Tampereella paistaa aina aurinko

Tien päällä aamuseitsemästä iltaan seitsemään, eri kaupunkeja ja eri ihmisten huolia. Tampereella viimein, Holiday Innissä vaikkei lomalla. Koko muussa maassa satoi koko pitkän päivän, jos ei hiljemmin niin sitten rankasti, mutta täällä ei. Sellaista Tampereella yleensä on, sikäli kuin olen nähnyt.

Isä päivystykseen

Isältä petti päivällä jalat alta kaupunkireissun jälkeen. Käytin terveyskeskuksen päivystyksessä. Aikaa siellä meni, nelisen tuntia. Kiirettä ei niillä reissuilla kannata pitää, mutta kun kiireen jättää pois mielestään, niin hyvin siellä minusta asiat hoidettiin. Ukko tutkittiin, pantiin pari piikkiä pyllyyn ja pilleri naamaan, lepuutettiin sängyllä jonkin aikaa ja nostettiin kävelemään. On se jonkin verran heikkona ja horjuvana, mutta kotiinsa minä sen loppujen lopuksi vein. Sinne toki halusi itsekin.

Kun Suomessa elinajanodote hänen syntymänsä aikoina 1928 poikalapsella on ollut n. 52 vuotta, niin on se tuosta elänyt jo kolme vuosikymmentä ylitse, koska sekä syyt sairastua ja loukkaantua ovat vähenneet, ja sairaanhoito on parantunut. Käytännössä hänen ikäpolvensa miehet ovat eläneet keskimäärin 72-vuotiaiksi, ja hänen iässään hänen ikäpolvestaan on hengissä enää 20%. Kertoilee tilastokeskus. Siinä se vain on sinnitellyt, ikänsä tupakkaa polttanut, viinaa juonut ja ison mahan kasvattanut ukko.

Täältä pois.

Mitä useammin Virossa käyn, sitä enemmän siitä tykkään. Mikään maan asiantuntija en ole, tämä oli vasta kolmas reissu siellä. Ensimmäinen oli talvella joskus 1995 tienoilla; silloin se tuntui vielä Neuvostoliitolta. Toinen oli viime kesänä, jolloin se oli jo aivan erilainen; nätti, mutta vähän tylyn oloinen. Nyt kolmannella kerralla aloin oikeasti tykätä. Nuorempi väki muualla kuin keskeisissä hotelleissa mielenkiintoisesti kieltäytyy ymmärtämästä suomea, ja vaatii puhuttavaksi englantia. Tällä kertaa aloin itse sotkea viron sanoja puheeseen, ja reaktio oli heti ja usein, vaikkei ihan aina, selvästi lämpimämpi. Samalla kieli, josta ensimmäisellä kerralla tuntui ettei siitä tajua mitään, alkaa vähän avautua kun tottuu intonaatioon. Ja on vähän ottanut selvää sanastosta, ääntämisestä ja kieliopista.

Tätä kohti.

Halusin ajella vähän ennen kotiin menoa, ja kävin Mustilan arboretumissa.

Se on Helsingistä Kouvolaan vievän tien varrella, 120 ha kokoelma erilaisia puulajeja. Olen kävellyt siellä useaan otteeseen, mutta tällä kertaa jätin sen väliin. Katsoin vain heidän taimiaan ja otin taas useita matkaan. Myyvät kohtuuhalvalla (5-12-25 euroa taimen koon, lajin ja astian mukaan) sellaisten puiden taimia, mitä mistään muualta ei saa. Arboretumiin pääsee ja taimia voi ostaa mihin aikaan tahansa. Tuossa kuvassa on arboretumin kahvila, ja sinne maksetaan sen aukioloaikana. Jos se on kiinni, on kahvilan ovessa kolo, josta työnnetään rahat sisään; tasaraha vain pitää olla mukana. Koristekasveja myyvä taimitarha juuri ennen arboretumia on eri juttu; se on tavallinen taimimyymälä, joka myy isokokoisia taimia isommalla rahalla. Arboretumin taimiin saa nykyään siementiedot, eli tiedon siitä mikä on siemenen alkuperä.

Mustila on joka tapauksessa mukava ja hyvin mielenkiintoinen paikka. Voin suositella sitä yhtä hyvin kuin Tallinnaakin.

Viron laulua

Kävin illalla kortteeriin palatessani konsertissa, virolaista kuorolaulua kuuntelemassa.

