Sipulit ylös

Nostin valko-

ja punasipulit.

Eivät mitenkään kovin isoja tänä kesänä, mutta ihan riittäviä. Valkosipuli on tuoretta ja mehevää. Syödään sitä leivän päällä kuin kurkkuviipaleita.

Sisilisko

Kannoin vuoden vaihteessa kaatamani ja pilkkomani haavan latvapuolen puuliiteriin. Talvikuukaudeksi siinä on hyvin poltettavaa. Vähän reilustikin. Ne on olleet kevään ja kesän liiterin eteläseinustalla räystään alla ja ovat riittävän kuivia jo. 

 Minulla oli pienemmistä oksista pätkittyä tavaraa erillään isosta pinosta petäjän alla, ilman erityistä kattoa. Puiden sekaan oli satanut lehtiä, neulasia ja hakettimen purua. Kaikki jo kuivaa. Sieltä löytyi joukko sisiliskoja (Zootoca vivipara). Neljä ainakin, sen verran näin, mutta lopetin pinon purkamisen siihen. Niitä on voinut olla siellä enemmänkin. Liikuin rauhallisesti, joten eivät ne minua säikähtäneet. Ilmeisesti siellä purujen seassa eteläseinustalla on riittävän lämmintä ja suojaisaa viettää koleaa pilvistä päivää. Tämä voi olla naaras; on sillä vähän juovaa selässä. Täysikasvuinen varmaan, jo useamman vuoden vanha luultavasti; häntä on erittäin pitkä. Siellä on varmaan hyvin ravintoa talveksi jo. Varmasti näistä ei osaa sanoa mitään, en tunne tarpeeksi.

 Tämä on selvästi uros, koska sillä on punertava maha.

 Sillä on viisi sormea kuten meilläkin. Melkein samanlaisiahan me ollaan. Selkäranka, 4 raajaa, silmät ja suu. Häntäluukin meillä on, mutta häntä on pudonnut pois. Nämä osaa saman taidon, mutta meitä nopeammin.

Jätin pinon purkamisen sikseen, haravoin ison pinon alla ollutta kuivaa pohjaroskaa kasaan ja mätin tämän pikkupinon päälle, tein laudoista oikein katoksen ettei mene vettä sisään. Viettäkööt siellä aikaansa jos haluavat. Mutta ei kai ne aio siellä talvehtia? En uskoisi, ei siellä pärjää hengissä talvea. Pitää tarkistaa pino  syyskuussa kun on käynyt viileämmäksi. Toivottavasti siellä ei silloin ole enää ketään, vaan ovat kaivautuneet parempiin nukkumapaikkoihin. 

Ovat tehneet tänä kesänä hyvin pentuja. Niitä on juossut pitkin kasvimaita ja kukkapenkkejä elokuun mittaan. Sisiliskoja alkoi taas näkyä kun pihassa on puu- ja lavakasoja, joissa ne tykkää oleskella. Hyvää metsästysonnea loppukesäksi. 

Elokuu meni jonnekin

Elokuu oli töitä, töitä ja töitä; järjestelemistä, muistamista, huolenpitoa, kokouksia, papereita, suunnitelmien kirjoittamista ja yleistä paimentamista. Blogiin ei paljoa ehtinyt, jokunen valokuva oli kameraan kuitenkin kertynyt, ovat olleet Aperturessa odottamassa että niille jotain tehtäisiin. Seminaaria pienessä huoneessa, kansainvälistä seminaaria, seminaaria verkon kautta Singaporeen ... meni kohtalaisen sotkemisen jälkeen oikein hyvin ... tämä vähän pelotti etukäteen ...



Ulkomaisille vieraille näyttämistä miten iso haapa makaa koskessa ...

 Vieraiden käyttämistä savusaunassa ...

Pekingiläisille naisille näyttämistä miten veneellä soudetaan, miten tuli tehdään hellaan ja saunan pesään, miten raivaussahaa ja moottorisahaa käytetään...  äärimmäisen energisiä naisia, koko ajan kokeilemassa ja kysymässä kaikkea ...

 Kukat on omia aikojaan kukkineet ...

 Joskus iltaisin tällaisen muuttamista

 tällaiseksi. Tekee hyvää istumatyössä väsyvälle selälle ja koko ruumiille. Kunnan mehtää tämä on, meijän talon takana, mutta paikka on asemakaavassa piirretty puistoksi, jolta se ei kuitenkaan näytä. Menee viidakoksi josta on jo vaikea päästä kävelemään lävitse. Minulla on 5 vuoden takainen lupa vesakonraivaukseen, kaipa se on vielä voimassa. Parempi tehdä itse kuin mainita asiasta kunnalle. Pahimmassa tapauksessa innostuvat tekemään saman työllisyystöinä myöhään syksyllä kuten viimeksi, minkä seurauksena puut katkottiin puolimetrisiksi tapeiksi, joihin kompastui koko ajan kulkiessaan, ja ne varmasti vesoivat sakeasti seuraavana keväänä. Maisemanhoitoa katsomista, ei kävelemistä varten ...

 Ja tällaisen muuttamista

 tällaiseksi. Miellyttävämpää kulkea näillä poluilla kun näkee ympärilleen, eikä etene vain ahtaassa solassa. Pihlaja on hyvin tehokas leviämään.

Ikää tuli taas vuosi lisää. Tekivät kerrankin sellaiset kakut kuin halusin. Mätitahna-sinappi-majoneesi-sekasalaatti voileipäkakkuja, koristeina tomaatteja ja salmiakkilakritsaa. Jälkiruuaksi salmiakki-banaanikakkua. Uhkana oli että muuten teen seuraavan äitienpäiväkakun taas omalla reseptillä. 

Niinipuun - Tilia cordata - istutusta

3 vuotta sitten minulla oli pieniä niinipuun taimia 30. Nyt niitä oli siinä jäljellä 26. Lisää olin löytänyt yhden, vaimon kukkapenkistä viime kesänä. Yhdellä naapurilla on pihassaan aitoja niinipuita, jotka näkyy tekevän lämpimimpinä kesinä itävää siementä. Eli yhteensä 27 tainta. Ne vein tänään mökille ja istutin.

Raivasin paikan joka joskus oli aukiota, mutta nyt kasvaneena täyteen pihlajaa ja närreitä niin sakeaan, että siellä ei oikein mahtunut enää edes kävelemään. Raivaus on vielä vähän kesken; siellä paitsi satoi vettä, oli sen vähänkään tauotessa pirusti mäkäräisiä ja pieniä kärpäsiä, jokunen itikkakin vielä, ja aika alkoi käydä vähiin. Mutta joka tapauksessa siellä mahtuu nyt jo kulkemaan. Pihjala on nätti puu yksittäispuuna ja aukioiden laidoilla, mutta ei se metässä tiheässä kasvaessaan oikein edes kuki eikä marjo. Kuusi taas on rahapuu, mutta hapattaa maan, ja kun sitä jo kasvaa miljoonilla hehtaareilla, ei minulla ole mielenkiintoa sen kasvamiseen. Karsin niistä osan pystyyn ja jätin merkeiksi niinipuun taimille.

 Tällaisia ne nyt on. Kolmessa vuodessa 30 senttisiksi. Toivottavasti näistä useimmat pärjää. Niille on tehty 20 cm syvät kuopat, kivennäismaa ja humus on sekoitettu ja lopuksi juurelle on ruikattu kastelukannusta vettä maan tiivistämiseksi. Oikeassa metänistutuksessa ei nähdä näin paljoa vaivaa, mutta näiden eteen kyllä kannattaa nähdä vähän sitäkin.

 En minä kuusia sinänsä mitenkään vihaa. Tässä on edellisen paikan vieressä olevaa kuusikkoa, jota olen ollut istuttamassa noin 7-vuotiaana. Ensimmäiset istutukseni. Talvella kiipesin papan pyynnöstä kuuseen ja otin sieltä käpyjä. Pappa kuivasi kävyt uunin päällä, karisteli siemenet pois ja kasvatti niistä taimet. Serkkujen kanssa niitä istutettiin. Kuokalla läntti maata nurin ja taimi sinne. Pimeä kuusikko siitä on 50 vuodessa noussut. Serkun poejan mehtee nykyään.

