二条城 Nijōjō, Toisen piirin linna, eli Tokugawojen Kiotonhuvila

Täälläkin on aina paljon väkeä ottamassa kuvia itsestään.

Pramea huvilakokonaisuus, joka melkein koko olemassaolonsa ajan oli tyhjä, koska Tokugawat harvoin viitsivät Kiotossa käydä. Nimenä on nykyään tuo toinen piiri, koska se on keisarin palatsista laskien toisella piirillä. Vartijat ja palvelijat siellä vain hytisivät talvella herran mahdollista vierailua odotellen, koska siellä ei saanut tehdä tulta mihinkään Tokugawojen poissa ollessa mahdollisen tulipalon varalta. Kävivät he siellä joskus paikallisia vasallejaan tapaamassa, ja täällä viimeinen shōgun 1868 luovutti keisarin sotavoimien ylipäällikön arvonsa keisarin edustajalle. Jo Tokugawa Ieyasu rakennutti keisarin lähettilään tapaamista varten huvilaan oman huoneen, jota ei koskaan käytetty muihin tarkoituksiin; lähettilään piti siis saapua Tokugawan luo, Tokugawa ei mennyt keisarin linnaan, mutta toisaalta tuossa huoneessa lähettiläs istui 20 cm korkeammalla kuin shōgun, mikä osoitti keisarin ylempää asemaa suhteessa ylipäällikköön. 

En ottanut enää kilon kameraa tälle reissulle mukaan, on sitä tarpeeksi jo raahattu matkoilla. Nykykännykkä kulkee kevyesti taskussa ja kuvaa hyvissä olosuhteissa yhtä hyvin, mutta vastavaloon sillä ei saa näköjään mitään kunnollista. Pilvipoudalla se pärjää järjestelmäkameralle tällaisen satunnaisen matkailijan käytössä. Joka tapauksessa jotain sieltä jäi kuitenkin käteen. Palmuja suojattuna talvea vastaan riisinoljilla.

 Joka ainoa vuosi joka ainoa petäjä leikataan, otetaan suurin osa neulasista pois, jotta puut kasvaisivat hitaasti ja pysyisivät vuosisadat samanlaisina. Ukko puuhun oksasaksien kanssa ja töihin. Suurin osa heistä oli nuorehkoja laihoja poikia, jotta eivät katko painollaan oksia, mutta seassa vanhempia veteraanejakin.

 Tämä mies on leikannut jo puun yläpuolen ja jatkaa alaspäin, kuten neulasten tiheydestä näkyy. Koska tämä on kaupungin keskustaa, bussit kulkevat ja maanalaisen asema 二条城前 Nijōjōmae on ihan vieressä, täällä käy paljon vierailijoita, joten lukuisten puutarhureiden palkat on helppo maksaa.

 Leikkaustähteet kerätään nätisti pois.

 Tästä sillasta minulla on täällä kuva jo joskus aikaisemmilta vuosilta.

Töisen välissä ehtii joskus käydä tällaisia paikkoja katsomassa, mutta internetaika on sen verran rajoitettu, että se yleensä täyttyy työasioista. Iso läjäys teppelikuvia siksi tänään. 

銀閣寺 Ginkakuji

Ginkakuji eli Hopeatemppeli on kotoa pari kilometriä Pohjoisen valkojoen (北白川) vartta ylöspäin. Temppelin luona joen seutu tunnetaan nimellä 哲学の道 Tetsugaku no michi eli Filosofin tie; se on suoraan Kioton yliopistolta vuorelle päin, ja siellä on aikanaan asunut yliopiston professoreita. Täällä meillä joki on jo ihan tavallinen, eikä kirsikoita ole riveinä sen varrella. Ginkakujissä on aina mukava käydä, vaikka siellä onkin aina vuodenajasta ja säästä riippumatta tungos. Kioton kuuluisia temppeleitä ja maailmanperintökohteita, joissa nopeiden matkalaistenkin pitää kaikkien käydä. Muromachi-periodin (室町時代) kahdeksas shōgun 足利義政 Ashikaga Yoshimasa alkoi rakentaa sitä 1482 Itävuorelle vastineena isoisänsä Länsivuorelle rakentamaan Kultatemppeliin (金閣寺), ja käytti siihen koko loppuikänsä. Rakennukset eivät ole prameita, eikä niiden seiniä ole päällystetty hopealla, niin kuin nimi antaisi ymmärtää; nimi viittaa vain zen-buddhalaiseen yksinkertaisuuteen verrattuna isoisän komeaan kultaiseen taloon. Puutarha täällä pääosassa onkin. Aina sieltä kuvattavaa löytyy, samojakin paikkoja, vaikka siellä on niin usein käynyt, lähellä kun se on. Aina siellä on useampia ihmisiä töissä siivoamassa varovasti harjoilla hiekkaa tai sammalikkoa. Se työ ei lopu koskaan, jatkunut jo reilun puolen tuhatta vuotta. Enää ne ei ole zen-munkkeja, vaan tavallisia palkkatyöläisiä.