Virolaisella kuorolaululla on historiaa, sekä ikää että poliittista historiaa, ja se tuntui kyllä yleisön tunnelmassa, kuten myös laulussa, joka heleili oikein hyvin. Viroksi lauloivat, ja yhden Kalevalalaulun vetäisivät suomeksi.

Aurinko laski Toompean mäen takana, ja tunnelma oli käsinkosketeltavan harras.

Harmaa talo

Pitäisiköhän maalata talonsa tämän väriseksi. Kuljen tästä ohitse aamuin illoin, ja tämä on miellyttävän rauhallinen, kuitenkin sellainen että tässä on harkittu ja tehty töitä.

Viro on sivistysmaa

Täällä autot pysähtyvät suojatien eteen kun joku lähtee sitä ylittämään. Aikomuskin voi riittää.

Suhtaudun suurella kunnoituksella virolaisten kykyyn organisoida itsensä. Tallinnan kaupunkikin on nykyään kovin siisti. Kuluneita paikkoja vielä paljon, mutta siistiä. Viroa taitaa pitää alkaa katsoa yläviistoon, ei enää alaviistoon, mihin suomalaiset viimeisen 20 vuoden aikana tottuivat. Äkkiä se maailma muuttuu.

Mary Washington

Parsa on outo kasvi. Miellyttävä kyllä katsoa ja koskea, mutta outo. Sitä, että siinä ei ole lehtiä ollenkaan, ei niin huomaa, mutta sen huomaa että se ei pysy pystyssä. Varret kasvaa vajaa metrisiksi ja menevät sen jälkeen nurin. Sitten parsa kasvattaa uusia varsia. No jaa ... tilanne voi kyllä johtua siitä, että maassa on paljon kompostia, jota viime syksynä terästin vielä useammalla kauhallisella kanankakkaa. Ravinteista ei ole puutetta ja latvuksista tulee raskaat.

Siementen kylvöstä on nyt kolmas kesä, ja tuossa penkissään ne ovat kasvaneet kohta kaksi kesää. 27.6.2010 olen näköjään ne penkkiinsä istuttanut, eli ei tuossa ole mennyt vielä kahta täyttä kesääkään.

Lajike on 'Glory of Washington', joka puolestaan on vanhan 'Mary Washington' lajikkeen alalaji. Saksassa sitä viljellään nimenomaan vihreän parsan saamiseksi, toki vain kotipuutarhoissa nykyään. Ammattiviljelijät käyttää hybridejä urosparsoja, jotka ei tee marjaa ollenkaan. Pohjoismaissa siitä tehdään myös valkeaa parsaa, mikä minulla on tähtäimessä. Saksassa kun olen parsan syönnin oppinut.

Sipuleita pantiin viereen kasvamaan, kun keväällä parsat vielä pieniä olivat ja siinä oli hyvin tilaa. On ne siellä varjossa kasvaneet sen minkä tarvitseekin. Parsoille piti kuitenkin viritellä narut. Melkein koko penkin käytävänpuoleinen sivu oli nurin.

Olen tykästynyt tuollaisiin tolppien teräsjalkoihin. Maksaa ne jonkun euron, mutta niillä on erittäin helppo iskeä ilman kankea tolppa mihin vain. Toki kuminuijalla hakaten. Ei tarvitse välttämättä lyödä pohjaankaan jos kyse on väliaikaistarpeesta. Narun saa silti vedettyä tiukalle tolppien kallistumatta. Lähtevät helposti maasta irti kun tarve päättyy. Sinkitys päällä on luja; ei näy vahingoittuvan helposti.

Vähän vielä betonikiveä

Aloittelin vielä pienen kiveyksen tekoa. Torikiviä jäi heinäkuussa jonkin verran ylitse. Olen käyttänyt erilaisten kuormien jämiä takapihalla käytävien tekoon. Jälki on vähän kirjavaa kun betonikivet on mitä sattuu. Mutta ei se täällä haittaa. Päinvastoin.

Teen taas vähän vilunkia Finnfoamilla. Periaatteessa vasemmalla on savipohjainen kasvimaa ja oikealla mahdollisen pihagrillin rakentamisen tarpeiksi tehty alue, josta puolen metrin matkalta savi on kaivettu pois ja alue täytetty 30-100 mm murskeella, jonka päälle on tasattu kuorma sepeliä. En tule sitä grilliä koskaan rakentamaan; serkku jonka kanssa sen veistämisestä joskus puhuttiin, on jo haudassa. Enkä sitä tarvitse kun en mitään grillaa; pidän paikan mieluummin avoimena keräämässä lämpöä luumuille, joita alueen reunalla kasvaa. Joka tapauksessa pohja on valmis, jos siihen joku tulevina vuosisatoina haluaa rakentaa.