Täältä niitä siemeniä niinipuuaukiolle lentelee. Pitää ajaa närreentaimet sieltä nurin muutaman vuoden välein, kunnes niinipuut pudottaa maahan niin paksun lehtimaton että kuusen sirkkataimi ei enää pärjää siellä. Siihen menee vielä kauan aikaa.

Uurnan hautaus

Keräännyttiin tänään 10 vaille 11 hautausmaan portille. Tavallisissa arkivaatteissa; tämä ei ollut enää erikoinen seremonia. Minun perheeni ja veljentytär lapsineen, yksi meillä jälleen asuva japanilainen oppilaani. 7 ihmistä. Erikoisammattimies toi varastosta uurnan ja antoi minulle. Ei kovin painava, muutaman kilon kuitenkin. Nelisen litraa tuhkaa siellä suunnilleen pitäisi olla. Kannoin sitä, kuljettiin kaikki porukassa hänen perässään haudalle. Polvistuin märkään maahan ja laskin uurnan montun pohjalle. Oli siinä jotain nauhojakin, mahdollisesti laskemista varten, mutta en kiinnittänyt niihin juuri huomiota. Laskin uurnasta  itsestään kiinni pitäen. Pidettiin vajaan minuutin hiljainen hetki.

Hautakiven takana oli lapio valmiina. Otin sen ja pudotin kuoppaan lapiollisen hiekkaa. Muut teki myös niin yksi kerrallaan, paitsi meistä ihan pienin, joka ujosteli. Minä täytin sitten kuopan itse ja asetin käsin nurmikkoviipaleen päällimmäiseksi. Ei ole ihan tasainen, mutta ei vielä tarvitsekaan. Erikoisammattimiehet tiivistää hiekan myöhemmin niin että paikkaan ei luultavasti tule minkäänlaista kuoppaa jälkeenpäin, ja tasoittavat nurmikon.

Olin käynyt aamulla krysanteemin ja tuollaisen harmaan kukan, mikä sitten lieneekään. Siivottiin keväällä istutetut ja jo lähes olemattomiin kuihtuneet kukat pois, istutettiin uudet tilalle. Siinä se sitten oli.

Aiottiin mennä porukalla syömään, mutta yhtään kunnollista ruokapaikkaa ei lauantaina ollut auki ennen kuin klo 12. Minä käytin veljentyttären kanssa Miinan rantateitä pitkin kävelyllä, muut kävi kaupoissa kahtelemassa tavaroita. Niillä rantateillä olen sekä minä pikkupoikana että veljentytär pikkutyttönä ajanut rallia polkupyörällä. Täytti heinäkuussa 30. Meistä molemmat saattoi puhua niistä teistä jo nostalgisesti, tapahtumista jotka on sattuneet jo kauan sitten eri maailmassa. Niin kasvaa pienistä tytöistä, joita on muinaisuudessa sylissään kanniskellut, aikuisia naisia. Ihan pikkuinen ja hento hän on edelleen, mutta entiseen tapaan lujatahtoinen nainen, jolla on auktoriteettiä. Paimentaa iltapäiväkerhossa 50 kiljuvaa lasta iltapäivisin klo 12-17, koko revohkan pomona.

Klo 12 mentiin syömään. Kiinalaiseen ravintolaan. Se oli kotiruokaa, ei ammattikokin tekemää, eteläkiinalaisin maustein. Wuhanista 武漢 he olivat. Rovaniemen kautta tähän pieneen kaupunkiin kiertäneet. Maailma ihmisiä liikuttaa outoja teitä. Henkilö joka ilmeisesti oli äiti puhui vain kiinaa ja työskenteli keittiössä, ilmeisesti tytär puhui vain englantia ja hoiti tarjoilun. Ei se nyt ihan ongelmitta sujunut, mutta ruokaa saatiin ja suurin osa siitä oli oikein hyvää. Syötiin pitkän kaavan mukaan, kevätkääryleistä aloitettiin, friteerattuun banaaniin ja jäätelöön lopetettiin. Kaikki kesti melkein kaksi tuntia. Vasta siinä vaiheessa paikkaan alkoi kerääntyä muitakin ruokailijoita. Keski-ikäisiä mies-nais -pareja ilman lapsia. Niinkö suomalaiset nykyään syövät lauantaisin, kahdelta iltapäivällä? Maksoin laskun; 100 euroa 7 ihmisen kolme ruokalajin ja juomien aterioista. Ei ollut paljoa.

Veljentyttären tyttäret päätti lähteä meille kylään. Mikäpäs siinä. Istuivat molemmat Miinan vieressä koko automatkan kovin pahasti pitkästymättä. Ovat sitten juosseet kiljuen ympäri taloa koko iltapäivän ja illan. Kyllä tänne ääntä ja juoksijoita mahtuu.

Minä olen kipeä. Lunssaa. Nukahdin olohuoneen sohvaan iltapäivällä eikä se kiljuminenkaan herättänyt kahteen tuntiin.

Sellaiset uurnanhautajaiset. Ihan hyvät. Haluaisin itselleni samanlaiset. Yksi lähtee ja maailma jatkaa.

Uurnahaudan kaivuu

Ajoin pankkiasioiden jälkeen hautausmaan parkkipaikalle ja vaihdoin autossa päälle työvaatteet. Kumpparit, verkkarit ja sadetakin. Erikoisammattimies ja kohta toinenkin tuli paikalle lapion ja hiekkakauhan kanssa. Ennen heitä sanottiin haudankaivajiksi tai hautureiksi. Nuoria kolmekymppisiä miehiä molemmat. Käveltiin haudalle; olivat kyllä katsoneet paikan jo valmiiksi, mutta minä muistin tien paremmin.

Osoittivat minulle sopivan kohdan ja minä upotin lapion maahan. Ensin multakerros siististi pois, sitten hiekkaan käsiksi. Isä oli jonkun vuoden haudankaivajana ja minäkin tein sitä joskus kesähommina. Mielelläni kaivoin isäni haudan itse. Paljon helpompaa nyt kuin 1970-luvulla, jolloin ainoa kaivuväline oli lapio ja kanki. Niillä sai kaikkein siisteimmän haudan, suorat seinät eikä yhtään ylimääräistä kaivamista. Tämän vanhan hautausmaan hiekkamaahan sai täyskokoisen 180 cm syvän haudan kaivettua puolessa päivässä. Uuden hautausmaan, jossa siunaustilaisuudet edelleen pidetään, kiviseen savimaahan uppoamiseen meni vähintään pitkä päivä, joskus kaksi jos siellä oli niin isoja kiviä ettei niitä jaksanut hilata ylös edes lankkua pitkin työntämällä. Niille piti kaivaa oma hautansa varsinaisen haudan alle. Räjäyttelikin ne niitä, mutta minulle alle 20-vuotiaalle kesätyöläiselle ei dynamiittiä annettu. Bensakäyttöisellä maaporalla sain ajaa kovimpia paikkoja. Raskas, kuumuutta hehkuva ja hyvin kovaääninen kone, mutta mieheen ja kankeen verrattuna sillä painui saveen hyvin tehokkaasti. Nykyään erikoisammattimiehet kaivaa koneella.

Uurnaakin varten joutui ennen vanhaan tekemään aika ison kuopan, jotta sinne pitkävartinen lapio mahtui, mutta sekin oli muuttunut helpoksi. Kauhassa oli 2 neljännespallon muotoista kääntyvää osaa. Lapiolla irroteltiin hiekka kuohkeaksi ja kauha iskettiin kuopan pohjaan. Nykäistiin kahvasta ja neljännespallot kääntyivät ympäri muodostaen puolipallon muotoisen kupin, joka oli nyt täynnä hiekkaa. Nostin sen ylös ja tyhjensin kahvasta kasaan. Uusi lasti alhaalta, kunnes oli aika taas irrotella uusi kerros hiekkaa lapiolla.  Kuoppa sai olla hyvin kapea, vähän uurnaa isompi vain. Vähimmäissyvyys on 60 cm, mutta vanhan hautausmaan karkeaa kivetöntä hiekkaa on niin helppo kaivaa, etenkin noin hyvillä välineillä, että arvelen syvyydeksi tulleen 80 cm. Eikä kaivamiseen mennyt kuin 10 minuuttia.