曼殊院 Manshuin

Enkōjilta jatketaan eteenpäin reipas matka pohjoiseen vuoren kylkeä pitkin. Lyhyempi kävelymatka tänne on Eidansenin seuraavalta asemalta 修学院 Shūgakuin. Sieltä suoraan ylöspäin vuorelle. Tai vastaavasti voi palata suoraan alaspäin junalle pitkän Itävuorten pohjoisosien temppelikävelyn jälkeen. Hieizan näkyy täällä jo hyvin; saa nähdä kehtaanko kiivetä sinne tällä reissulla. Nyt sen polut ainakin on märkiä ja liukkaita. 

Manshuin instituutiona on 700-luvulta, buddhalaistemppeli, sijainnut välillä Hieizanilla, välillä keskustassa lähellä keisarin palatsia, mutta nykyiselle paikalleen sekin on asettunut vasta Tokugawan vallan alkuajoilla. Nyt se on lähinnä museo. Siellä on suuri rakennuskompleksi, jossa on paljon vanhoja maalauksia ja tavaroita, joita mitään ei saa kuvata. Rakennuksen ympärillä on pieniä puutarhanpalasia, tässä hiukan isompi alue petäjiä, hiekkaa ja kiviä. Räntä vähän vaimentaa tässäkin kaiken; kyllä tätä katselee näinkin, mutta sulana alue on nätimpi. 

Manshuin on jo niin korkealla, että täällä ei ole enää asuintaloja sen ympärillä. Vuoriteitä on ihan nättiä kävellä.

円光寺 Enkōji

Ichijōjin asemalta suoraan pari kilometriä vuorta ylös, Shisendōn ja Hachidaijinjan kohdilta käännytään vasemmalle pohjoiseen ja kävellään jonkin matkaa. Portista sisään.

Tämä on Tokugawa Ieyasun 1601 perustama temppelikoulu. Buddhalainen temppeli, jonka oppilaina oli sekä munkkeja että tavallisia miehiä, ja jonka tehtävänä oli ennen kaikkea levittää kiinalaista konfutselaista yhteiskuntaoppia Japanissa. Sehän on rauhallisen hyvin hallitun yhteiskunnan filosofiaa. Japani oli ollut sisällissodan tilassa jo pari sataa vuotta, ja konfutselaisten elementtien lisääminen japanin ideologiaan oli yksi Tokugawan keinoista stabilisoida maa. Temppelissä oli myös oma kirjapaino japaniksi muotoillun konfutselaisen opin levittämistä varten. Se sijaitsi alkuaan eri puolilla Kiotoa, kunnes asettui viimein 1667 nykyiselle paikalleen. Tämä on oikein nätti temppeli. Taidetta oli eri muodoissaan myös esillä, eikä kuvaamista ollut kielletty. 

Maalaus ovessa.

Pienessä bambumetsässä siellä pääsee kävelemään.

 Alkuaikojen ideologisesta tehtävästään huolimatta Enkōji on buddhalainen temppeli, ja siksi siellä on huolella tehty puutarha. Se on niin kaukana keskustan suurista temppeleistä, että tungosta siellä on vain syksyllä. Puutarhassa on paljon vaahteroita, ja syksyn pyhiinvaellusmatkat ajoittuvat erityisesti iltaan, jolloin ihmisiä voi olla tupaten täynnä ihailemassa lyhtyjen valossa loistavia lehtiä. Minäkin olen monta vuotta sitten siellä yhtenä iltana istunut tungoksessa salin reunalla. Nyt oli satanut lunta ja väritys oli sen mukaisesti valkoinen.

