Oosaka 大阪

Ja mulle loistaa valot Oosakan ...

Tärähtänyt kuva, mutta kyllä ne valot siitä näkyy. Illallinen tuolla seassa jossain, puolikas paistettu sininen kala, tomaattisalaatti ja pieni kuppi Tottorin sakea.  Nukkumaan.

Lähdön tunnelmaa

Kotikampaamon eteen on noussut jo joulukuusi.

 Viimeinen pussi roskia aamulla kadun varteen. Keltaisissa pusseissa aina energiajae, joka ei kelpaa kuin poltettavaksi. Vanhaa vaatetta, jota ei kannata enää kantaa Suomeen. Muovista pakkaustavaraa, muovipussi poikineen. Mehutölkit, jotka sinänsä kelpaisi kierrätykseen, mutta seuraava keräyspäivä on vasta seuraavalla viikolla. Sen sellaista.

Viimeiset puheet on pidetty. Täällä koko ajan japania käytettyään pystyy jo nyt luennoimaan sillä kielellä kohtuullisen sujuvasti, toki koko ajan virheitä tehden, mutta niistä ei kannata välittää. Aivot ajattelee jo japaniksi. Japani on suomalaiselle äänteellisesti paljon helpompi kieli puhua kuin englanti. Samanlainen rytmi, samanlainen konsonantti-vokaali -vuorottelu, pienin osin samanlainen kielioppi, selvä lyhyiden ja pitkien vokaalien erottelu.

 Joen varren puista on lähteneet paitsi lehdet, myös oksat. Siellä puutarhuri kiipeili kaksi päivää sahan kanssa. Apulainen kantoi oksia auton lavalle. Itkupajun 2-3 m pitkät oksat oksat talteen; ne kukitetaan uudeksi vuodeksi koristeiksi jonnekin.

 Uusia kukkia on noussut joen penkalle. Talvella on omat kukkansa.

Tänne nämä nyt jää. Olisi täällä ollut pidempäänkin, mutta on reilu 2 kk hyvä aika sekin. Ja kyllä yksinäistä poikamieselämää on nyt taas nähty. Pari viikkoa se on mukavaa, mutta perheen kanssa on mukavampi toivottaa hyvät huomenet ja syödä iltaruuat.

Tokio 東京, Itäinen pääkaupunki, hajakuvia sieltä täältä

宝生能楽堂 Hōshō nōgakudō; Hōshōn nō-teatteri. Lähellä Kōrakueniä. Siellä oli hyvä esitys. Nō on mukavaa teatteria kunhan siihen tottuu. Sisällä ei saa kuvata, mutta joku on saanut. Teatterin viralliset sivut on täällä, japaniksi tosin vain, mutta näkee siellä vähän näyttelijöitä naamioineen.

 Suur-Tokio eli ympäryskunnat mukaan lukien on vielä maailman suurin kaupunki, reilut 35 miljoonaa ihmistä. Mutta se on myös pinta-alaltaan suuri, ja etenkin sen läntisissä osissa on aika paljon rauhallista harvaa asutusta. Samalla tavoin kuin Helsingistä on suurin osa mehtää. Täällä se on mehtää ja peltoja.

 Sazanka kukkii. Näin isosti auki jo, puutarhalajikekin.

 Kiipeily pienelle vuorelle Hachiōjin alueella. Aluskasvillisuus on sasaa (笹、ささ), eli pientä bambua. Lajeja on paljon, en osaa sanoa mikä tämä nimenomainen on. Kasvaa voimakkaasti puidenkin alla, ja jos kaataa puut, käy metsän uudistaminen hyvin vaikeaksi, koska valossa sasa täyttä tuuheasti joka paikan. Hyvin voimakas kasvi. Tällaisessa varjossa sen lävitse pääsee vielä kävelemään kunhan tunkee vain eteenpäin.

 Metsästäjän hauta samalla vuorella, koira mukana ja muistot aseista. Luultavasti joku varakas bisnesmies hän lienee ollut.

Kaikki japanilaiset eivät asu kovin komeasti. Kevyitä vuokrataloja työläisille, ohuet seinät ja pienet huoneet. Yksi ihminen omistaa tällä aluella tuollaisia taloja muutamia kymmeniä. Minä kävin niistä yhdessä vieraana.