Olin jotensakin hyvällä mielellä siitä että tein sen itse. Hautakivi oli puhdistettu, veljeni nimi kullattu uudestaan ja isäni nimi oli ilmestynyt omalle paikalleen. Katto kuopalle, jotta kukaan ei putoa sinne vahingossa.

Satoi rankasti koko ajan, jokapäiväistä sadettamme, joka ei tosin ihan aina ollut viime viikkoina pudonnut, Sadetakki piti yläruumiin kuivana, mutta reidet ja polvet kastui. Kotiin mennessäni pysähtyin hetkeksi tien varteen, heitin pois läpimärät kylmiksi käyneet verkkarit ja ajoin kalsareissani kotiin. Lämmitin huokui lämmintä ilmaa.

Perunkirjoitus

Toissapäivänä, torstaina, olin Ossuuspankin aulassa 09.25; paikalle päässyt toinen veljentytär oli jo paikalla. Toinen oli töissä. Inex Partnersin logistiikkakeskuksella kulkee paljon tavaraa edestakaisin ja sille tarvitaan kuskaajia, järjestelijöitä ja hintalappujen lyöjiä. Lama tai ei, ihmiset tarvitsee ruokaa ja vaatetta.

Portti pankin toiseen kerrokseen avautui 09.29. Käveltiin  lakiassistentin luo. Nuori tunnollinen nainen. Ryhdyttiin heti töihin. Hän luki hahmottelemaansa perukirjan tekstiä, johon veljentytär ja minä tehtiin pieniä korjauksia. Käytiin lävitse kaikki isäni omaisuus, eli asunto arvioituine hintoineen ja pankkitilit: maksettujen laskujen kuitit ja kuolinpesän pankkitililtä vielä lähtevät menot. Lakimiehen palkkio 700 e. En ole ennen nähnyt tällaista toimitusta, joten minusta pankille kannattaa maksaa siitä että kaiken saa kerralla tarkalleen oikein tehtyä.  Pesänselvittäjän kulut sinne myös pantiin; ne tulevat minulle, ja niiden kooksi arvioitiin 300 e = verottajan todennäköisesti hyväksymä kohtuusumma polttoaine-, puhelin- yms kuluista. Sekä vielä maksu yhdestä virkatodistuksesta, 4,50. Veljeni asui nuorena miehenä pari vuotta Ristiinassa tehden Kuoma-kenkiä, enkä ollut ymmärtänyt pyytää sieltäkin virkatodistusta, mutta lakiassistentti oli hankkinut sen. Veljestäni piti saada katkeamaton virkatodistusten avulla osoitettu elämänkulku todisteeksi siitä että hänellä ei ollut jossain muita lapsia ja siis tähän asiaan liittyviä perillisiä kuin tunnetut veljentyttäreni. Se lisäten kaikki paperit olivat kasassa. Allekirjoitettiin perukirja kolmena kappaleena n. 10.05, eli tilaisuus oli varsin selkeä ja nopea.

Perukirja näkyy olevan hyvin selväpiirteinen dokumentti. Siinä on ensimmäisillä sivuilla lueteltu tarkkaan kaikki omaisuus, sen jälkeen siitä vähennetyt verottajan hyväksymät hautaukseen liittyvät menot, sekä loppusumma, jonka mukaan perintövero meille kolmelle perilliselle noin puolen vuoden päästä putoaa. Sen jälkeen allekirjoitussivu, jossa minun, veljentyttären ja lain määräämien kahden uskotun miehen, tässä tapauksessa pankin kahden lakinaisen, allekirjoitukset. Sitten nippu kaikkien asianosaisten virkatodistuksia, joilla osoitetaan kunkin asema perijänä. Lopuksi jäljennös vanhempieni erotessaan 1990 tekemästä ositussopimuksesta, jolla he jakoivat omaisuutensa keskenään, ja jolla määriteltiin ettei äidilläni ole tässä toimituksessa mitään tekemistä. Siinä kaikki. 13 sivua.

Minulla pesänselvittäjänä on yksi alkuperäinen versio; toinen jää pankkiin talteen 10 vuodeksi ja kolmannen lakiassistentti lähettää verotoimistoon. Verotoimistosta se siirtyy aikanaan Maakunta-arkistoon, mistä sen voi saada käsiinsä vuosikymmenien päästäkin, jos joku meistä sattuu tarvitsemaan, mutta on hukannut omansa. Arviolta 1000 vuoden päästä sen pitäisi vielä olla historioitsijoiden käytössä, jos jotakuta sellaisten dokumenttien tutkiminen kiinnostaa. Veljentyttärille otettiin valokopiot perukirjasta, minullekin yksi kappale. Niitä tarvitaan ainakin jos verottajan kanssa tulee taistelua perintöveron suuruudesta. Lakiassistentti laski meille kuinka paljon itse kullekin sitä pitäisi langeta, ja jos saamme outoja veropäätöksiä, niin perukirjasta näkee tarkkaan sentilleen millaisilla summilla tilaisuudessa operoitiin. 

Ainoa mikä voi heittää on arvio asunnon hinnasta ja lopullinen toteutuma kunhan sen saa myytyä. Verottaja toimii sen arvion mukaan. Jos myyntihinta on korkeampi, menee yli menevästä osasta 30% myyntivoittoveroa, eikä perintöveroa. Jos pienempi, voi pyytää perintöveron vähennystä, mutta verottaja ei sitä välttämättä anna, vaan voi katsoa että markkinat vain ovat muuttaneet perityn omaisuuden arvoa, mutta perintähetkellä arvo oli se miksi se tässä tilaisuudessa arvioitiin. 

------------

Lakiassistentti antoi myös neuvoja perinnön jakamiseksi käytännössä. Asiakirjan voin minä itse laatia perukirjaa mallina käyttäen; siihen ei tarvita enää lakimiestä, ja olen oppinut jo asiaan liittyvän sanaston. Kerätään vain kaikki rahat yhdelle tilille sen jälkeen kun asunto on myyty ja sen säännölliset maksut on sanottu irti. Eli yhtiövastike ja sähkölasku. Veronpalautus tulee joulukuussa, ja se kannattaa odottaa. Ossuuspankin jäsenyyden loppuessa tulee sieltäkin vielä 100 e, mutta vasta vuonna 2014. Sitä ei kannata jäädä odottamaan, vaan tehdä perinnönjakoon sen kokoinen vähennys yhden ihmisen kohdalle, sekä ilmoittaa pankille kenen tilille se aikanaan maksetaan. Minä varmaan tulen olemaan se ihminen, taitaa langeta minulle luonnostaan. Kun me kolme perillistä ollaan allekirjoitettu paperi, ehkä parin todistajan läsnäollessa, mutta ei nekään ole välttämättömiä, voin käydä henkilökohtaisesti pankissa, lopettaa tilin ja tallelokeron, sekä jakaa rahat meidän itse kunkin pankkitileille. Jos asunto saadaan syksyn mittaan myydyksi, niin joulun tienoilla tämän voisi tehdä. Silloin kaikki luultavasti tapaavat seuraavan kerran. 

-------

Veljentytär lähti sairaalaan, leikkaavat syövän alkuasteen pois. Halasin ja toivotin onnea. Hänen äitinsä lähti kuskiksi. Joutaa hyvin esikoistaan ajeluttamaan. Jo vuoden työttömänä. Lopettivat tehtaan ja myivät koneet Viroon. 

----------

Kävelin käytävän toiseen päähän kiinteistönvälittäjän luo. Hyvin tehokas, nopea, ystävällinen ja markkinahenkinen suunnilleen ikäiseni nainen. Isä asui Ossuuspankin rakennuttamassa talossa, isännöinti oli ennen Ossuuspankissa kunnes lakimuutos pakotti sitä tehneen perustamaan oman erillisen yrityksen, mutta sama mies hän joka tapauksessa on. Paras hoitaa kaikki samassa talossa; pankilla on intressi sekä saada asunto myytyä että pitää yllä kohtuullista hintatasoa. Kiinteistönvälittäjä myös asui 20 vuotta sitten melkein veljeni naapurissa ja tunsi molemmat veljentyttäret pikkutyttöinä. Ei sellaisesta ainakaan mitään haittaa ole tässä asiassa. Täytettiin lomake osakkeen tiedoista ja valmisteltiin asunnonmyyntitoimeksianto veljentyttären allekirjoitusta varten. Hän hoitaa myynnin, minä lähden reissuun syksyksi. Sovittiin hintapyyntö, jossa on ostajalle vähän tinkimisen varaa, ja sovittiin uudestaan perunkirjoituksessa määritelty todellinen kauppahinta, johon pyritään. Veljentyttäreltä saatiin puhelimitse autosta lupa näihin numeroihin, sekä myös lupa ryhtyä myymään asuntoa heti. Kiinteistönvälittäjälle soiteltiin siellä istuessani ja asiakkaat kyselivät asuntoja, joten asiassa ei kannattanut odotella. Myyntivaltuutus on voimassa 4 kk (lakimääräinen enimmäisaika), jonka jälkeen sen voi tehdä uudelleen, jos asunto on vielä myymättä. Parhaassa tapauksessa se menee kaupaksi syyskuun mittaan, mutta ei koskaan tiedä. Yhtäältä on lamaa, toisaalta korkotaso on ihan pohjilla, niin että raha on lainaajille halpaa.  

Jätin kiinteistönvälittäjälle isäni asunnon avaimen. Hän hoitaa isännöitsijätodistukset, ja teettää kosteusmittauksen - sen sopiminen yrityksen kanssa vei häneltä puhelimessa 15 s, tekee sitä ilmeisesti päivittäin. Lasku tulee minulle kotiin. Eilen perjantaina hän on käynyt kuvaamassa asunnon. Siitä se etenee.

-----------

Kävin S-Pankissa ja sanoin irti isäni Ossuuskauppajäsenyyden. Sen saattoi tehdä nyt perunkirjoituksen jälkeen. Perukirjan kopioni jäi sinne. Tilillä olevat 96 euroa + koron pari senttiä siirrätin kuolinpesän tilille. Se asia on hoidettu loppuun, bonuskortti palautettu. 

----------

Kävin samasta kaupasta pari banaania ja viinerin minulle, paketin nakkeja Miinalle. Reissuilla vähän parempaa ruokaa hänelle. Syötiin autossa kahdestaan, ja käytin Miinan kaupungintalon rannassa kävelyllä, hörppäämässä järvestä vettä sekä tekemässä pusikkoon paskat. Miinakin oli sitten hoidettu. Monta asiaa samana päivänä.

----------

Kotiin palattuani maksoin lakiassistentin laskun ja siirsin 300 e omalle tililleni. Skannasin perukirjan ja lähetin sähköisen version myös veljentyttärille, talletin samalla sen sähköpostiini ja kahdelle tietokoneelle. Eiköhän se pysy tallessa. 

Paljonko maksaa ihmisen hautaaminen?

Kuolinilmoitukset
Maakunnan lehti 314,02
Paikallislehti 183,61

Muistotilaisuuden ruuat ja tarjoilu 975
Arkku, uurna, kukat ja kuljetukset 1745
Tuhkaus 162
Vanhan hautakiven puhdistus, kaiverrus, kultaus ja vanhan nimen uudelleenkultaus 295,50
Yhteensä 3675,13

Hautapaikan isä oli varannut ja maksanut jo etukäteen, joten siitä ei ole laskua. Samoin hautakiven. Muistotilaisuuden salivuokraa ei ole, koska saatiin se ilmaiseksi. Aika kohtuulliset kulut.

Työsirkus piti vetää välillä poikki, huomenna on perunkirjoitus, ja piti käydä nyt illalla laskut lävitse.

Mehustelua

Syksy kääntyi hiukan lämpimämmäksi ja kuivemmaksi. En huomannut että eilen olisi saatu jokapäiväistä sadettamme ollenkaan. Tänään kuitenkin 15 minuuttia kevyttä pisarointia. Epäsäännölliseksi on mennyt, mutta tulee vettä kohtuullisen uskollisesti kuitenkin melkein päivittäin.

15 l mustikoita, vajaa 20 l punaisia viinimarjoja, 4 pakasterasiaa vattuja ja pari kanttarellia. Syksyhommia. Vaimo hoitaa pihalla mustikat ja minä tässä keittiössä loput.

Pensaat mökilla kaipaisivat hoitoa, uudistamista ja sopivaa lannoitusta. Vanhenevat ja ränsistyvät, kasvavat vanhaa oksaa ja lehtiä mutta marjoja on jo vähemmän. Ne vanhenee samaa tahtia istuttajansa kanssa. Mutta nuorenevat häntä helpommin jos niitä rupeaa saksimaan. Joskus ...

Rondo ja Hasanski sladki elokuussa

Toukokuun lopulla istutetut viiniköynökset voivat ihan hyvin. Rondo niistä lähti nopeammin kasvuun ja on myös kasvanut kovemmin koko kesän. Pisin haara, josta teen päärungon, on kasvanut jo kaksimetriseksi. Muitakin haaroja on muutama.

Tein laudanpätkistä ja talon rakennuksesta ylijääneestä jalkalistasta, joka on lojunut liiterin vintillä jo monta vuotta, tuen köynökselle. Tarkoitus on kasvattaa siitä toivon mukaan aina lumen alle jäävä ja siten mahdollisimman talvenkestävä runko, josta sitten nostetaan oksia ylöspäin telineelle, joka pitää vielä suunnitella ja väsätä. Sen korkeus maan pinnasta on 10 cm, ja koska sen lähelläkään ei ole mitään ruohoa, lumen alla ruuan perässä kulkevien myyrien ei aivan heti pitäisi sen luo osua. Ainakin yksi ammattipuutarhuri väitti, että myyrä kaartaa pois paikoista joista syötävä ruoho loppuu, ja suojasi puitaan myyriltä kitkemällä syksyisin nurmikon paljaalle maalle niiden ympäriltä. Saapa nähdä.

Hasanski sladki mietti pitkään kesäkuuta viitsiikö lähteä kasvamaan ollenkaan, mutta sitten se päätti lähteä ja on venynyt hyvin, puolitoista metriä suunnilleen. Ei niin paljon kuin Rondo, eikä siitä lähde yhtä monta muuta haaraa, mutta kelpaa minulle.

 Rondossa on muutama tällainen terttu, mutta suhtaudun skeptisesti rypäleiden kypsymiseen. Näin kylmänä kesänä etenkin. En tiedä pitäisikö ne leikata jo pois. Pieniä tihruja ovat vaikka lokakuinen elokuu on jo kohta puolessa välissä.

Lokakuuksi kääntyy

Tämä syksy on ollut juhannuksen jälkeen kuin kohtuulämmintä syyskuuta, mutta nyt alkaa kääntyä jo lokakuun suuntaan. Jokapäiväinen sateemme on valunut aamusta iltaan kylmänä, kostean pohjoistuulen kera. Päivän ylin lämpötila +12 C. Jos kirkastuisi yöksi, voisi odottaa hallaa, mutta ei taida kirkastua.

Tarkenee ulkona jos on hyvässä liikkeessä ja sadetakki päällä, mutta kun yritin illalla huoltaa raivaussahaa pohjoiseen auki olevassa autokatoksessa, tunki tuuli kankaan jokaisesta raosta sisään niin kosteana ja kylmänä, että paikallaan seisovan miehen piti käydä lisää kerroksia vaatetta päälle, jotta ei hyytyisi kokonaan.

Metässä on kyllä kantarelleja, mutta niiden päällä on niin paksu heinä, ettei niitä löydä ennen kuin ajelee siimalla heinää lyhyeksi polkujen varsilta. Puissa on iso painava lehti ja ohuemmat vesat alkaa märkinä kallistua polkujen poikki, isommista rungoista oksat roikkuu alaspäin. Pitää ajaa risukkoa raivausterällä nurin ja katkoa sekatööreillä alempia oksia. Iltahommina, ilman kiirettä, silloin kun ehtii.

Virkistymisiä

Saatoinpa olla väsynyt ja masentunut, tiedä vaikka. Se kesti täydet puolitoista päivää.

Sen jälkeen maksoin kuolinilmoitusten ja pitoemännän laskut, käytin ensimmäistä kertaa kuolinpesän pankkitiliä. Hautauksen laskut tulevat myöhemmin. Aloin järjestellä perunkirjoituksen ja varsinaisen hautauksen aikatauluja.

Tapailin jo töitäkin, vastailin sähköpostiin ja sen sellaista. Järjestelin ensi viikon seminaaria.

Ajoin illalla odotellessani vaimoa päivystämästä siimaleikkurilla taas heinää metästä. Naapurin vaimon äiti ei uskalla kävellä siellä jos heinä ei ole leikattu ihan lyhyeksi. Ovat nähneet kalliolla kyykäärmeitä, ja hän haluaa nähdä tarkkaan mihin astuu. Hänen koiransa jalat on heikot ja eläinlääkäri on varoittanut kävelyttämästä paljon kovalla tiellä. Mehtään pehmeämmälle ja vaihtelevalle alustalle pitäisi päästä.  Joten ajoin heinää ihan maanpinnan tasaa myöten. Katkoin sekatööreillä saman naapurin spirea-aitaa, joka on levinnyt meidän puolellemme. Nätti pensas, mutta leviää aina vähän joka vuosi. Välillä sitä on kavennettava.

Käytiin porukalla, paitsi Miina, hikikävelyllä ja uimassa sen päälle. Järveen päästiin vasta illalla klo 10. Meille jäi hautajaisista yksi japanilainen vieras, joka urheasti kulkee mukana. Järven vesi ei kunnolla lämmennyt koskaan tänä syksynä ja kylmä siellä äkkiä tulee.

Jokapäiväinen sateemme jäi muutamaan tippaan.

Runojen kohtaloa

Annoin äidilleni hänen meillä ollessaan muovikassin, jossa hänen nuoruuden kirjoituksensa olivat. Oli sitä mieltä että olisi paras polttaa kaikki, mutta rupesi hän sitten kuitenkin katselemaan papereita lävitse. Olihan siellä seassa myös minun ja veljeni piirtelemiä äitienpäiväkortteja ja muuta sellaista.

Yritin eilen autoreissun aikaan suostutella häntä runojensa julkaisemiseen. Omakustanne riittäisi; niitä on helppo tehdä nykyään. Minä voisin hoitaa kaiken. Saisi häneltä jotain jäädä tähän maailmaan, etenkin jos hän haluaa itsensä haudattavan täysin jälkiä jättämättä. WSOY:lle aikoinaan lähtenyt hylätty kokoelma on näköjään kummitätini tekemä ja koneella puhtaaksi kirjoittama lajitelma; kummitätini tyyliin kaikkein synkimmästä päästä. Käsin kirjoitetuissa papereissa oli iloisempiakin runoja. Äitini voisi innostua keräämään kokoon uuden kokoelman. Ei siinä tarvittaisi isoa painosta, koska häntä julkaisemisen kunnia ei enää kiinnosta; kunhan jälkeläisille vain, nuorempien sukupolvien ylpeydeksi ja innostamiseksi. Minä jo muutaman kirjan olen saanut väsätyksi, mutta hänen edustamaltaan sukupolvelta ei ole mitään.

Edelliseltä on. Akseli Halonen on äitini äidin serkku, hänen äitinsä puolelta. Helsingin sanomien ja Yhteishyvän ja Arijoutsin pakinoiden kuvittaja ennen Kari Suomalaista. Ensimmäinen suomalainen systemaattisesti sanomalehteen sarjakuvia piirtänyt mies. Pulliainen (1927-29), jota Hessurin kuukausiliite silloin tällöin edelleen julkaisee, on yksi hänen sarjakuvistaan. 1920-luvun sankarityyppi. Äitini isä ei varmaankaan ollut sen esikuvana; pappa oli Pulliaista paljon isompi mies, ja komeampi, mutta samanlainen jörö ja äkkipikainen tarkkailija kuitenkin. Vanhempikin Pulliainen on kuin pappani 1920-luvulla. Mutta tunnen tyypin hänen kauttaan. Akseli oli myös hyvä valokuvaaja, osasi sommitella kuvat sopusuhtaisesti. Muutamat vanhat valokuvat kotitalostani, sen ihmisistä, myös äidistäni lapsena, ovat hänen ottamiaan. Minä en häntä koskaan tuntenut, kuoli jo ennen syntymääni.

Jussi Kukkonen on mummoni serkku hänen isänsä puolelta, ei tosin mikään kainuulainen vaan sudeettisavolainen. Nykyään melkein tuntematon suurkirjailija, ainakin määrällisesti. Suunnilleen 60 kirjaa ja lukematon määrä muuta kirjoittelua. Olen minäkin noita joitakin poikana lukenut, seikkailukirjoja. Hän ei kuitenkaan samalla tavoin pitänyt yhteyttä serkkuunsa kuin Akseli, joten hän on jäänyt vieraammaksi Suonenjoelle jääneelle suvulle.

Joka tapauksessa, jostain tuolta kai äitini kautta minunkin olemustyyppini tulee. Tehty ja eletty on todellista vasta kun sen saa väsättyä sanoiksi ja kuviksi tietokoneen ruudulle. Muuten se ei muutu oikeaksi todellisuudeksi.

Äitini saisi edustaa yhtä sukupolvea tuossa välissä. Mutta hänestä ei koskaan tiedä mitä hän päättää. Eikä hänen häntä itseään koskeville päätöksille mahda muut mitään. Mutta toivotaan ettei hän pane käsikirjoituksiaan paperinkeräykseen; polttamaan hän ei kerrostaloasunnossaan niitä pysty, enkä usko hänen menevän pihallekaan sellaista tekemään. Vanhan paperin selluloosakuitu on jo niin heikkoa ettei sellaista pitäisi enää paperinkeräykseen pannakaan.

Ei tässä nyt pelkästään hyvin mene

Toisesta veljentyttärestä löydettiin seulonnassa viime viikolla syöpä. Kova paikka 30-vuotiaalle. Vielä kuitenkin toivottavasti niin alussa että sen saa hoidettua. Tästä ei tiedä vielä yhtään tämän enempää.

Äitini mummo on kuollut aikoinaan syöpään kotona, talvella 1954. Eivät suostuneet ottamaan sairaalaan, koska sitä ei voinut kuitenkaan enää parantaa. Laajalle jo levinnyt, rinnasta liikkeelle lähtenyt. Morfiinia olivat antaneet tippoina pienen pullon viimeiseksi puoleksi vuodeksi. Loppupäivinä silläkään ei ollut ollut merkitystä, koska mummo ei ollut pystynyt enää nielemään mitään. Äitini oli valvonut mummonsa vieressä viimeisen yön, kuunnellut koko yön valitusta, kunnes se viimein loppui aamulla kokonaan. Erittäin tuskallinen pitkä kuolema. Hyvin pelätty tauti.

Tosin siinä kuolemassa oli oma alkuni. Sen kuoleman kamaluus vei äitini kevään mittaan työmiehensä seuraan, ja syksyllä he menivät naimisiin. Tunsivat toisensa tosin jo entuudestaan. Isä oli töissä puunostajalla, arvioimassa ostettavia metsiä, ja teki metsurin hommia myös. Puunostajan vaimolla, äitini serkulla, oli ollut jo monta keskenmenoa ja uuden raskauden tultua häneltä kiellettiin kaiken työn tekeminen; hän oli tehnyt talossa sekä naisten että miesten työt kun aviomies ei ollut talonpidosta kiinnostunut. Niinpä isäni pantiin siihen taloon rengiksi tekemään raskaammat työt, ja äitini kävi lypsämässä serkkunsa lehmät aamuin illoin kesän ajan. Siellä he tapasivat ja seurustelivat ensimmäisen kerran. Äitini isä ei kuitenkaan suvainnut nuorimman ja rakkaimman tyttärensä heilastelua maattoman ja varattoman punikkiperheen pojan kanssa, oli hän kuinka kova työmies tahansa, joten hän määräsi suhteen poikki. Iso ei ollut äitinikään kotitalo, mutta omaa peltoa kuitenkin useampi hehtaari ja niiden varassa kymmenen lypsävää lehmää, metsää päälle. Se omistiko omaa maata ja oli itsellinen, vai oliko maaton ja vierailla töissä, oli iso erottava tekijä perheiden välillä siihen aikaan. Mummon kuolema sitten aloitti seurustelun uudestaan. Asiat johtaa toisiin asioihin.

Se naapuriin syntynyt poika oli leikkikaverini lapsena, ainoa veljeni lisäksi. Pari vuotta minua vanhempi, mutta eipä hänelläkään ollut valinnanvaraa. Siellä metsien keskellä ei muita lapsia ollut kuin me kolme vain. Hän kuoli luusyöpään kun olin 13-vuotias, hän kai siis 15-vuotias. Sairaalassa kuitenkin, kivut luultavasti paremmin hoidettuina kuin isotädillään. En silloin kuitenkaan syntymäkodissani enää asunut. Muuttojen sarja oli alkanut kun olin 6-vuotias, ja maalta lähdettiin pakoon. Missä pienestä tilasta riitti elantoa useammalle ihmiselle vielä 1950-luvulla, ei sitä enää 1960-luvulla riittänyt.

Syöpä oli ja on edelleen kuitenkin pelottava tauti.

-------------

Oma tytär leikkasi perjantaina pitkän tukkansa ihan lyhyeksi, etukäteen varoittamatta. Itse hän tukkansa pituuden saa päättää, mutta kyllä koskee aina kun häntä katson. Näyttää ihan vieraalta ihmiseltä. 15-vuotias nousee kapinaan isän ulkonäkötoiveita vastaan. Menee viikon päästä lukioon, siirtyy taas askeleen kohti itsenäistymistä ja muutti ulkoisen habituksensa dramaattisesti toisenlaiseksi. Jätti lapsiaikakauden puolimetrisen kiharoilla ja kiekuroilla pidetyn tukan taakseen. Toimi aivan samalla tavoin kuin minäkin kun ajoin kesän alussa keneltäkään mitään kyselemättä oman tukkani Miinan karvanleikkuukoneella siiliksi. Minulla ei sitä tukkaa kuitenkaan enää muutenkaan paljoa jäljellä ollut. Tyttärellä, jonka tukka on paksu ja kiiltävä, muutos on ihan kamala. Entinen pitkä tukka oli niin nätti ja herttainen. Menee vielä monta päivää ennen kuin totun.

Minulta pullistui peräpukama isäni siunauspäivänä. Ollut ihan rauhassa pitkään, enkä ole tehnyt mitään ruumiillisesti raskasta ennen sitä. Kivien vääntämisurakassa mökillä se joku vuosi sitten alkoi. Mieli oli oman ymmärrykseni mukaan ihan rauhallinen, mutta ruumis kai reagoi kuitenkin omia aikojaan. Ei sekään minulta mitään lupia kysellyt. Nyt koskee sekä istuminen että kävely että kyljen kääntäminen sängyssä, mutta kävin tähän eilen lääkkeet. Tämä on pientä noiden muiden rinnalla.

Menneeseen sänkyyn

Kun on muuttanut kymmeniä kertoja eläissään, niin monin paikoin maapallon pintaa on paikkoja, joihin  edelleen tuntee jonkinlaista territoriaalista omistusvaadetta. Että minulla pitäisi olla vapaa pääsy ja nautintatoikeus tiettyihin neliömetreihin täällä ja tuolla, sillä perusteella että minulla on sellainen ollut 20 tai 40 vuotta sitten. Olisi mukava käydä nukkumassa välillä sängyssä, missä nukuin 15- tai 35-vuotiaana, tietysti samassa huoneessa missä se silloin olissssssssssssssssss. En vain ole vielä keksinyt kuinka sellainen käytännössä onnistuisi.

Hautajaissuunnitelmia

Käytin äitini kirkossa. Siunauksen jälkeinen jumalanpalvelus, jossa seurakunnalle ilmoitettiin isäni kuolemasta. Odotettiin puolityhjää rauhallista kirkkoa, mutta siellä olikin konfirmaatio ja kirkko täynnä kuin kirveellä lyötynä. Ei kaikki vielä ole kirkosta eroamassa. Käytiin kuitenkin ehtoollisella. Ehtoollisviini on hyvää, syvää ja lämmintä, mutta ei sitä montaa tippaa pikarissa ollut.

Käytiin katsomassa isäni tuhkan tulevaa hautapaikkaa. Eiliset kukat oli viety sinne. Hän menee siis samaan paikkaan veljeni kanssa.

Äitini tilasi omiin hautajaisiinsa vieraiksi minun perheeni, veljentyttäret lapsineen ja sisarensa hengissä olevat lapset eli serkkuni. Runotyttökerholle ja parille muulle kirjeystävälle ilmoitus kuolemasta, mutta ei kutsua hautajaisiin. Pahviarkku, tuhkaus ja tuhkan sirottelu lehtoon. Nimeä ei mihinkään näkyville; hautausmaarekisteriin se pitää kuitenkin panna. Kukat omasta kukkapenkistä. Nauhat ja rimpsut tarpeettomana roskana pannaan. Muistotilaisuus jossain kuppilassa, josta saa ruuat ja kahvit halvalla eikä tarvitse maksaa salin vuokraa; sopinee myös papille,  jos tämä haluaa kahvit juoda. Miespappi; tavallinen luterilainen sopii. Äitini ei, toisin kuin isäni, arvosta naispappeja, vaan pitää heitä yleensä vain lässyttäjinä ja asian vierestä puhujina; sosiaaliasioita ja muuta joutavaa, jolla ei ole uskonnon kanssa mitään tekemistä. Virret hän sanoi harkitsevansa ajan kanssa, sekä myös listan osoitteista ja puhelinnumeroista, joihin hänen kuolemansa ilmoitan. Sanomalehtiin ei mitään. Äitini on erittäin uskonnollinen ihminen, joka on lukenut hyllymetreittäin erilaista teologista ja hartauskirjallisuutta, myös katolista ja ortodoksista, ja joka systemaattisesti käy eri uskontokuntien hartaustilaisuuksissa. Hän on miettinyt itse kaiken mahdollisen moneen kertaan, ja sikäli kuin ymmärrän, kehittänyt oman versionsa kristinuskosta, mutta ei sitä saarnaa eikä kerää seuraajia. Siitä versiosta puuttuvat kaikki muodot ja koristukset, ja se on siltä osin absoluuttisen puritaaninen, mutta muuten suvaitsevainen erilaisia doktriineja kohtaan. 

Jos hän kerran tilaa yksinkertaiset hautajaiset, niin minä kyllä järjestän. Ei niin etteikö äitini olisi pitänyt isäni siunaus- ja muistotilaisuuksista; hän piti niitä nätteitä ja hyvin järjestettyinä. Luulen, että isäni olisi arvostanut niitä myös; normaalitproseduurin mukaiset hautajaiset, ei suurella rahalla kuten hänen käskynsä kävi, mutta kaikki tärkeät vierasryhmät edustettuina, komeat mutta ilmaiset laulut ja puheet, ja lopuksi ihmiset ravittuina ja hyvällä tuulella koteihinsa. Ne oli isän tyyliset tilaisuudet. Mutta itselleen äitini haluaa paljon puritaanisemmat läksiäiset. Niin tehdään kuin hän määrää. Sillä oletuksella että hän kuolee ennen minua; eihän sitä koskaan tiedä. Nyt vasta täyttää joulun aikaan 80 vuotta ja voi vielä elää kepeästi 15 vuotta eteenpäin, jos äitiinsä tulee. Minä miehenä ja siksi alttiimpana kuolemaan voin päästä hengestäni hyvin ennen häntä. 

Jos en, ja äitini kuoleman vaiheessa Suomessakin onnistuu promessointi, niin järjestän sellaisen hänelle. Äitini ohjeet hautauksesta sopisivat minullekin, mutta sillä erolla että saisi hautausmaalla kivi nimineen olla, siltä varalta että tytär kävisi joskus katsomassa. Minulle kelpaisi sama musiikki kuin minkä valitsin isälleni. 

Tytär ilmoitti, ettei muuta väliä kunhan musiikkia on paljon. Vaimoa en ole vielä ehtinyt haastatella. Minusta kaiken tällaisen voi hyvin miettiä ja sopia etukäteen.

-----------

Käytiin mökillä, missä kiinnitin seinään isäni kuvan. Siellä se on otettu, ja hän mökin päärakentaja oli, vaikka siellä on meistä moni muukin tehnyt aika paljon töitä. Kerättiin äidille punaviinimarjoja ja vattuja. Ajeltiin sitten erilaisia hänen nuoruutensa ja lapsuutensa kiertoteitä hänen nykyiseen kotiinsa, muutaman sadan kilometrin reissu yhteensä. Apsilta ostettiin sämpylät ja vitamiinijuomat matkalla.