Se on routimaton ja paikoilleen asettunut alue, jonka voi rauhassa kivetä. Rajavyöhyke on kuitenkin epätasainen. Koska muuri on pysynyt kohtuuhyvin paikoillaan, pomppimatta keväisin, siinä ilmeisesti ei ole pahasti routaa. Mutta on seassa savea jonkin verran kuitenkin - yhden pinnassa näkyneen patin kaivoin lapiolla pois - eikä murskesyvyys ole yhtä syvä kuin edempänä. Edelleenkään en tiedä onko tällaisella 30 mm vaahtolevykerroksella mitään merkitystä, mutta pannaan sellainen nyt 60 cm leveydelle, kun sitä kerran vielä muutama levy on.

Teen minkä kiviä taas riittää. Tällä työmaalla ei ole kiire. Kunhan jotain tekemistä on. Päätarkoitus kiveyksellä on helpottaa paljain jaloin kävelyä alueella; sepelin päällä kävelyn ollessa vähän raakaa hommaa, etenkin jos on jokin kantamus. Tekee sitä, mutta ei riemuiten. Toinen tarkoitus on lisätä alueen kykyä imeä ja varastoida lämpöä

Lumpeeni siinä vieressä lammessa pukkaa harvakseltaan tänäkin kesänä kukkaa. Kerran valkeaksi muututtuaan ei se enää punaiseksi ole palannut. En edelleenkään tiedä syytä.

Iltapäivä metässä

Näitä taas, mutta ei niitä nyt löytynyt kuin pari litraa. Tuli kuitenkin käveltyä tunti jos useampikin niiden perässä.

Miinalla oli mukana nuori sulhanen, Roki, jota se hätisteli tiehensä koko reissun ajan. Välillä myös sovussa. Pitivät kuitenkin niin paljon meteliä keskenään suurimman osan aikaa että karhu, joka noissa metissä on vähän aikaa sitten nähty, pysyi kauempana. En ole antanut karhujen estää liikkumistani. Miina nukkui reporankana koko automatkan kotiin. Mehtä ja sulhaset ottaa voimille.

Siihen loppuikin valokuvaus tältä päivältä. Akku loppu, ei tarkistettu aikoihin.

Valkosipulin sadonkorjuu

Kotona oli satanut vettä jonkun jaloilleen jättämään kottikärryyn 10 cm, mikä on kolmelle päivälle aika paljon. Tämänkin päivän satoi rankasti kokonaan. Alkaa olla jo täyden syksyn tuntu. Ja alkoi olla jo aika korjata valkosipulit maasta. Pitkä kasvukausi niillä on jo ollut, alkoivat nousta maasta huhtikuun puolivälissä lumen sulettua.

Naattien päät oli kellastuneet jo jonkin aikaa, ja tänään huomasin yhtä ryvästä pöytään hakiessani että se oli alkanut haljeta. Eli valmistautua seuraavaan kesään levittämällä kynsiä laajemmalle alueelle. Kynnet alkaisivat juurtua kohta tuon perään. Viime syksynä nostin sipulit vasta syyskuussa varsien lakastuttua, mutta se oli aivan liian myöhään. Niissä oli jo juuret, kuoret löysällä kynsissä ja multaa paljon kynsien välissä. Sipulit on siitä mielenkiintoisia kasveja, että ne oikeasti liikkuu mullan sisällä, jos toki eivät kovin paljon.

Pesin ne ja panin autokatoksen pöydälle kuivamaan. Tuuhea juuristo ja isot ryppäät. Maa jossa ne on olleet oli hyvin miellyttävää. Pehmeää, ravinteikasta, isoja matoja paljon, mustaa ja nättiä. Perusparansin sen maan kaksi vuotta sitten, ja olen ollut tulokseen hyvin tyytyväinen. Sipulit ovat ilmeisesti siperialaisia talvivalkosipuleita. Aika mietoja ne ovat, mutta niin ryppäät kuin kynnetkin on isoja, helppo kuoria ja syödä.

Itusipuleistakin oli kasvanut kesän mittaan paksuja jönttejä. Ne ei vielä ole jakautuneet kynsiin, vaan ovat yksi sipuli. Seuraavana kesänä niistä kasvaisi monikynsinen ryväs. En ole vielä päättänyt mitä kylvän ja mitkä vien syötäväksi. Syyskuussa joka tapauksessa olen niitä kylvänyt 10 cm syvyyteen ja heittänyt aika reilusti kanankakkaa päälle. Se sulaa niin hitaasti, että ravinteet irtoaa kunnolla vasta seuraavana keväänä, eli juuri silloin kun sipulit lähtee uuteen kasvuun. Talvella jäässä kanankakalle ei tapahdu mitään.

Olen näihin oikein tyytyväinen.

Mitään ei ole niin helppo kasvattaa kuin valkosipuleita. Kunhan katsoo että rikkaruohot ei pääse juurella isoiksi, niin mitään muuta ei tarvitse tehdä. Lannoitusta ei tarvitse lisäillä enää, ja syvällä kasvavina ne pitävät itse huolen kosteuden hankkimisesta.

Matkalla Suomessa: Somerniemi

Tie vei Somerniemelle. Löysin sieltä kauniin supan. Pohjalla on kirkasvetinen lampi, jonka rannoilla kasvaa oikein komeita tervaleppiä.

Reunat ympärillä ovat kaikkialla jyrkät. Tänne on joskus aikoinaan jäänyt todella iso jäälohkare sulamaan omina aikoinaan.

Kavalahaarakasta (Ramaria formosa) kasvoi rinteillä paljon isoina painavina möykkyinä. En tuollaisia monttejä ole koskaan ennen nähnytkään, enkä näin paljon.

Lammella liikuskelee ilmeisesti jonkinlainen Somerniemen shamaani. Rituaalikaluja oli ripusteltu kuusenoksiin.

Varsinaissuomalainen ihminen on vaatimaton, ei pröystäile eikä pöyhkeile. Hän tekee kesämökin, jossa on kaikki tarpeellinen, mutta ei mitään liikaa.

Oli Somerniemellä muutaman kilometrin päässä toinenkin varsinaissuomalainen talo, jonka isäntä ei ihan yhtä vaatimaton ollut, mutta mukavat sillä oli jutut, ja tottunut oli niitä kertomaan.

Koska täällä kaikki oli taidetta ja ainakin joissain paikoin valokuvaus kielletty, jätin ne tykkänään ottamatta portista sisään astuttuani. Kuvia on kyllä verkossakin ihan riittämiin. Hyvin mykistävä paikka. Kovin erilaista taidetta kuin Haehatuksessa, mutta molemmissa on kannattanut käydä.

Ruusuja ja kantarelleja

Vaimon ruusumaa. Useinkin alkaa kukkia vasta elokuussa. Nyt jo useimmat kukassa.

Kivikasat pitää joskus käydä nostamassa. Painuvat hiljalleen maahan.

Näitä löysin tyttären kanssa sangollisen. Kasveja hänen kasvioonsa etsittiin ja koiraa kävelytettiin, mutta näitä löytyi. Hyviä ja kuivia.

Verbalisti visualistien mualimassa, elikkä reissu Haehatukseen.

Käytiin eilen päivän reissulla Joutsassa, katsomassa sekä Joutsaa että Haihatus, jota Lepis joka vuosi ansiokkaasti kehuu ja mainostaa. Joutsasta olen ajanut monet kerrat ohitse, mutta kulloiseenkin määränpäähän pääsy on ehkäissyt pysähtymisen siellä. Ajeltiin pitkin Jousitietä, missä piti olla hotelli ja siellä ravintola, missä syötäisiin nälkä pois. Nätti tie, vanhoja siistejä taloja, mutta Hotelli Aatto & Ellin ovi oli kiinni, kuten myös Ellin Vanha kahvilan, sekä Ellin uudenkin kahvilan ovi. Pääteltiin, että turistisesonki on ohitse tällä erää. Aikamme ajeltuamme löydettiin jostain kahvila, mistä saatiin muikkuleipiä ja juustosämpylöitä. Haihatuksessa käynnin jälkeen löydettiin toisen ison kadun varrelta Uusi Joutsa, missä oli uusia taloja, tavalliset marketit, ja Ravintola Jouto-Tupa, missä tekivät meille ruuat, vaikka lounasaika oli mennyt ohi jo aikoja sitten; illallisaika jo oli. Hyvät oli ruuat. Joutsa oli nätti ja ravinnossa siellä pysyttiin.

Haehatuksessa oli monenlaista taidetta. Koska en ole taideihminen, ei minun tietysti tarvinnut kaikesta tykätä. Siellä oli aika paljon kierrätysmateriaaleista tehtyä naivistista yhteiskunnallisesti ja poliittisesti kantaa ottavaa taidetta, joka ei nyt niin kovin järisyttävän suuria esteettisiä ja filosofisia elämyksiä antanut ... suorassa osoittelevuudessaan aika perussuomalaista kamaa. Verbalistina otan sosiaalisen, yhteiskunnallisen, poliittisen ja kulttuurillisen kriittisyyden mieluummin sanoina, joilla sanottavansa saa tehtyä nyansoidummin. Mutta ei minun siis tarvitse visualisteja ymmärtääkään. Different worlds, and the twain shall not always meet.

Maallikko tapaa tuollaisissa paikoissa myös aina sen tavallisen ongelman, eli katsojana on jatkuvasti tehtävä päätöksiä siitä, onko jokin taidetta vai ei. Esimerkiksi nämä tuhkaluukut piipun seinässä ovat varmasti taidetta, koska muuraus on niin heikkoa. Ilmeisesti sekä pohjan että kuivumisvaiheen kostutus on unohtunut, niin että laasti on karahtanut kuivaksi ennen kovettumistaan. Kaunista kuitenkin; tällainen visuaalisuus uppoaa minuun.

Nämä pöntöt tarkastin yksi kerrallaan, mutta kuten arvasin, ei yhdessäkään oltu asuttu. Aukoissa ei ollut kulkemisen jälkiä; joissain hämähäkin seittejäkin. Mikä tietysti oli loogista; maalattu tarpeettomasti väärän värisiksi, niin että linnut karttaa niitä. Reikäkin on liian alhaalla. Se, että taiteilijalla on ehkä ollut muita päämääriä kuin mitä linnunpöntöillä minun mielessäni on, ei ole tässä tärkeää.

Jollain tavalla muovitetuista - ehkä vain runsaalla maalilla, en tiedä - kirjoista ja kirjanipuista oli rakennettu vaja. Tämä oli yhtäältä ihan mukava, mutta toisaalta paljon kirjoittavalle ja lukevalle verbalistille kirjan tällainen käyttö koski jossain määrin sydämeen. Ei niin, ettenkö minäkin näkisi kirjaa myös materiana. Sille voi antaa polttohautauksen, energialaitoksessakin. Siitä voi repiä kannet ja laittaa paperin jätepaperikeräykseen uudelleensyntymää varten. Siitä voi tulla uusi kirja. Mutta varmaan vain visualisti voi muovittaa sen ja käyttää rakennuspalikoina. Hmmm ... hmmm ... jos se on myrkytöntä muovia ja maalia, niin kelpaahan se energiaksi, kun on aika purkaa rakennus ... No, joka tapauksessa minulla Haehatuksessa oli usein tunne että olen vieras vieraan maailman vieraassa kulttuurissa. Robert Heinleinilla oli hippiaikaan yksi kirja nimeltään "Stranger in a Strange Land". Kirjakin ihan hyvä, mutta nimi vielä parempi.

Visualistit eivät ole kovin hyviä antamaan teoksilleen nimiä. Noin yleisesti. Oikeastaan melkein järjestään teoksilla oli väärät nimet. Lopetin niiden ja taiteilijaesittelyjen lukemisen puolivälissä matkaa. Haittasivat vain katselua. Tämän nimi oli "Natura", eikä se tietysti huono nimi ole. Tekijä on rajannut luontoa aidan ulkopuolelle, missä katselija seisoo niitetyllä nurmella, ja luontoahan on itse aitakin, valkoisine maaleineen. Eikä pidä unohtaa että luontoa jää myös aidan sisään. Minusta se kuitenkin oli "Manus deus". Kun ihminen 1800-luvulla Gott ist tot -tapahtuman jälkeen asettui Jumalan sijaan maailmankaikkeuden ylimmäiseksi olennoksi, alkoi hän suvereenisti määrätä nurmen elämästä, matalaksi niitosta ja kuolemasta. Kaikesta päättää ihminen, myös siitä ettei jotain paikkaa niitetä. Sen tämä taideteos tuo niin elävästi esiin. Ehkä se oli taiteilijan tarkoituskin. Mistä näiden visualistien ajatuksia aina tietää.

Vuan eppäelykset sikseen. Haehatuksessa ol paljon mukavatakii katottavvoo. Tämä teos rauhallisine symmetrisine muotoineen miellytti silmää.

Ilmeisesti pelto-ohdakkeen (Cirsium arvense) toivorikkaat siemenet lähevät tässä poutapilvien alla seikkailulle suureen maailmaan. Taiteellinen kotipelto jää taa, kamppailu odottaa. Jotain vielä onnistaa, toista ei. Kesä on kuitenkin heillä kaikilla.

Viholainen (Urtica dioica) tunkee läpi mustaksi maalatun lattian. Ovesta tulee sen verran valoa, että sitkeä kasvi pystyy hyvin yhteyttämään. Kaunista ja rohkaisevaa.

Joka talossa pitäisi minustakin olla pihalla kiviraunio, sorakasa ja hiekkakasa. Niissä lepää silmä, ja niistä saa ottaa aina kun tarvitsee.

Tämä ontto vanha puunrunko oli mukava.

Vanhoista pulteista hitsattu puu. Tämä edustaa samaa kuin ankarammat ikebanan koulukunnat, jotka kieltävät kasvien tarpeettoman katkaisemisen esteettisiin tarkoituksiin. Asettelun päämääränä saa olla vain いける, eli elämän jatkaminen. Vain muiden tuhoamia tai hylkäämiä kasvinosia saa käyttää, jotta kuolevalle palalle annettaisiin pieni aika lisää elämää esteettisessä kokonaisuudessa. Maalatut rautapultit tosin kestävät kauemmin kuin biologinen materiaali.

Nämä linnut olivat nättejä. Tehty leipäpakettien rautalangalla vahvistetuista muovisulkijoista. Painoina senttejä ja euroja. Mikäli siellä jossain oli sanoma, en sitä tarvinnut. Monta pakettia on taitelija päässyt tätä tehdessään leipää syömään.

Rintsikoita on aina mukava katsella. Niiden edessä mielen valtaa harras pyhä tunne. Toivoo että niistä monet, jopa ehkäpä kaikki, ovat joskus olleet lämpimien tuoksuvien naisten yllä, huolellisesti aamuisin paikoilleen aseteltuina miellyttäviä ruumiinosia tukemaan ja suojelemaan. Näiden edessä voisi vaikka polvistua mietiskelemään, mutta en nyt kuitenkaan perhereissulla.

Laiha villisika oli mukava. Muoto on täydellinen. Tämä oli näyttelyn huippu. Tätä katsoi kauan. Täysin elävä. Vaeltanut joskus Mononokehimen tuhoutuneesta metsästä Joutsaan. Nälkä tietysti tullut pitkällä matkalla.

Eikä paha ollut tämä käytetyillä haulikon patruunoilla lehditetty rautapuukaan. Tässäkin on juhlallista, temppelinomaista tunnelmaa. Johtuen osittain takana olevien korkeiden petäjien siivilöimän valon vaihtelusta nurmikolla, ja osittain niistä tarinoista joita puu kertoo: tekijän pitkistä hiljaisista odotuksista aamuvarhain sumuisten järvien rannoilla; hiljaisuuden katkeamisista kaksipiippuisen haulikon pamahduksiin. Niitä matkoja on pitänyt tehdä monta, jotta patruunat on saatu tyhjiksi. Pakkaseen on kertynyt paljon syötävää talven varalle. Perhe on metsästäjää kiittänyt. Iltaisin yhteisen pöydän ääressä ovat paistettu sorsa ja peruna vatsoja lämmittäneet, pakkastuulen viheltäessä nurkissa ja pilvien sataessa uutta lunta kolattavaksi pihatieltä seuraavana aamuna. Tämä on juhlallinen veistos perheidyllistä, ja sopii kierroksen päätökseksi.

Eli hyvä reissu se oli. Mielenkiintoinen paikka.

Jos joku katsoo minun rikkovan taiteilijanoikeuksiaan kuvat julkaistessani, niin kannattaa sanoa. Ne saa helposti pois. Sanat pidän paikoillaan.

Peruna

Kukkii perunakin (Solanum tuberosum) viimein. On ne ennen vanhaan pitäneet näitä kukkapenkissäkin. