Rantapolku

Mökillä Miinalla ja minulla on nätimmät polut tehdä aamu- ja iltakävelyitä.

Syödään juolukoita ja lillukoita pöytäruuan päälle. Tai no, Miina syö vain heinää.

Niin, ettei unohtuisi. Löysin yhdellä kävelyllä yhden kuusen alta vanhan kirveeni. Joskus syysillan pimetessä väsyneenä ja muut työkalut kerättyäni sinne unohtunut. Monta vuotta sitten, enkä tiedä kuinka monta vuotta.

 Siitä sai pesemällä, hiekkapaperilla hankaamalla ja lopuksi terän terottamalla jälleen täysin kunnollisen kirveen. Fiskars tekee hyvää tavaraa.

Kyllä mökillä on mukavaa

Maa-ampiaisen pesä-aukko. Sen tietää löytäneensä kun ensimmäinen piikki painuu lihaan. Iso on reikä, mikä myyrä sen lienee alkuaan tehnytkään.

Ampiainen pistää, itikka pistää, keltiäinen pistää, paarma viiltää, muurahainen puree, kuusi pistää, kataja pistää, saraheinä viiltää, kivi nirhaisee, naula raapaisee, petäjän käpy painuu jalkapohjaan. Vaihtelua koko ajan. Ei pitkästy yhteen ja samaan kipuun.

Mäkäräiset ei ole vielä tulleet.

Pieni pelto

Tein mökille joskus 30 v sitten kirveellä, lapiolla ja kangella pienen pellon. Puut kaadoin juurineen; kaivoin ne auki, löin halvalla kirveellä poikki ja vedin köydellä nurin. Asuin silloin eri kaupungeissa talvet, lumettomat ajat mökillä; olin lopettelemassa opiskelujani, kävin vain tenttimässä, eikä pysyvää tyttöystävää ollut. Iso pelto se ei ole, 5m x 8m = 20 m2. Siellä kuitenkin porkkanaa, hernettä sun muuta kasvoi. Oli se joskus mansikkapeltonakin. Sen jälkeen työelämä ja ulkomaat vei eikä mökillä joutanut paljoa olemaan. Isä eläkkeelle jäätyään asui mökillä kaikki kesät kuolemaansa asti ja kasvatti pellossa perunaa. Loppuvuosina ei juuri jaksanut sitä enää hoitaa ja niin se vähitellen muuttui heinä-, vattu- ja vuohenputkipelloksi. Eikä tietysti perunakaan vuosikymmeniä samassa paikassa enää kovin hyvin kasvanut. Isä ei juuri komposteista perustanut, joten humus väheni; heitti apulantaa keväisin. Rupesin korjaamaan sitä kuntoon tällä reissulla. Ajoin ruohot alas ja käänsin osan maata.

 Minulta jäi sinne aikanaan paljon kiviä, joita en joutanut viemään pois. Nostin vain ne maan pinnalle, missä ne keräsivät lämpöä auringosta ja pitivät vettä allaan. Isä pari vuosikymmentä kaivoi kiviä lisää ylös ja heitteli pellon reunoille. Kärräsin pois mitkä jaksoin nostaa kottikärriin; pyöritin pois ne joita jaksoin pyöritellä, ja kaikkein isoimmat hautasin uudelleen maahan. Kivihomma on ihan mukavaa ja selkäkin kesti. Tätä ei tehty päivässä ja ruumiin jokainen lihas on vieläkin kipeä. Mutta kiviraunio tontin reunalla kasvoi aika isoksi. Siellä kelpaa sisiliskon asua. Siellä päin ainakin olen niitä nähnyt.

 Heittelin peltoon 40 kg kalkkia, tuhkat hellan pesästä ja jonkin kauhallisen kanankakkaa. Vaikken tiedä kannattiko kakkailu tehdä tähän aikaan vuodesta.

 Kärräsin päälle pihoilta niittämäni heinät. Niistä pitäisi tulla hyvin humusta.

 Päällimmäiseksi polypropeenimuovista peitto. Sen pitäisi pitää vuohenputket kurissa.

Joskus vuoden päästä kun heinät ja pellolla ollut muu kasvillisuus on sulanut pois, siihen voisi istuttaa vaikka puutarhavattua. Sitä ei tarvitse paljoa hoitaa ja marjat saa kerätä pystyasennossa. Peitemuovit pitäisin paikoillaan, niin ei olisi mitään kitkemisiä.

Ja jos elän niin pitkälle, että pääsen joskus eläkkeelle, ja minulla olisi aikaa tuolla olla, voisin avata siihen taas kasvimaan. Sekä minä että isä ollaan hikoiltu pellon kanssa niin paljon, että mielellään pitäisi sen viljelyksessä. Muovi ja muut katteet on nykytekniikkaa, mutta muuten pelto on 1900-luvun alkupuolen teknologiaa. Kaskiajan jälkeistä; itse asiassa pappani isän polttama viimeinen kaski on ollut juuri tällä paikalla joskus viimeisintä edellisen vuosisadanvaihteen tienoilla.

Viljelykiertoa

Mansikkamaan vanhimmasta osasta muovi ja mansikat pois. Tekevät enää vain vähän pientä marjaa, eivätkä ole edes kovin hyviä. Jokin hollantilainen lajike, jonka nimi on häipynyt mielestä vuosia sitten. En edes muista kuinka vanha maa se on, tätä blogia vanhempi joka tapauksessa, eli yli 5 vuotta hyvin.

Tilalle daikonia. Voi hyvin ehtiä vielä tekemään juurikkaat. Se on nopea kasvamaan. Pitää vain hankkia lisää kaalikärpäsen pitävää harsoa. Ne kai lopettaa munimisen joskus loppukesällä, mutta vielä ei ole loppukesä.

Muovi ei ole mansikkamaassa mikään ongelmajäte. Polyeteeniä se on, menee vähän multaisenakin hyvin energiaksi, on helppo ottaa pois. Tosin kaupoissa myyvät pienviljelijöille onnettoman laatuista mansikkamuovia 20 m paketeissa. Siinä on pienet reiät. Haurasta kuin paperi, alkaa hajota jo toisena kesänä, ja pois otettaessa repeilee pieniksi silpareiksi. Pitäisi olla UV-suojattu, mutta ei kestä aurinkoa. Eikä oikein kosketustakaan. Ammattiviljelijöiden muovit on vahvempia, mutta sitä joutuu ostamaan 300 m rullassa. Siinäpä olisi loppuiäksi.

Pianonviritys

Pianonvirittäjä kävi. Säädettiin soitin ja korjattiin koskettimien herkkyyttä. Avattiin koko kone ja puhdistettiin. Sen sisään näkyy pääsevän aika paljon pölyä. Viidessä vuodessa oli tullut jo selvä kerros kaikkialle. Kuinkahan paljon pölyä onkaan vanhoissa pianoissa, joita ei ole koskaan avattu? Ja koulujen yms pianoissa, joita ei koskaan huolleta millään tavalla? Erittäin mielenkiintoinen vehje se kuitenkin on. Täysin mekaaninen ja erittäin tarkasti geometrinen kone, ei mitään elektroniikkaa missään. Puuta ja metallia; erilaisia puulajeja ja erilaisia metalleja, kangasta ja huopaa siellä täällä pehmusteina. Vaikka se uusi piano onkin, niin tekniikka ja arkkitehtuuri ovat aivan toiselta aikakaudelta.

Kauniskin se on, niin päältä kuin sisältä.

Pikkubalsami, rikkapalsami

Kun niitin vatut, löytyi sieltä alta kohtalaiset kasvustot pikkubalsamia, Impatiens parvifloraa. Himalajanbalsamit olen saanut sieltä - ja naapurin metästä minne se levisi - lähes tapettua; kolme kappaletta olen enää tänä kesänä löytänyt. Rotevina kasveina ne aina kasvoivat vatukon yläpuolelle, mistä ne oli helppo nähdä. Pikkubalsami ei pärjää korkeudessa vatuille, kasvaa vain puoleen metriin, oikein hyvillä paikoilla vähän sitä korkeammaksi. Mutta se kestää varjoa oikein hyvin. Niinpä se on tähän asti jäänyt pitkälti piiloon, olen tappanut sitä vain avoimemmilta paikoilla.

 Se kasvaa jopa tuijien alla ja kukkii sielläkin. Kukkii vaikka 10-senttisenä. Kukkakärpäset sitä pölyttää, mutta jos se ei varjossa löydä pölyttäjää, niin se hoitaa homman itse ja etenee siemeniin omin avuin.

Yhtä nopea se on kuin isompi sukulaisensa. Venyy muutamassa päivässä isoksi, kukkii ja panee siemenet lentämään. Siltä se ainakin vaikuttaa; missä joku päivä sitten ei huomannut mitään, voi nyt olla jo monta kasvia siemenet valmiina. Se on kotoisin pohjoisempaa kuin himalajanbalsami; Keski-Aasiasta. 

Itse kai minä olen sen joskus mökille tuonut, jos se ei sitten ole tullut jonkun puuntaimen mukana. Ei muista; on sitä siellä ollut vuosikausia. Itse minä toin himalajanbalsaminkin, kauan sitten, silloin kun se oli vielä nätti ja ihmeellinen kasvi, jota ihmiset antoi toistensa kukkapenkkeihin. Mutta tapetaan kun kohdataan. Se on vahva ja minä olen perusteellinen.

Kuusilla ja ilman

Nämä seudut on erinomaisia kuusen kasvatukseen. Naapurissa on jopa ihan puhdas kuusimehtäkin. Se on hyvin kaunis. Pelkistetty. Yksinkertainen. Helppo kävellä. Sumuisen näköinen, mutta se on vain hämärää naavaa kuolleissa alaoksissa.

Elämää siellä ei paljoa ole kuusien ja sammalen lisäksi. Tai niin luulisi, mutta löysi Miina sieltä jäniksen jäljet. Tykkään tällaisesta metästä naapurin mehtänä, kävelen siellä mökillä käydessäni ihan ilokseni, mutta mieluummin en anna oman mehtäni mennä tällaiseen tilanteeseen.

Oma mehtäni on paljon nuoremmassa vaiheessa ja paljon sekaisempi. Olin siellä tämän viikon ja viikonlopun töissä, raivasin miehen mittaisen vatukon, joka nuorten puiden alla - ja pienempien päällä - sakeana kasvoi, mutta ei varjostettuna kuitenkaan marjonut, sekä reilusti yli 100 kuusta, pienistä kolmemetrisiin. Noin 10 aarin alalta. Näkyy siellä vielä joitakin kuusia, mutta niiden runko on jo irti juurista ja niistä on tehty suojuksia jänistä kiinnostaville puille. Osan karsin kirveellä pystyyn, niistä saa keppejä. Vettä satoi koko viikon ja tuuli kylmästi, +11 - +13 astetta. Oikein miellyttävät kelit: ei itikoita eikä paarmoja vastuksina.

 Tuijametsiköstä tulee kyllä yhtä pimeä kuin naapurin kuusikosta, mutta se on vasta n. 20 v vanha, eikä vielä sulkeutunut. Märässä tuijametässä tuoksuu hyvältä.

 Päämääränä on tällainen mehtä, kuten tässä n. 30 vuotiaitten niinipuiden alla, joka on jo niin varjoisa että aluskasvillisuus ei kasva korkeaksi, missä on hyvä kävellä, mutta missä kuitenkin kasvaa muutakin kuin ne puut itse. Ja missä kukkii keväällä.

 Ja mitäpä sieltä tulikaan vattujen alta esiin. Niinipuun taimi. Tämä on jo ponnistanut sirkkalehtien lisäksi yhden oikean lehden, joka kyllä ei vielä ole täysikasvuisen muotoinen. Mutta niinipuu (Tilia cordata) se joka tapauksessa on. Tässä metässä tuntee itsensä vanhaksi. Olen kasvattanut emopuut itse siemenistä ja istuttanut tänne nuorena miehenä. Vähän kuin kasvatusisänä. Nyt ne jo kukkii ja tekee omia siemeniä. Olen tämän taimen kasvattipappa nyt.

Niinipuun kukista ei ole kuvaa, vaikka ne kyllä kukkii juuri nyt. Kukkia on vain ylhäällä, eikä puun alapuolelta niitä pääse kuvaamaan. Kova humina sieltä kuitenkin kuului, kimalaisia paljon jos ei satanut. Tähän aikaan ei enää ole metässä paljoa muita luonnonkukkia, joten sinne kerääntyivät kaikki suurin joukoin.

Tammen jänissuojaus kuusella

Olen saanut tammeni (Quercus robur) kasvatettua jo kohtuullisen pitkiksi hyvän jänissuojauksen ansiosta. Tammestahan ne muun muassa tykkäisi talvella kovasti, mutta kuusta ne eivät syö. Tänään kun kitkin mökillä näreitä vaihdoin uudet puut tammien ympärille. Kahdesta näreestä karsitaan oksat yhdeltä puolelta, asetellaan ne tammen vastakkaisille puolille ja sidotaan narulla kiinni toisiinsa. Yksi narunpätkä riittää. Kestää monta vuotta ennen kuin naru käy tammelle ahtaaksi.

Kuusi ottaa tähän maahan nopeasti ja suurin joukoin, sekä kasvaa hyvin nopeasti. Ennen kuin huomaakaan näreet venyy jo isoiksi. Muutaman vuoden välein niitä on katkottava pois, mutta osan saa hyötykäyttöön. Pienenä tammilla oli pienet näreet ympärillä, mutta nyt ovat jo sen verran tukevia että pystyvät kannettelemaan isompiakin. Jänis puolestaan on sen verran herkkäturkkinen ja laiska olento, että se ei viitsi kuusen lävitse tukea kuorta syömään. Toimii monta vuotta, myös sen jälkeen kun neulaset on pudonneet. Ei kovin esteettistä, mutta on ne tammet ylös ja paksuiksi saatava.

Kaupan kierremuoveja voi toki myös käyttää, jos ei ole turhia näreitä pihassa, mutta kuusten avulla yleensä myös tammen oksat jää rauhaan. Pienillä tammilla pidin ympärillä heinää tai järviruokoa, eikä jänikset syöneet niitäkään.

Heinää nurin mökillä

Olin pari päivää mökillä raivaamassa paikkaa auki, sen minkä sateelta pystyi. Heinää ja muuta kasvia oli polveen asti. Siellä ei ole enää pysyvää huolenpitäjää, joka edes vähän ajelisi pihaa ja lakaisisi kuistilta kävyt ja havunneulaset. Heinää niin paljon että en tarjonnut ruononleikkuukonetta pihaan ollenkaan, olisi vain tukehtunut. Ensin päällyskerros pois siimalla.

 Järven puolella, kun heinikon niitti päältä pois, oli suikeroalpi levittäytynyt koko pihaan.

Onhan se tietysti kesämökki, mutta oli se isälle myös oikea mökki, vanhaan tapaan. Asuinpaikka. Oranssi tupa ja perunamaa, omenapuita ja viinimarjapensaita, koneella ajettava pihanurmikko, kaivo-kellari-sauna-huussi ja kaksi liiteriä. Tupakeittiö ja kaksi makkuukammaria. Hella, hellanuuni ja yhdessä kammarissa kamina. Täysin talviasuttava, kunhan kerran päivään pitää hellassa tulta, ja silloin tällöin uunissakin, niin että keskusmuuri pysyy lämpimänä.  Perheitä asui isäni sukupolven aikaan pienemmissä ja kylmemmissä mökeissäkin. Mutta tällainen paikka tarvitsisi asukkaansa pitämään luontoa pihassa vähän matalampana. No, päivän kun ajoi, niin jo siellä pääsi kulkemaan. Pitää ottaa toinen kerta ruohonleikkurilla, kunhan piha joskus kuivaisi taas.