----------

Äitini otti isäni käyttämän Doron pappakännykän, luopuen Nokialaisestaan. Sanoi alkavansa tarvita isompaa näppäimistöä, jotta sormet osuu oikeille napeille viestejä kirjoitettaessa. Yksinkertaisen puhelimen, jolla voi soittaa ja lähettää tekstiviestejä; etenkin niitä viestejä, koska hänellä on samanlainen puhelinkammo kuin minullakin; soittaminen on lievästi epämiellyttävää. Tekstarit ja sähköposti ovat meille kummallekin sopiva kommunikaatiomuoto. Ei hän Nokialaisellaan ikinä ottanut yhtään valokuvaa eikä tarvinnut sen muitakaan erikoisominaisuuksia. Vaihdoin Doroon uuden akun ja vanhan SIM-kortin, ja se oli latauksen jälkeen valmis käytettäväksi. Hyvä luja vehje, pitäisi kestää hyvin mieheltä entiselle vaimolle. Ostin sen isälle joskus 3-4 v sitten.

Samoin isälle pari vuotta sitten hankkimani pyöräpotkuri on nyt äidilläni. Harjoitteli sen käyttöä meidän pihassa ensin ja arvioi sen hyväksi peliksi. Sillä pääsee kauemmaskin kauppaan ja tavaratelineellä kulkee hyvin raskaampikin tavara. Polkupyörällä hän ei enää uskaltaisi ajaa, ja kun polvet ovat huonot, etenkin nousu satulaan ja sieltä pois olisivat vaarallisia operaatioita. Tosin hänen pyöränsä varastettiin jo aikoja sitten. Epäili että pyöräpotkurikin hyvin pian varastetaan; siellä varastetaan pyöriä tiheään tahtiin. Erityisesti talon pyörävarastosta; ulkoa pihalta ei niinkään. Niinpä pyörävarastossa ei enää olekaan kuin aikaisempien asukkaiden hyljättyjä romuja. Joka tapauksessa, jos äitini pyöräpotkuri varastetaan, niin jollekin toiselle vanhukselle se kuitenkin päätyy. Hyvään tarkoitukseen varmaan. Pitää kuitenkin hankkia siihen toinen vahvempi lukko. Isäni pienessä kaupungissa riitti tavallinen vaijerilukko, mutta äitini suuressa kaupungissa ei saata riittää.

----------

Jokapäiväinen sateemme lankesi nopeina rajuina kuuroina pitkin päivää.

Siunaus

Tänään oli sitten siunaustilaisuus klo 11. Sinne kerääntyi lopulta 40 ihmistä, sukulaisten lisäksi entisiä hengissä olevia työkavereita kahdestakin aikaisemmasta työpaikasta, seurakunnasta ja sairaalalta, missä isä oli aikoinaan huoltomiehenä joitakin vuosia lyhytaikaisilla ketjutetuilla pätkillä. Serkkuja löytyi pari sanomalehti-ilmoituksen avulla, mutta suuri osa heistä tosiaan näyttää olevan jo haudassa. Pari mökkinaapuria. Useimmat ajoissa; minä, perhe ja äitini oltiin siellä jo tuntia ennen. Pari minun serkkuani myöhäss; toinen muuten vain eksyneenä, toinen eksymisen lisäksi ylinopeussakot saaneena; hän ei koskaan osaa lähteä ajoissa. Lähetin heille kyllä kartat paikkaan kutsun mukana, mutta olivat unohtaneet ne kotiin. Ihan tavallinen tilaisuus siis.

Jokapäiväinen sateemme lankesi koko tilaisuuden ajan, järvi kappelin edessä harmaana. Miina odotteli autossa takaikkunat puoliavoimina, mutta sen verran hiljaista sade kuitenkin oli ettei takapenkki pahemmin kastunut. Käytin Miinan kävelylläkin aamulla kappelille tultuamme; katsottiin minun rippikoululeiripaikkani, joka on tuossa vähän matkan päässä. Kasvaa nykyään heinää ja lupiinia. Purettu joku aika sitten lahona. Sitä paikkaa, missä pelasin joskus piiiitkän illan pingistä melkein 15-vuotiaana ja hirvittävän ujona hyvin tähtisilmäisesti hymyilevän kauniin tytön kanssa ei voinut enää kuin aavistaa.

Kappelin ovella tapasin haudankaivajan, jonka kanssa sovin että voin olla mukana, tai hoitaa kokonaankin, isäni haudan kaivamisen. Tekisin senkin mielelläni itse. Hänellä ei ollut mitään sitä vastaan. Nuori elvis-tukkainen mies.

Siunaustilaisuuden kulku oli sellainen kuin suunniteltukin. Se oli hyvin musiikkipitoinen, puheet lyhyitä. Niin musiikkihautajaisissa en ole ennen ollutkaan. Vanha kanttori oli tyytyväinen kun sai laulaa säestettynä; yleensä samassa tilaisuudessa ei ole kahta kanttoria yhtä aikaa. Ei hän itse asiassa luokkakaverini ollut; hänen veljensä oli. Hyvin samannäköisiä ja samanlaiset H:lla alkavat nimet. Vieraistakin innostui ennen pitkää iso osa laulamaan, niin että henki siellä ei ollut ollenkaan väkinäinen. Mistä pappi puolestaan innostui ja tempaisi muistotilaisuuteen pari virttä lisää. Vaikka tuolla aikaisemmin oli jo lista, niin panen sen tähän uudelleen, tämän päiväisillä lisäyksillä täydennettynä. Löydänpähän sen täältä jos taas tarvitsen ... jos Bloggeri pysyy ja taivas ei putoa yms:

SIUNAUSTILAISUUS

'Ombra mai fu' Georg Friedrich Händelin oopperasta Xerxes.

http://youtu.be/jGlMFS7-oGA  orkesteri ja laulu

http://youtu.be/uO1g8LjOWsk  urut

 Ombra mai fu

 di vegetabile,

 cara ed amabile,

 soave più.

555 Oi Herra, luoksein jää

http://youtu.be/k1H60e47hDY

PMMP

Henry Francis Lyte 1847. Suom. Rauhansäveliä 1894, Martti Ruuth 1903. Virsikirjaan 1938.

Oi muistatko vielä sen virren (vanha kanttori)

http://youtu.be/Yw26fw4hKHo

Sanat Eino Leino (1. säkeistö) ja Juho Railio (loput)

Sävellys Oskar Merikanto
631Oi Herra, jos mä matkamies maan

http://youtu.be/FDCz7UEzFyU

Wilhelmi Malmivaara 1903. Virsikirjaan 1938.

Päätösmusiikki

Johan Sebastian Bach BWV 147 Koraali no. 10 Jesus bleibet meine Freude kantaatista Herz und Mund und Tat und Leben

Sävelletty Marian vierailupäiväksi 2.7.1723

http://youtu.be/cbq-5hCuq54

urut ja trumpetti

http://youtu.be/3Mn1ibFdXDU

orkesteri ja kuoro

Jesus bleibet meine Freude,

meines Herzens Trost und Saft,

Jesus wehret allem Leide,

er ist meines Lebens Kraft,

meiner Augen Lust und Sonne,

meiner Seele Schatz und Wonne;

darum laß' ich Jesum nicht

aus dem Herzen und Gesicht.

MUISTOTILAISUUS

Ruokavirsi

472a Nyt silmäin alla Jeesuksen

http://youtu.be/1QF42KvHNXY

1

Nyt silmäin alla Jeesuksen

 olemme tulleet yhtehen.

 Sä, Herra, kaikki ravitset,

 siis siunaa pöydän antimet.

Pohjoismainen ruokavirsi 1569. Suom. Ilta Koskimies virsikirjaan 1938. Loys Bourgeois 1551

Suojelusenkeli

http://youtu.be/Ipt9_naWBNc

Runo Immi Hellén 1884

Sävellys Pekka Juhani Hannikainen 1898

Matkamiehen virsi (vanha kanttori)

http://youtu.be/3IKKfl9cMrQ

Niinkuin muuttolintusen tie

 kotoa kauas matka vie.