 Temppelin kuuluisa kivestä kaiverrettu käsienpesuallas. Camellian kukka koristeena.

八大神社 Hachidai jinja

Vuorta alaspäin Shisendōn naapurissa on nätti pieni shintō-temppeli. Kauniisti järjestetty temppelikin, mutta varsinainen kuuluisuus tulee siitä että juuri täällä  宮本武蔵 Miyamoto Musashi, Japanin historian kuuluisin miekkamies, kävi sen taistelunsa Joshiokan koulua vastaan.

 Siellä on nättiä hiekkaa.

 Musashin patsas, kaksine miekkoineen. Hänen taistelutyyliinsä kuului kahdella miekalla taistelu. Hänen sanotaan käyneen vähintään 60 kaksintaistelua, joista ei yhtään hävinnyt, sekä osallistuneen tämän lisäksi neljään sotaan. Mutta ei pelkästään tapellut, vaan myös kirjoitti Viiden piirin kirjan, ja maalasi tauluja. Jotkut osaa revetä moneen suuntaan.

 Temppelissä on myös säilöttynä iso pala sitä 1600-luvulla vanhaa petäjää, jonka luona Musashi tappeli. Hyvin suojattuna katon, seinien ja lasin sisään. Säilynee siellä vielä seuraavat 1000 vuotta.

狸谷山不動院 Tanukitanisan fudōin

Supikoiran laakson vuoren pyhimysten majatalo on Ichijōjin asemalta suoraan ylös vuorelle niin pitkälle kuin pääsee. Se laakso on siis uurre Itävuoren kyljessä, molemmilla puolilla korkeammat harjanteet. Ihan kuntokävely se on. Perillä on periaatteessa buddhalaistemppeli, jonka pitäisi olla vuodelta 781 peräisin, mutta sinne mennään shintōtemppelin kautta ja shintōportaita myöten. Näillä uskonnoilla ei ollut käytännön eroa ennen kuin 1800-luvulla käsite "uskonto" ylipäänsä tänne tuli ja kristinuskon mallisesti ne erotettiin toisistaan. Ennen ne olivat aika sekaisin, temppelistä riippuen, erilaisia elementtejä itse kussakin. Täällä ilmeisesti sitä eroa ei ole tehty kunnolla vieläkään, eikä tarvinnekaan. Japanilaisista turistioppaista tämä löytyy, mutta ei englanninkielisistä juurikaan. Mystinen, kaukana oleva paikka. Täällä on muun muassa seremonioita, joissa ihmiset kävelevät paljain jaloin palavien hiilien päällä ja kuulemma selviävät siitä palamatta. Mutta lujaa uskoa siihen tarvitaan. 

Täältä on matkaa enää 250 metriä korkeussuunnassa; tästä alkavat ns. terveyden portaat. Ne tekee hyvää terveydelle, siitä nimi. Ylös päästyä tuntuu talvellakin lämpöiseltä. Portaat on sen verran loivat, että matkaa on tietysti paljon enemmän kuin 250 m.

 Toriiden alitse vain. Shintōtemppeliin luulee olevansa menossa.

 Matkalla voi keventää kukkaroaan kerjäläismunkkipatsaan kuppiin, jos se tuntuu painavalta.

 Komea seinä kivistä ja lahjoitetuista kivitolpista. Tämäkin näyttää vielä ihan shintōlta.

 Pienen vesiputouksen alta löytyy kuitenkin buddhalaisen paholaisen patsas. Miyamoto Musashin (宮本武蔵) sanotaan istuneen tässä patsaan paikalla tahtoaan terästääkseen ennen kuin juoksi mäkeä alas tappelemaan yksin Yoshiokan miekkailukoulun kanssa maaliskuussa 1604. Hän selvisi siellä sitten useita kymmenien sotureiden lävitse tappamaan koulun 12-vuotiaan johtajan, ja pääsi vielä taistellen karkuun. Kuuluisia Kioto-tarinoita. Wikissä olevan tarinan mukaan hän ei kuitenkaan täällä putouksen alla istunut, vaan se on lisätty myöhemmin tarinaan. Joka tapauksessa pieni putous täällä on, ja Musashia muistellaan.

 Nämä ovat pieninä kuolleiden tai abortoitujen lasten sieluja viettämässä täällä ikuisuutta. Heitä on täällä pitkät rivit, rauhassa ovat täällä porukassa nätissä paikassa.

 Abortoitujen sielujen yläpuolella on vielä metsässä Buddhan patsas pitämässä lapsista huolta.

Tämä ei ole ihan tavallinen temppeli. 

本願寺北山別院 Honganji Kitayama betsuin

Tämä on aivan pieni buddhalaistemppeli, Honganjin suurtemppelin pieni sivupiste täällä Itävuorella, sen kunniaksi, että vuonna 1201 silloin 29-vuotias 親鸞聖人 Shinran Shōnin käveli tästä ohitse ja joi kaivosta vettä. Ehkä se kaivo on tuolla ovien takana.

Hän oli ollut munkkina jo 20 vuotta Hieizanin vuorella, opiskellen siellä Tendain koulukunnan oppia, mutta se ei ollut oikein natsannut hänelle. Hän läksi siksi turhautuneena Hieizanilta alas Kiotoon ja meni sadaksi päiväksi opiskelemaan 六角堂 Rokkakudoon temppeliin. Tämä kaivon paikka on puolessa välissä tuota matkaa. Sen vuoden aikana hän valaistui ja perusti uuden buddhalaisen koulukunnan, nimeltään 浄土真宗 Jōdo shinshū, joka sopi hänelle parhaiten. Se on yksi Puhtaan maan oppisuunnista, nykyään Japanin suurin.

Mutta oliko tällä kaivolla mitään tekemistä sen valaistumisen kanssa jää historian tummaan hämärään.

金福寺 Konpukuji

Pieni herttainen temppeli, hyvin hyvin vanha kohtelias mies keräämässä pääsymaksuksi 400 jeniä. Perustettu arviolta 860-luvulla, pieneksi paikalliseksi temppeliksi. 800 vuotta myöhemmin noin vuonna 1670 runoilija 松尾芭蕉 Matsuo Bashō Kiotoon saavuttuaan yöpyi jonkin aikaa temppelin vieressä olevassa mökissä, kirjoitellen siellä runojaan. Hänen runokokelmansa Kapea tie pohjoiseen on suomennettu, ja on aika tunnettukin, ainakin outoja runoja lukevien parissa.

90 vuotta myöhemmin toinen runoilija ja maalari 与謝蕪村 Yosa Buson tuli tänne etsimään Bashōn majaa, mutta löysi vain lahonneet rauniot. Hän oli siinä vaiheessa vielä köyhä, mutta alkoi vähitellen saada nimeä maalauksillaan, joista 野馬の図 Nouma no zu/Villihevosen kuva on tunnetuin. 1776 hänellä oli jo rahaa, ja hän rakennutti silloin temppelin suostumuksella ja avustuksella Bashōn majan uudelleen, oletettavasti entisen malliseksi, ja kirjoitteli siellä omia runojaan. Majasta on tuolla rinteen päällä. Kesäkuussa tuo rinne kukkii täynnään atsaleoja.

Ilmava, karu maja. Varmaan tämä on ollut hyvä runojen kirjoittelua varten. Lämmin kesällä, mutta näin talvella miettii kuinka paljon asukkaalla onkaan ollut vaatetta päällä kirjoittaessaan.

Busonin tuhka on haudattu rinteeseen vähän majan yläpuolelle, ja siellä on myös muutamien hänen oppilaidensa haudat.

稱名寺 Shōmyōji

Shisendōsta vähän matkaa etelään.

