruviestin Tokiosta. Entinen englannin oppilaani on juuri kuollut, rintasyöpään. Tyttärensä kirjoitti. Tapasin hänet ensimmäistä kertaa syksyllä 1986 muun luokan kanssa, tulimme hyvin toimeen, ja pidimme yhteyttä yli 20 vuotta, tutustuen myös toistemme perheisiin. Hän itse oli ikebanan ja origamin opettaja. Emme koskaan edes suudelleet, mutta hän antoi joskus ryypätessämme minun juoda pohjat laseistaan.

Isänpäivää

Isänpäivä on keksitty naisia varten, niin kuin yleensä kaikki juhlat. Minusta tämän päivän ohjelma olisi ollut, että luen ja kommentoin koko ensi viikon esseepinon valmiiksi, ja tarkistan että jokaisen päivän luennot ovat ok kunnossa. Lähtö on huomenna 6.30, eikä viikolla taas paljoa ehdi mitään valmistella. Autot voisi pestä, sekä käydä koko porukan kanssa pitkällä kävelyllä.

Naisten mielestä taas tällainen päivä on keksitty paakelsien paistamista varten, ja että minun tehtäväni on kantaa biojätettä kompostiin, ja hakea pakastemansikkaa yms tarpeita. Sekä odottaa, että ruokakin joskus valmistuisi.

No, ei se mitään, tällaiset vain pitää ottaa naisten päivinä. Pesin minä sen auton, tytär jopa ehti lopussa huuhtelemaan, ja vaimo lähti illalla mukaan koiralenkille. Paakelseja on syöty, ja kaikki ovat tyytyväisiä.

Mutta päivän kunniaksi hyvää musiikkia:



Vuodelta 1977, sanat Järvenpää-Valtonen, sävel Jagger-Richards
Tästä ei laulu enää parane.

Elämänuraa

Päättyneen viikon kunniaksi:



Jos olet julkku
niin käy toki julkusta.
Kävele kadulla
kilistä kulkusta.
Hei juu ja elämänuraa.

Nuoruustango

Ajelin kotiin, ratiosta kuului mehtäratio, ja sieltä tämä laulu, jota en ole kuullut vuosikymmeniin. Minulla oli joskus tyttöystävä, joka lauloi tätä. Hänellä oli kamalan kaunis SKDL-naisen ääni. Vähän niin kuin Kiti Neuvosella. Tätä laulua ei ohita pysähtymättä.



NUORUUSTANGO
Anu Kaipainen sanat, Kaj Chydenius sävel, Kiti Neuvonen laulu
1971 [1970]

Lämpöni lempeni annan
kaunis on nuoruutein
Nää suven ruusut kannan
itseni yksin tein

Ei ole muuta antaa
kuin tämä nuoruutein
Sulle sen tahdon kantaa
en ota itsellein

Muuta en koskaan tahdo
kuin sinun olla vaan
Elämä ympärilläin
kaikkoaa kokonaan

Huominen päivä ei meitä
vaaranna varjollaan
kun sinun saan vain olla
täysin ja kokonaan

Pakkanen

Tykkään kovin kirkkaasta selkeästä syyspakkasesta. Se voittaa hyvin juhannuksen valon ja elokuun lämpimät tummat yöt. 

Annoin tyttärelle kamerani, ja hän otti.