Tämän persikkapuutarhan taas omistaa joku toinen, joka tekee jäynää naapureilleen. Kävi vaatimassa kuntaa pystyttämään alueensa rajoille kyltit, joissa luvataan roskien heittämisestä hänen maalleen "alle 5 vuotta vankilaa tai alle 100 000 euroa sakkoa". On ero maanomistajalla ja näitä mökkejä vuokraavalla rupusakilla. Mutta ei voi sanoa että maanomistaja itsekään kovin hyvin maataan hoitaisi. Persikkapuut oli aika surkeassa kunnossa.

 Takaon vuorella (高尾山) on nätti ravintola.

 Paistettiin siellä vuorinaisia. Vuorinainen (山女, yamame) on purokala, jonka ruodot ja suomut on hyvin pehmeät. Tarjoilija tuo ne suolistettuina. Kun niitä jonkin aikaa hiilloksella paistaa, niin ne voi syödä perkaamatta, niin kuin vaikka porkkanan. Japanilaiset syö päänkin, mihin minä en ole tottunut; sitä pitää paistaa ja pehmittää erikseen vielä jonkin aikaa. Hyvä kala se on.

 Aika jo poistua Tokiostakin. Shibuyan asema-aukiota. Joulukuussa on vaalit, poliitikko pitää auton luona kovaäänisen kanssa palopuhetta ydinvoimaa vastaan. Japanissa ne menee kaiutinauton kanssa kaduille puhumaan, etenkin ne joilla ei ole rahaa suureen mainoskampanjaan. Kuuntelijana 10 000 nuorta, jotka on tulleet Shibuyaan huvittelemaan. 25 vuotta sitten sovin hyvin joukkoon. Nyt siellä on jo ihan eri sukupolvi. Tekemässä kuitenkin samaa kuin me siellä aikoinamme. Ruokaa, viinaa, kavereiden tapaamista ja mahdollista vastakkaisen sukupuolen varovaista lähestymistä.

Tokiossa piti olla pidempäänkin ja tehdä siellä töitä myös, mutta ne suunnitelmat karahti taannoiseen kuumetautiin. Tapasin kuitenkin vanhoja ystäviä, jotka on vanhenneet samaa tahtia minun kanssani. 

Shibamata 柴又

Jos vain on joskus katsonut Tora-san -elokuvia, haluaa joskus elämässään käydä Shibamatassa Tokion koillisosassa Edo-joen lähellä. Se paikka on oikeasti olemassa. Jopa Shibamatan asema, jolta joku aina matkaan lähtee, on oikeasti olemassa. Elokuvien virallinen nimi on 男はつらいよ (Otoko wa tsurai yo; On kovaa olla mies), mutta päähenkilönsä, 車寅次郎 (Kuruma Torajirō), lempinimeltään 寅さん (Herra Tiikeri) mukaan ne tunnetaan. Yhteensä 48 elokuvaa vuosien 1969 ja 1995 välillä. Maailman pisin yhden ohjaajan (山田洋次 Yamada Yōji) ohjaama sarja elokuvia samasta teemasta. Hän myös kirjoitti itse melkein kaikki käsikirjoitukset. Ne on hiukan samanlaisia kuin Uuno Turhapuro -elokuvat Suomessa. Eli oikein hyviä. 

 Tora-san on jo haudassa, mutta patsas seisoo edelleen aseman edessä. Siellä ihmiset käyvät kuvauttamassa itseään Tora-sanin vieressä. Tämä on edelleen shitamachia, alakaupunkia. Täällä ei prameilla tornitaloilla, eikä ravintoloissa ole kallista.

 Kauppakatukin on oikeasti olemassa. Taishakuten sandō. Tie, jota myöten pääsee Taishakutenin temppelille.

 Toraya, Tiikerikauppa, on oikeasti olemassa. Tässä se on. Siellä Tora-sanin setä vaimoineen teki ja myi dangoja, sekä asui kaupan peräosastossa.

 Enää siellä ei tehdä dangoja, eikä elokuvia; se on nyt ravintolana, josta saa kohtuuhintaista asiallista ruokaa. Jäljellä vanhasta on vain kuvan peräosassa oikealla olevat portaat, joilla Tora-san on oikeasti astellut mennessään toiseen kerrokseen nukkumaan kotona käydessään, kerran tai kaksi vuodessa. Oikeasti tässä paikassa on kuvattu vain 4 ensimmäistä elokuvaa, loput 44 on Torayan osalta kuvattu studiossa, jonne rakennettiin uusi samanlainen, aivan samanlaisella sisustuksella, ja samanlaisella näkymällä ovesta ulos kauppakujalle.

Minulle tarjottiin Torayassa munakasrisotto ja teetä. Hyvää ja halpaa, oliko 600 yeniä. Paikka on elokuvien tyylille uskollinen. Sopii vähävaraisille pienellä palkalla työtä tekeville tai satunnaisilla keikoilla elämänsä halki keplotteleville ihmisille.

Taishakuten (帝釈天) buddhalaistemppeli Torayan lähellä, on sekin oikeasti olemassa. Tätä ei tehty studioon, vaan niin asemakohtaukset kuin temppelikohtauksetkin on kuvattu oikeissa paikoissa.

 Ja sen kellotorni, josta kumautettiin lähes joka elokuvassa iltakongi. Tuossa se on.

 Taishakuten on hyvin yksinkertainen jokapäiväkäytössä oleva temppeli, eikä täällä tietenkään ole suuria hiekkakenttiä tai istutuksia. Temppelin petäjä on kuitenkin hyvin komea.

 Kuutamo temppelin yllä ...

Olipa hyvä nähdä tämä paikka oikeasti. Minä aika monta niistä elokuvista olen nähnyt. Yli puolet kaikista varmasti.

Koishikawa kōrakuen 小石川後楽園

Pienen kiven joen puisto, jossa shōgun rentoutuu töiden jälkeen. Toisin kuin Kiotossa,Tokiossa ei ole paljoa vanhoja puutarhoja jäljellä. Suurmaanjäristys ja sitä seurannut palo 1923, sekä palopommitukset II ms aikana panivat kaupungin kahteen kertaan maan tasalle, ja mitä jäi jäljelle hävisi jälleenrakennuksissa. Kōrakuen on yksi harvoista jäljellä olevista Edon aikaisista hienoista maisemapuutarhoista, tosin ei siitäkään ole enää olemassa kuin neljännes alkuperäisestä. Kaikki ympärys on nykyään täynnä tornitaloja. Mutta on puistoa ihan kierrettäväksi asti edelleen. Wiki väittää että se olisi tehty kiinalaiseen tyyliin; arkkitehti oli kyllä kiinalainen, mutta varsinaisesti siellä on hyvin monessa paikassa jäljitelty nimenomaan Kiotoa ja sen temppelipuutarhoja. Ehkä tämä alkunäkymä on kiinalainen ... mutta Kioton matalat vuoret siitäkin mieleen tulee.

 Japanissa on ollut tänä syksynä kylmempää kuin kymmeneen vuoteen, minkä seurauksena vaahterat on värikkäämpiä kuin samaan kymmeneen vuoteen.  Puisto on jäljellä olevassa muodossaankin iso, ja siellä on hyvin monenlaisia näkymiä.

 Samoin kasvillisuus on hyvin monenlaista, niin että siellä lähes aina kukkii jotain. Tässä nauhuksia yhden lammen ympärillä.

 Kivipolku pienellä lammella.

 Isompi lampi ja sen saari.

 On niin kylmä että Sazanka (山茶花 Vuoriteekukka, Camellia sasanqua) on jo alkanut kukkia. Se on siis camellia, ja teepuun sukulainen; niin lähellä että senkin lehdistä voi teetä tehdä. Kukkiensa takia sitä kuitenkin puutarhoissa on. Se ja sen sukulaiset kukkii vain kun on kylmä, etenkin tammi-helmikuussa, mutta nyt tämä hyvin yksinkertainen ja ilmeisesti lähellä luonnonlajia oleva pensas oli kukassa jo marraskuussa. Tokion reunamilla oli seuraavana yönä pakkasta jo niin, että autojen ikkunat oli jäässä aamulla. Hyvin epätavallista täällä.

 Puistossa voi syödä välipalaa. Tässä onigiri (お握り) eli riisiä ja merilevää. Juomaksi alkoholitonta kuumaa makeaa sakea.

 Isommalta lammelta edelleen. Kivisilta vie isolta saarelta pienelle kivisaarelle.

 Kolmas lampi ja sen silta. Taustalla Tokion halli (東京ドーム Tōkyō dōmu), jossa järjestetään mm. konsertteja.

Täällä kannattaa poiketa Tokiossa käydessään, jos on pari tuntia aikaa. Vuodenajalla ei ole väliä.

Vettä ja kuumetta

Olen maannut pari päivää putkeen, nukkumassa kahden peiton alla kuumeessa. Elämä aina vaihtelee. Vettä on myös tullut putkeen, taukoamatonta rankkaa sadetta. Lämmintä +14 päivisin, alle 10 öisin.

 Vaikka huoneeni katto ja seinät eivät paljoa lämpöä eristäkään, niin suurimman osan vedestä ne pitävät kuitenkin ulkopuolella.

 Eivät ihan kaikkea kuitenkaan. Vähän tulee nurkasta sisään. Eivät siitä juuri huolestu; rakennukset ovat sen verran ilmavia/hataria, että ei kai täällä sen kummenpia homeongelmia ole. Ei niistä ainakaan kukaan ole valittanut, vaikka kysymällä saa kyllä kuulla että on jossain jotain joskus ollutkin.

Huonettani voi lämmittää puhaltimella, joka kerää lämpöä ulkoa moottorin huristessa. Kuten Etelä-Euroopassakin, täälläkin lämmitetään tarvittaessa ilmaa, ei rakenteita, kuten kylmissä maissa. Puhallin on kuitenkin liian tehokas ja puhaltaa kuumaa kuivaa ilmaa liian kovaa, niin että ei sitä pitkään pidä päällä. Kun sen panee kiinni, jäähtyy huone hissukseen taas ulkoilman lämpötilaan. Mutta kahdella paksulla peitolla pärjää. Sinne taas takaisin nukkumaan; postit on katsottu ja bloki päivitetty.

Shimogamo jinja 下鴨神社 Alempi Sorsatemppeli

Tämä temppelialue on hyvin vanha, 600-luvulta, ajalta ennen kuin tästä alueesta tehtiin pääkaupunki. Ei vielä Kiotona, vaan Heian-kyoona 平安京。Se on lähellä Kamo- ja Takano-jokien yhtymäkohtaa, siitä hiukan pohjoiseen, jokien välissä. Kun sinne etelästä päin kävelee, on ensimmäisen toriin jälkeen vielä reippaasti kävelymatkaa edelleen.

 Kadun jälkeen tullaan Totuuden metsään (Tadasu no mori 糺すの森), joka on periaatteessa alueella sijainnutta alkuperäistä metsää. Käytännössä tämäkin metsä, kuten lähes kaikki muukin Kiotossa, on poltettu kertaalleen 1400-luvulla Onin-sodan aikaan, mutta on sillä ikää kuitenkin. Sen läpi käveltyään vasta tulee päätemppelille.Osa siitä oli rakennustelineiden peitossa, enkä käynyt joka paikassa.

 Kuten kaikissa oikein vanhoissa shintō-temppeleissä, tämäkään ei mitenkään suuresti koristeltu ole. Siellä vain on kaikenlaista vanhaa ja tärkeää. Vanha kanto.

 Käytävät ovat aika mutkattomia, suuria hiekkakenttiä ja istutuksia ei ole.

 Vanhoja alttareita siellä on, ja vanhaa arkkitehtuuria muutenkin.

 Litteä kivi jolle voi heittää pieniä kolikoita.

 Kantoon tehty puhdistautumiskatos; tämä on Totuuden metsän eteläpäässä, kauempana päätemppelistä.

 Puisia toivomuslappusia rivissä lyhtyjen takana.