Hilja Haahti, sävellys Ilmari Hannikainen

499 Jumalan kämmenellä

http://youtu.be/YEOow2Ow0bw

Pirkko Halonen 1968 (säk. 1), 1984 (säk. 2). Virsikirjaan 1986

Oli siellä muistopuheitakin. Yksi mökkinaapuri muisteli kalareissuja lahnaverkkojen kanssa. Yksi seurakuntalainen muisteli töitä isän kanssa, ja toinen sairaalalta samoin. Minä kerroin eri vuosikymmenten kalastustyyleistä ja toukokuisesta viimeisestä rakennusprojektista, eli pukin teosta laiturin päähän vanhan lahottua. Ruoka riitti hyvin muutamalle ylimääräiselle, niin että uskalsin itsekin hakea lisää kaikkien saatua. Täytekakku meni aivan tarkkaan, mutta jokainen sai jotain. Kahveille päästyä iloinen puheensorina ja naureskelu täytti salin niin kuin pitikin, eli hyvin nämä meni. Hyvät hautajaiset päättyy naureskeluun ja sieltä lähdetään hyvillä mielin kotiin. Panin veljentyttärentyttären ottamaan valokuvat; ihmiset ei ole totisia kun lapsi tulee ottamaan kuvia.
>
Otin yhden äidin puolen serkkuni miehineen todistajiksi ja allekirjoitettiin toiselle veljentyttäristä valtakirja ryhtyä myymään isäni asuntoa kunhan saadaan perunkirjoitus tehtyä. Se piti tehdä nyt kun kaikki kolme olivat paikalla yhtä aikaa. Ja veljentytär saa hoitaa myynnin ja siihen liittyvät paperit, tallelokerolla käynnit ja , koska olen itse suuren osan syksyä poissa. Molemmat veljentyttäret lähtivät sitten käymään siellä asunnolla viemään pois viimeiset huonekalut. Tuusulan veljentytär oli ajanut ensimmäistä kertaa eläissään peräkärri perässään sitä varten. Helppoahan se on, kärri tulee auton perässä vaikka kuinka mutkittelisi. Missä pitää peruuttaa, voi ottaa kärrin irti ja työntää sen käsin oikealle paikalleen. Turvallisinta ja helpointa.

En joutanut nyt heitä auttamaan, koska minun piti paimentaa yhtä alzheimerilaista isäni serkkua. Ensin pitää hänet paikoillaan ettei hän karkaa, sen jälkeen suostutella hänet oikeaan suuntaan eikä vaimoaan etsimään, ja lopuksi viedä hänet autolle ja ajaa kotiinsa. Se vaimo on kummitätini ja äitini nuoruuden ystävä. Nämä nyt jo 80-vuotiaat työmiesten kanssa naimisiin menneet runotytöt kävelivät kahdestaan kummitätini kotiin, saivat puhua keskenään rauhassa. Autojen luona veljentyttärientyttärien lauma halasi ja paijasi pitkään Miinaa, joka kärsivällisesti antoi sen tapahtua, minkä jälkeen lähdettiin kaikki omille teillemme. Ajoin isän serkun kotiinsa, ajeltiin jonkin aikaa hissillä eri kerroksissa ja etsittiin postiluukusta oikeaa sukunimeä. Löytyi se ennen pitkää. Istuin siellä vielä jonkin aikaa pitämässä seuraa isännälle, runotyttöjen käydessä keskustelunsa loppuun.

Heillä oli parin muun nuoren naisen kanssa 1950-luvun alussa runokerho, jolla oli kerran kuussa ilmestyvä käsin kirjoitettu kerholehti, jonka kukin vuorollaan toimitti, ja johon jokainen yritti kirjoittaa mahdollisimman hyviä runoja, samalla kun etabloituneilta runoilijoilta siihen myös jäljennettiin runoja ja filosofiaa. Ne vuosikerrat oli näköjään jääneet äidilleni, löytyivät isäni varastosta, ja luin ne kaikki lävitse muutama päivä sitten. Hyvin tosissaan olevia palavasieluisia itseään kehittäviä nuoria parikymppisiä naisia. Heitä on autellut myös Kai Laitinen, joka on äitini kodin melkein naapurista kotoisin ja heitä n. 10 vuotta vanhempi, siinä vaiheessa jo kirjallisuusmaailmasta vähän jalansijaa saanut kirjoittaja. Kerho loppui sitä mukaa kuin heistä itse kukin löysi oman enemmän tai vähemmän juopon työmiehensä, alkoi tehdä lapsia ja samalla raataa itsekin kuka missäkin työssä. Mutta piti ne yhteyttä vuosikymmenestä toiseen niin että minäkin ainakin lapsuusajoilta tunnen heistä jokaisen; myöhemmin vain kirjoittelivat kirjeitä toisilleen enää matkustamatta juuri tapaamaan. Kummitätini ja äitini pisimpään ja tiiveimmin.

Ajeltiin illansuussa kotiin. Aika lailla tyytyväisinä. Suku- ja ystävätapaaminen. Tällaisia on hyvä olla aina välillä.

Seremonian valmisteluja

Kävin eilen tapaamassa pappia. Nuorehko nainen, tullut töihin paljon sen jälkeen kun isäni on jäänyt eläkkeelle. Lieneekö koskaan nähnytkään, ei tuntenut ainakaan. Joten hän teki rutiininomaisen haastattelututkimuksen isäni elämästä ja kehittelee siunaustilaisuuteen jotain sanottavaa sen pohjalta. Varovaisen oloinen nainen, joten pysytellee turvallisen yleisillä poluilla, eikä puhu isästäni niin kuin minä puhun.

Seremonian kulusta neuvottelin hänen kanssaan, samoin työvuorossa olevan nuoren kanttorin kanssa, ja tänään tilanteeseen nousi vielä vanha kanttori, joka tunsi isäni hyvin - ja taitaa itse asiassa olla minun keskikoulun aikainen luokkatoverinikin. Tosin me ei juuri koskaan taittu montaa sanaa keskenämme vaihtaa koko kouluaikana; ei vihollisuutta millään tavalla, mutta ei mitään yhteistäkään, ainakaan siihen aikaan. Hän halusi tulla mukaan tilaisuuteen kollegansa muistoksi, myös esiintymään. Veljentyttärien kanssa olin myös keskustellut, pientä muutosta sinne tänne. Tilaisuuden kulku ensi lauantaina tulee olemaan seuraava ... todennäköisesti:

1. Alkusoitto: Händel, 'Ombra mai fu', urut, vanha kanttori
2. Kukkien lasku arkun luo
3. Virsi 555 'Oi Herra luoksein jää', kokonaan, nuori kanttori
4. Siunaus kaikkine eri toimituksineen, nuori pastori
5. Yksinlaulu, 'Oi muistatko vielä sen virren', vanha kanttori laulaa
6. Virsi 631 'Oi Herra jos mä matkamies maan', säkeistöt 1-3, 6, nuori k.
7. Päätössoitto J. S. Bach, 'Jesus bleibet meine Freude', urut, vanha kanttori
8. Poistuminen kohti muistotilaisuutta.

Minusta tuntuu että saadaan isälleni ihan nätti siunaustilaisuus, paljon tuttua nättiä musiikkia.

Muistotilaisuudesta en halunnut hartausseuroja, vaan muistelutilaisuuden. Siellä ei enää virsiä, mutta kun kanttorikin on mukana, niin lauletaan 'Suojelusenkeli'. Minä varmaan pidän valokuvan selitykseksi pienen puheen isäni kalastustyyleistä ja niiden muutoksista vuosikymmenten mittaan. Joku muukin voi jotain puhua.

Syödään, ne jotka juo kahvia voivat sitä juoda, ja lähdetään pois. Tilaisuuteen on nyt 31 ilmoittautunutta, ruokaa olen tilannut 35 ihmistä varten. Kai se riittää, tai sitten joku voi jäädä nälkäiseksi. Ylihuomenna sen näkee. Minä en tarvitse sitä karjalanpaistia, joten siinä on jo yhdelle varaa. Lapsia on puolenkymmentä, eikä nekään syö niin paljon kuin isot aikuiset ... kyllä kaikki onnistuu. Pitoemäntä on enemmän huolissaan kuin minä. Mutta en minäkään asiaa unohda.