Kääntyi tuuli pohjoiseen, rajusti, ja päivälämpötila painui +11-12 C tietämiin. Vettä tuli kovaa ja pitkään vuorokauden verran. Ihan hyvä niin. Itikat ja paarmat hävisi kokonaan, eikä ollut kuuma töissä. Kun ei voinut tehdä heinätöitä, kitkin kuusia.

Mies siivoaa vieläkin

Ajoin siimaleikkurilla mehtäpolut puhtaiksi. Naiset häviää metistä kävelemästä kun heinikko kasvaa pidemmäksi. Siellä on sekä punkkeja että käärmeitä. Kun heinän ajaa parin metrin leveydeltä pois niin he taas palaavat, sekä meidän naiset että naapureiden koirankävelyttäjät. Ennen ajoin noita polkuja yksikseni, mutta nyt siellä käy kaksi muutakin miestä ajamassa tiettyjä pätkiä. Yhden vaimo ja toisen anoppi kävelyttää siellä koiraansa. Jos näkyvyyttä on niin paljon että pääsee karkuun jos kyy yrittää hyökätä kimppuun. Mutta mukava siellä on minunkin kävellä kun se on tässä kunnossa. Ei kastu housut sateen jälkeenkään. Tässä kohden on jo niin varjoisaa ettei heinä niin pitkää olekaan; valoisemmissa paikoissa kuitenkin metristä hyvinkin. Horsmaa, vattua, viholaista, mesiangervoa ja lupiinia siellä myös on.

Vaimon kanssa imuroin ja pesin talon sisältä. Minä pääasiassa. Pölyt on pyyhitty uunin päältä, ikkunalaudoilta ja listoista. Sitä ei tehdä meillä joka kuukausi. Kerran pari vuoteen. Monen tunnin homma.

Noin 10 tuntia liikkeellä. Hartia- ja lapalihakset melkein jumissa. Kylmägeeliä ja kipukoukkua. En ole tehnyt oikeita töitä paljoakaan pitkään aikaan. Niin suurkaupunkielämä kuin pienkaupunkielämäkin harjoituttaa lähinnä jalkoja, kun vain jaksaa kävellä, mutta käsillä ei tee paljoa muuta kuin liikuttelee sormiaan näppäimistöllä. Raivaussahan kanssa meni metässä 5 tuntia ja se veti lihakset tiukasti maitohapoille näin äkkisistään. Kesälomalaisen hupeja.

Kellarista löytyi useita vuosia vanha kaljatölkki. Kalja ei kyllä parane vanhetessaan. Vetiseksi on käynyt. Mutta kyllä sen juo. Lämmintä oli tänään +24 varjossa, lähes tyyntä. Hikosi töissä niin paljon että vaikka joi mehua jatkuvasti, vessassa ei juuri tarvinnut käydä ollenkaan.

Tällaisen päivän iltaan sopii jotain kirkasta ja lämmintä musiikkia, vaikkapa Garota de Ipanema Lisa Onon esittämänä. Tämä on hieno versio. Hänellä on hyvin kevyt ja pehmeä ääni.

Harmaapäätikka tämä lienee

Oli aamulla pihassa ja petäjässä syömässä murkkuja. En ole ikinä ennen tätä nähnyt, mutta tervetuloa pihaan. Talvella olisi tarjolla linnunmakkaraa, joka ainakin täkäläiselle käpytikalle kelpaa hyvin. Kesällä saa syödä murkkuja niin paljon kuin vain haluat. Niistä ei ole puutetta.

Paikkalinnuksi sitä Luontoportin kuvauksessa sanotaan. Tiedä vaikka sen vielä näkisikin. Tämän pitäisi olla uros. Kuva vähän suttuinen, kuvattu ikkunan lävitse ja suurennettu huomattavasti.

Tämä oli aamulla ennen kuutta. Menin koiralenkin jälkeen takaisin nukkumaan ja nukuin puoleen päivään. Ei ole kiirettä oikein mihinkään.

Iltapäivällä tyhjensin ja siivosin lammen. Rupesi taas levättymään. Viherlevää vain, ei pitäisi olla myrkyllistä, mutta täyttää veden. Nyt helppo toimitus; yhdellä pumpulla vanha samea vesi pois, samalla haavilla levää keräten atsaleoiden juureen ja pohjan mutaista vettä sekoittaen. Toisella pumpulla järvestä uusi vähäravinteisempi vesi tilalle. Jospa se lampi nyt taas menisi puhtaana eteenpäin. Helpompaa nykyään kuin ennen pumpun ostoa. Sangolla veden mättämiseen meni useita tunteja.

Mies siivoaa

Pientä konfliktia kotona eilen, tänään jo ohitse; pesin keittiön ja tyhjensin pöytien päällykset. Huippuimurin rasvaiset kannet koneeseen, pinttyneimmät tahrat työpöydistä kloorilla, kovettuneet veitsellä. Vaimo yleensä keittiön hoitaa, mutta se oli nyt koko kesälomansa reissussa, eikä ole ehtinut siivota mitään. Viikonloppuna ei ehdi saada niin paljoa energiaa että voisi tavallisuudesta poikkeavia paikkoja siivota. Minulla taas on ollut tapana aloittaa loma siivoamalla jotain; peruja lapsuusajoilta jolloin äitini oli aina töissä ja laittoi poikansa tekemään isot siivoukset. Aina jouluna ja kesäloman alussa, koko talo. Töissä oli tietysti isäkin. Nyt kun olen kotona, ja on aikaa olla keittiössäkin, en mahdu sinne jos en raivaa paikkoja tyhjiksi.

Vaimo vain pitää keittiötä omana territorionaan. Japanilaiseen tapaan hän mielellään täyttää kaiken mahdollisen tilan mahdollisesti tarvittavilla tavaroilla, kuten keittokirjoilla, kynäruukuilla, kodinkoneilla, teepaketeilla jotka ei mahdu enää kaappiin, veitsitelineillä, pannulapuilla ja -alusilla, metallikeräykseen menossa olevilla puhtaaksi pestyillä alumiinivuoilla joita ei oikein kehtaa panna kaappiinkaan, kukkaruukuilla, lukemattomalla postilla, tyttären muinoin askartelemilla savitöillä ja sen sellaisella. Se on kaikki raivattu tieltä pois. Klinkkerit on pesty ja pölyt pyyhitty korkeimpienkin kaapinovien päältä.

Panin huvikseni kuukkeliin hakusanaksi "mies siivoaa" ja sain loputtoman määrän naisten keskusteluja asiasta. Yleensä ongelmana näkyy olevan, että mies ei siivoa ollenkaan, mutta osalla ongelmana on mies, joka siivoaa koko ajan.

No, minä olen keskitien kulkija. Aloitettu homma viedään loppuun, niin kuin nyt tämä keittiöurakka, mutta en aloita sellaisia liian usein. Lattiat imuroidaan tyttären kanssa kerta viikkoon, pestään harvemmin; vessanpytyn osaan pestä jos teen sinne räjähtävän ripulipaskan, astiainpesukoneen osaan täyttää ja panna päälle, kierrätysjätteet ja kompostitavaran osaan viedä ulos, likaiset sukat löytyy siististi sängyn vierestä. Vaatteiden pesu on vaimon monopoli, jota hän ei muille luovuta.

Naisen kanssa on joskus hankalaa, mutta yleensä ei.

Mansikkaa; Polkkaa taitaa olla

Mansikat oli tänä vuonna kypsyneet aikaisin. Meijän piti palata mansikka-aikaan, mutta siitä oli suurin osa jo ohitse. Meijän mansikoista ei paljoa tullut; enempi ylikypsää oli maa täynnä. Niitä sai mättää kaksin kourin petäjien alle lannoitteeksi. Linnut oli sentään syöneet aika monesta sen pienen palasensa. Hyvä että edes ne. Ei verkkoja esteeksi tänä vuonna niille.

Mutta saa mansikoita ostamalla, vieläpä hyvän tytön alennuksella. Tytär revittiin heti kotiinpaluuta seuraavana aamuna viideltä mansikkapellolle, ja kiihkeitä kutsuja oli tullut jo Saksaan tekstiviestiin ja feisbukkiin. Kun naiset on töissä kumpikin, jäi mansikkahomma kotona suurelta osin minulle. Se ei haittaa; kesä ei ole kesä ilman riittävän kovaa mansikkatyötä. Laatikollinen siivottu.

 Viisi jäljellä.

 Siivouksen jälkeen paksilla velliksi ja kauhalla rasiaan, lopuksi pakkaseen. 5 kg laatikon järjesteleminen pakkaseen vie suunnilleen tunnin. Työn lomassa mansikkamaidot. Hyvää tuoretta marjaa. Mansikalle en ole millään tavalla allerginen. Voin syödä sitä usean kilon päivässä kaikessa rauhassa. Olen tottunut siihen pienestä asti. Ennen vanhaan kun itse olin heinäkuut kyyryssä mansikkapellolla ei muuta ruokaa paljoa tarvinnutkaan.

Kahtena päivänä 30 kg teki 60 kg yhteensä. Kun viime talvena meni kepeästi aamuruuaksi viilin tai jukurtin kanssa 50 kg, vaikka en ollut edes koko syksyä kotona, niin kokeillaan meneekö ensi talvena vielä vähän enemmän. Kauppoihin ei enää mahdu, möisivät pellolta mielellään vaikka kuinka paljon.

Mustilan mehtäkirkko

Mustilassa kävellessäni löysin yllättäen kirkon. Tässä päiväkirjassa on esitelty jo niin monta katedraalia ja temppeliä, että tämäkin pitää ehdottomasti ottaa mukaan. Mustilan mehtäkirkko on hyvin uusi, vihitty käyttöön vasta 8.6.2013. Tosin sitä on rakennettu jo yli 100 vuotta, niin kuin kunnon kirkkoja on kautta aikain tehty. Kirkkoon sisälle käydään pienestä portista, jonka oletan tuijasta tehdyksi. Vaikka se on kevyttä puuta, on se täynnä omia öljyjään, jotka tekee siitä kestävän lahoa vastaan. Täällä portin pitkäikäisyyttä on vahvistettu kengittämällä tolpat teräsjalkoihin.

Porttikilven etupuolella lukee yksinkertaisesti "METSÄKIRKKO", hyvällä kädellä jyrsityin kirjaimin, mutta kilven takapuolella on hyvin mielenkiintoinen latinankielinen lainaus Roomalaiskirjeen luvusta 8, jae 19: "ETENIM RES CREATAE EXERTO CAPITE OBSERVANTES EXPECTANT REVELATIONEM FILIORUM DEI". Raamatun nykykäännöksessä se on suomennettu yksinkertaisesti "Koko luomakunta odottaa hartaasti Jumalan lasten ilmestymistä", mutta nykyRaamattu oikoo usein, ja ehkä lause menisi suoremmin kääntäen näin: "Myös luodut olennot päätään kohottaen odottavat kunnioittavasti Jumalan lasten ilmestymistä". Käännösnyasseilla ei sinänsä ole merkitystä (ja saa minua korjata; teen virheitä latinani kanssa); olennaista on, että tämän Raamatunkohdan voimakas korostaminen on yksi asia, joka aikanaan on vienyt ihmisiä roviolle, tai saanut hehkuvan raudan heidän kielensä lävitse - ainakin Jacob Bauthumleylle kerrotaan käyneen niin Englannissa 1650. Se on nimittäin johtanut panteistiseen tai hermeettiseenkin ajatteluun, jonka mukaan ei vain ihmisillä, vaan myös kaikilla muillakin luoduilla olennoilla on sekä tietoisuus että kuolematon sielu, ja ne kaikki ruohoista puihin ja itikoihin heräävät aikojen lopussa iankaikkiseen elämään. Ajatus ei sopinut katolisen, ortodoksisen, eikä alkuaikojen puritaanisten kirkkojenkaan doktriineihin, mutta on kuitenkin elänyt erilaisissa radikaaliliikkeissä ja ulkoteologisessa ajattelussa mukana eurooppalaisessa uskonnollisessa elämässä viimeiset 2000 vuotta, eli yhtä kauan kuin kristinuskoakin on ollut olemassa. Sen juuret ovat esikristillisessä itäisen Välimeren alueen ajattelussa, ja yhteyttä lienee myös intialaiseen teologiaan, mistä tuli vaikutteita jo kreikkalaiseen filosofiaan antiikin aikana. Paulus Tarsolainen syntyi ja eli itsekin Rooman valtakunnan itäisten osien hellenistisessä kulttuurissa. Nykyisen ekumeenisen kirkon aikana nämä muinaiset teologiset kiistat eivät taida enää olla merkityksellisiä. Ekumeenisuuskin tavallaan palaa klassisen Rooman tilanteeseen, sillä vaikka sen perustana oleva kreikkalainen käsite οἰκουμένη periaatteessa viittaa koko maailmaan, niin varsinaisesti sillä aikanaan tarkoitettiin nimenomaan Rooman imperiumin muodostamaa maailmaa. Siinä maailmassa vallitsi monien uskontojen samanaikainen olemassaolo ja sekoitus, ja mikäli ne eivät näyttäneet uhkaavan yleistä rauhaa, saivat ne yleensä olla rauhassa. Tämä tunnuslause sopii joka tapauksessa hyvin tämän mehtäkirkon porttikilpeen. Kuinkahan moni sen sieltä huomaa? Jokainen kävijä joka tapauksessa aistii paikan hengen, vaikkei tuota latinaa lähtisi suomentelemaankaan.

Kirkkoon pääsee myös takapuolelta pientä polkua ja siltaa myöten. Se on hienosti tehty kaarevaksi sekä horisontaalisesti

että vertikaalisesti. Puulajia en tiedä, olettaisi kuitenkin että se on jotain kestävää havupuuta, todennäköisimmin tältä paikalta kaadettua omorikakuusta, mutta miksi kaidepuut on jätetty kuorimatta? Ne on lehtipuuta eivätkä luultavasti jää pitkäikäisiksi kuori päällään. Jos oltaisiin tavallisessa metässä ne voisivat olla haapaa, kaarnasta päätellen, ja haapahan on kohtuullisen kestävää, mutta tällaisessa paikassa ei kannata olla liian varma puulajintunnistuksestaan. Luultavasti ne ei ole haapaa.  No jaa, helppohan nuo on uusia. Laho kuuluu luontoon. Eikä sillalta putoa pitkälle alas.

Kirkon seinät ilmentävät protestanttista goottilaisarkkitehtuuria. Ne on satavuotiaita Picea omorikoja. Ohuita pitkiä runkoja, nousevat kauniisti korkeuksiin kuin Kölnin tuomiokirkon seinät.

Kirkkosali on tyyni ja selkeä. Siinä on tilaa n. 30 istujalle ja loput voivat seistä. Tällaisessa kirkossa pidetään koruttomia saarnoja eikä venytetä veisuuta turhan pitkäksi.

Penkit ainakin on tehty kirkkosalin keskeltä kaadetuista omorikoista, luin Kouvolan Sanomista. Halki sahattua ja vähän tasoitettua kuusenrunkoa. En tiedä millaista omorika on pihkaamaan takapuolia; ei noissa käteen mitään tuntunut. Ne on selkeästi protestanttipenkit, joilla istutaan tai joilta joskus noustaan seisomaan; ne eivät vaadi kivuliasta katolista polvistumista kesken kirkonmenojen.

Alttari kruunaa kirkon. Siinä on kaikki mitä tarvitaan: risti, alttarikivi ja tältä paikalta kaadetun kuusen kantoon tehty pieni lautainen tasanne, eikä mitään muuta. Tekee hyvää nähdä erinomaisella silmällä ja taidolla tehtyä kirvesmiestyötä.

Mustilaan on tehty kaunis kirkko, jossa myös suositan vierailemaan. Nyt se vielä hehkuu uutuuden väreissään, mutta patinoituu muutamassa vuodessa hopeanharmaaksi.

Mustilan arboretumissa

Piti ajella eilen uudelleen Vuosaaren satamassa. Unohtui takki laivasta lähtiessä hytin kaappiin. Kun naisten kanssa kulkee pitää sellaisia kaappeja käyttää; jos olen itsekseni reissussa, niin kaikki tavara on aina näkyvissä ja helppo kerätä mukaan. Mutta ei tämä naisten syytä ollut. Ite minä sen takin kuappiin unohin.

Jotta reissussa olisi muutakin mieltä kävin mennen tullen Mustilan arboretumissa. En ole siellä vuosikymmeniin päivällä ollutkaan, käynyt vain useana vuonna illalla jostain palatessani ostamassa muutaman taimen. Mutta se on mielenkiintoinen paikka myös kävellä valoisaan aikaan; pienempää lenkkiä Miinan kanssa (koira ok kunhan se on kytkettynä) ja isompaa itsekseni; Miina ei kävele kilometriä pidempään täkäläisessä tropiikin ilmastossa. Maksaa 7 euroa aikuiselta. Kannattaa maksaa, tuollaisen paikan ylläpito on kallista. Kahvilassa voi pääsymaksun maksaessaan myös syödä palan piirakkaa ja juoda limpsat.

Metässä voi nähdä esimerkiksi piippuköynöksen kiipeävän korkealle petäjässä.

 Järeitä Abies amabiliksiä.

 Varjoisan tsuga-metsikön.

 Heinäkuussa kukkivan atsalean; lähes ainoa tämä tosin oli. Ja paljon muuta. Tilaa siellä on 120 ha, mutta puustosta suuri osa on toki tavallista närettä ja petäjää. Ulkomaanpuut on pieninä metsikköinä siellä täällä. Kukkivaisimmillaan tämä paikka on kesäkuussa, jolloin siellä on eniten kävijöitä, mutta puita minä sinne katsomaan tulin. Ne on mielenkiintoisempia.

Ostin taas muutaman puuntaimen; 4 tainta 16 euroa. Malus toringo, Veikselin kirsikka ja pari köynöstä. Ne ei ole siellä kalliita. Mutta ajatuksena onkin istuttaa niitä pitkin Suomea ja katsoa pysyykö ne missäkin ilmastossa hengissä. Osa pysyy, osa ei.

Takki löytyi Hansaterminaalin infosta; ei maksanut mitään. Se on jo vanha ja risainen ruskea mokkanahkatakki, melkein 10 vuotta pidetty, sisätaskuista osa revennyt, mutta pitävien taskujen sisällön takia se piti hakea. Siellä oli vajaa sikarilaatikko, pastillirasia, työkännykkä ja passi. No jaa, on sillä takilla tunnearvoakin. Sen kanssa on kolmella mantereella matkusteltu. Postissa eivät takkia suostuneet lähettämään; ja onhan se niin että paras kun omistaja käy tunnistamassa vaatteen. Muuten sieltä voisi joku tilata postimaksun hinnalla itselleen vaatetuksen.

Reissu oli 600 km edestakaisin ja kesti koko päivän. Ajelin hiljalleen nopeusrajoitusten mukaan, joskus niiden allekin, ilman kiirettä. Keskikulutus oli 4.5 l/100 km, joten 36 l kului bensaa. Ei kovin kallis reissu. Mutta ihan mukava.

Kotomaata kohti

Kohtuullisen kallis laivamatka, perhe ja auto ja ateriat reilu 1000 euroa. Mutta se toki sisältää 2 hyttiyötä ja 3 ateriaa, eli 2 aamiaista ja yhden illallisen, sekä 1500 km merimatkaa. Helpompaa näin kuin ajaa 4 päivää Baltian kautta, ja ehkä hieman nopeammin Tanskan ja Ruotsin kautta.

Päivällistä siinä välissä ei tarvinnut; laivalla söi aina niin paljon että ruokailujen kertoja sai hyvin vähentää. Nukuinkin suurimman osat matkaa niin päivät kuin yötkin. Väsytti.

Väki laivalla oli rekkakuskeja, keski-iän ylittänyttä karavaanariporukkaa ja jonkin verran lapsiperheitä. Ruotsinlaivojen nuori bilettäjäväki puuttui kokonaan ja meno laivalla oli aika rauhallista. Myyntiäkään laivan kaupassa ei ollut paljoa; hajuvesiä ja karkkia lähinnä, ei edes paljoa viinaa. Ruoka hyvää seisovasta pöydästä, mutta ei mitenkään suureellista. Hyvätunnelmainen laiva.

 Aurinko laskee jonnekin Ruotsin ylle. Joskus naapurimaa häämötti läntisessä horisontissa, yleensä ei.

No niin, noin 5500 maantiekilometriä ja 1500 merikilometriä takana. Autobahnia oli vähän ikävä kun ajettiin kapeaa ja mutkaista suomalaista moottoritietä kotiin päin. Tottui jo ajamaan tarvittaessa 160 km/h laillisesti. Bensiiniä Autobahnilla kului keskimäärin 5.1 l/100 km, eli sen mitä Suomessa talviajossa. Priuksen 1.5 l bensiinimoottori ei pärjää bemareille kiihdytyksissä ollenkaan, mutta kyllä se vauhdin pitää kun nopeuteen rauhalliseen tahtiin on noustu.

Mutta jo tuolta kotiinkin jouti. Pitää opiskella Euroopan kultturia ja historiaa joskus toisen kerran.

Lyypekki

Lyypekki nähtiin vain illalla matkalla satamaan. Kova kolea kostea pohjoistuuli. Helvetillisen kylmä, niin että villapaita ei oikein tuntunut riittävän ja pitkiä kalsareita tuli ikävä.

 Vanha vauras komea Hansakaupunki se on. Sen autojen rekkarissakaan ei lue L, vaan HL eli Hansestadt Lübeck.

 Komea kirkko, mutta siellä ei käyty sisällä.

Lähinnä Lyypekissä vain syötiin illallista. Mieleen jäi että tilasin aterian, missä piti olla currykastikkeessa juustoa, tomaatteja ja sieniä. Sain aterian, missä lillui lievästi curryllä maustetussa kermassa kokonaisia herkkusieniä eikä juuri mitään muuta. Ei ollut hyvää ja niitä harvoja kertoja kun en syönyt lautasta tyhjäksi. Ehkä kaupunki olisi hyvä tutkia joskus ajan kanssa, mutta siitä ei nyt tällä kertaa jäänyt kovin kultaisia muistoja. Puliukkojakin siellä oli joka puolella; heitä ei katolisessa Saksassa ollut tottunut näkemään. Paluuta kohti pohjoisen kulttuuria.

Travemünden satamaan ajettiin. Pantiin auton navigaattoriin Finnlinesin antama osoite, mutta se vei yhtiön konttorille eikä satamaan. Skandinavienkai löytyi sitten viittoja lukien. Laivaan pääsi puolen yön aikaan kun oli pari tuntia satamassa autossa jonotellut. Hyttiin ja nukkumaan. Laiva lähti liikkeelle aamuyöstä klo 4.

Osnabrück, Maariankirkko

Raatitalon ja torin vieressä on protestanttikirkko; St. Marien evangelisch-lutherische Pfarr- und Marktkirche eli Pyhän Marian evankelis-luterilainen seurakunta- ja torikirkko. Osnabrückissa on sekä katolisia että protestantteja, jotka 1648 jälkeen ovat eläneet rauhassa keskenään - tietääkseni. Rauhan jälkeen jopa sopivat, että aluetta uskonnollisesti hallitsee katolinen ja protestanttinen piispa vuorotellen. En tiedä onko systeemi voimassa edelleen; ehkä sitä ei enää tarvita. Se on alkuaan 1200-1440 aikana rakennettu katolinen goottikirkko, joka 30-v sodassa Ruotsin armeijan miehityksen aikana lopulta jäi protestanttien haltuun.

 Samaa hiekkakiveä kuin muutkin vanhat arvorakennukset.

Sisustustyyli on erilainen kuin katolisissa kirkoissa; vaikken osaakaan sanoa oikein tarkkaan mikä tässä on protestanttista.

 Raudasta tehty kynttiläteline ainakin on erilainen kuin katolisissa, mutta kynttiläteline siellä on, kuten katolisissakin. Koleana kesäpäivänä täälläkin oli lämmintä ja kotoisen tuntuista.

 Komeat punaväriset urut, sopivat goottilaiseen tyyliin.

 Penkeissä on vain istuimet, ei niitä puisia kovia polvistumisalustoja, joille polvistuminen katolisessa jumalanpalveluksessa on hyvin kivuliasta. Polvissa luu on heti nahan takana, ja kun suurin osa ruumiin painosta on polvien päällä, niin koskee se. Tässä ei tarvitse samalla tavalla kärsiä. Penkeissä on oikein pehmusteetkin, jotta seurakuntalaiset saavat kuunnella sanaa miellyttävästi istuen.

 Saarnastuoli täällä on protestanttiseen tapaan, mutta myös alttari keskellä lattiaa samalla tavalla kuin katolisissa kirkoissa. Kirkonmenoissa en koskaan käynyt tällä reissulla, joten en tiedä kulkisiko seremonia samaa kaavaa kuin Suomessa.

 Kirkon katolisista vuosisadoista johtuen täältäkin löytyy pääkalloja kun aikansa etsii. Katolisuudessa on jotain hämmentävää; kaikki se kärsimyksen, marttyyriyden ja kuoleman korostaminen mikä niissä koko ajan tulee vastaan. Luurangoista murretut luunkappaleet pyhäinjäännöksinä, pyhät vesiastiat joista viedään pullossa vettä kotiin seuraavaksi vuodeksi ja muut tavat. Vaikka siinä on sama peruskirja kuin protestanteilla, on se silti kovin erilainen uskonto. Mutta komeita rakennuksia aikanaan tekivät.