Tästä temppelistä en osaa sanoa mitään. Saman nimisiä temppeleitä on Kioton alueella ainakin yksi, ja Japanissa useita. Tämä voi olla vanhalla paikalla, mikä on todennäköistä, mutta kaikki rakennukset ja puutarha ovat aivan uusia. Puutarhassa on myös joitakin vanhoja patsaita. Vaikuttaa tavalliselta naapurustotemppeliltä, mutta nätti tämäkin on.   Ei vain vanha ole nättiä; osaavat nämä veistää ja asetella nykyäänkin. Ei pääsymaksua, eikä ihmisiäkään; voi kävellä rauhassa.

 Kuiva lampi.

 Laakeaan kiveen koverrettu vesiallas. Tällaisen voisi tehdä itsekin kotona. Tarvittaisiin vain iso laakea kivi.

詩仙堂 Shisendō

Eiden-linjan (叡山電鉄) asemalta Ichijoji (一乗寺) suoraan kohti Kioton Itävuoria, ja rinteille päästyä oikealle päin. Siellä on useita pieniä temppeleitä, joita ei oppaissa mainita, pienemmissä oppaissa ainakaan. Kävin pienellä kierroksella.

Tämä ei ole temppeli, vaan talo puutarhoineen. 石川丈山 Ishikawa Jōzan oli Tokugawa Ieyasun sotureita, joka taisteluiden laannuttua ryhtyi opiskelemaan, ja sitä myöten hankki 15 vuotta elantonsa lääninherran lasten kotiopettajana Hiroshimassa. Muutettuaan Kiotoon hän rakennutti 1641 pohjoisvuorille talon itselleen eläkepäivikseen 59-vuotiaana, ja asusteli siinä poikamiehenä, menemättä koskaan naimisiin. Hän rakenteli puutarhaansa, kirjoitti kiinalaista runoutta, harjoitteli kalligrafiaa ja kehitti omanlaisensa teeseremonian (Sencha/bunjincha???), eläen 90-vuotiaaksi, mikä oli siihen aikaan todella poikkeuksellisen pitkä ikä. Puutarha on karu, kuvastaa hyvin hänenlaisensa oppineen samurain tyyliä. Keisarillinen hovi järjesti myöhemmin talon eri buddhalaisten temppeleiden huolehdittavaksi, ja se on säilynyt alkuperäisessä asussaan. Siellä on oma haravoitu hiekkakenttänsä.

 Karu puutarha, jonka parissa hyvin on 30 vuotta mennyt.

 Lammikkokin. Kylmää, vähän nollan yläpuolella; liekö syynä siihen että kalat on kaikki liikahtamatta yhdessä rykelmässä katoksen alla. Paitsi tuossa etualalla valkea karppi, jonka sielu on jo eronnut ruumiista. Ei palenna enää.

 Näitä näkee joskus tällaisissa puutarhoissa. Mysteeri, josta ei pääse ajattelemalla selville, vaan joka pitäisi varmaan kokeilla itse käytännössä. Ontto bambuputki on tasapainotettu niin, että sen umpinainen pää lepää alhaalla kivellä. Avonaiseen päähän annetaan virrata hiljalleen vettä. Kun putki täyttyy vedellä, muuttuu sen painopiste. Se kallistuu oikealle, kaataa itsestään kaiken veden pois, ja kolahtaa kajahtaen takaisin kiveä vasten. Maanviljelijät on alkuaan käyttäneet näitä pelottamaan peuroja ja villisikoja pois viljelyksiltä, mutta jossakin vaiheesta näistä tuli myös mietiskelypuutarhojen elementtejä. Se ongelma on: kun putki on täynnä ilmaa, sen raskas pää on vasemmalla. Kun se on täynnä vettä, sen raskas pää onkin oikealla. Kuinka näin voi olla?

 Ei Jōzan yksin ole talossaan asunut. Joku siellä on tehnyt ruokaa, varmaan useammallekin ihmiselle. Ainakin liedessä on useita tulisijoja, joihin on mahtunut monta pataa lämpiämään yhtä aikaa.

 Ei savupiippua. Talossa on Jōzanin aikaan ollut olkikatto, eli 30-50 cm kerros tarkoin aseteltuja riisinolkia pitämässä sadetta ulkona. Savu on pitänut kattoa kuivana alhaalta päin, ja savustanut sitä lahoamista vastaan. Leijaillut sitten ylärei'istä taivaalle.