 Koululaisia Utsunomiyasta. "Keskikoulusta", eli alakoulun ja lukion välistä. Yläkouluko se on suomeksi nykyään. Pitäisi tietää kun oma tytär on vast'ikään siellä ollut. Kaikki Japanin koululaiset käyvät ainakin kerran Kiotossa tutustumassa oman maan historiaan; heitä voi olla satapäisinä laumoina temppeleissä. Nämä oli laskettu pienenä ryhmänä omin päin kiertelemään. Heillä oli englannin opettajan antamana tehtävänä etsiä Kiotossa ollessaan käsiinsä ulkomaalainen ja puhua hänen kanssaan englantia. Ei paljoa, vain esittää muutama kysymys ja kirjoittaa vastaus vihkoon. Tällaisia ryhmiä tulee usein temppeleissä vastaan, koska opettajat tietävät että niissä saa joutilaita ulkomaalaisia käsiinsä.

Mukavia iloisia lapsia. Rohkein oli tuo keskellä oleva kaikkein pienin tyttö, joka aloitti puheet ja järjesti tilanteen; muut vain lukivat lukivat vuorollaan kysymyksen vihkosta hänen kirjatessaan vastauksen muistiin. Mielelläni heille esoteerisen kokemuksen tarjosin. Eiköhän heidän identiteettinsä ole riittävän salattu noilla mustilla lapuilla silmien päällä. Mielelläni säilyttäisin nuo hymyt muistona.

Tōfukuji 東福寺

Tōfukuji on Etelä-Kiotossa hiukan Inarin temppelistä pohjoiseen. Pari asemanväliä; sieltä siirtyi tänne monta ihmistä samaa matkaa. Se on hyvin erilainen, buddhalaistemppelinä sen väritys on paljon hillitympää kuin Inarissa.

 Buddhalaisena suurtemppelinä se on jossain vaiheessa historiaansa hallinnut myös ympäristön shintōtemppeleitä, myös Inaria, minkä voi huomata osassa arkkitehtuuria. Tällaisia jonostoja näkee vain Inarin temppeleissä.

  Täällä se on pieni, eikä oranssia ole missään.

Tōfukujissa on jäljellä Japanin suurin historiallinen paskahuussi. Näissä on aina ollut satamäärin kävijöitä, joille on myyty ruokaa, ja jotka ovat jättäneet myös jotain tärkeää jälkeensä.

 Ulosteet on kerätty tarkkaan talteen, kompostoitu ja myyty lannoitteeksi. Sillä sitten on kasvatettu Kioton rikkaiden perheiden vihannekset ja riisit. Tämä siis kauan ennen väkilannoitteita. Kompostin myynnin sanotaan olleen yksi tämän temppelin tärkeimpiä tulolähteitä.

 Huussi on kuitenkin pientä. Varsinaisesti Tōfukuji tunnetaan vaahteroistaan (Japaninvaahtera, Acer palmatum). Niitä on siellä paljon, ja ne käyvät nyt punaisiksi.

 Temppeli sijaitsee syvän puronotkon molemmin puolin.

 Meitä on täälläkin monta. Jonossa kuljemme.

Kun kärsivällisesti odottaa, saa viimein oman vuoronsa sillan kaiteen ääreen kuvan ottoa varten. Tästäkin näkymästä voidaan ottaa päivän aikana kepeästi 10 000 kuvaa, pääosin kännykällä, mutta ei se siitä kulu. 

 Paikka on kuitenkin nätti myös muulloin kuin punaisena. Siellä missä vaahterat eivät vielä ole lähteneet väriään muuttamaan on vähemmän ihmisiä.

 Tōfukujissa on myös hyvin tunnettu hiekkakenttä. Sen reunalla on penkkejä, joissa voimme vähän aikaa istahtaa ja katsella maisemaa.

 Joka avautuu vuoren rinteelle päin. Pienikukkaisista ja -lehtisistä rodoista ja kivistä rakennettu puutarha alkaa jo hiekkakentän kulmalta, jatkuu rinteelle, ja muuttuu sitten korkeampien puiden muodostamaksi puutarhaksi. Pensaat ovat jo vähän syysväsyneitä tähän aikaan vuodesta. Lepäilevät, kukkivat keväällä kun taas lämpenee.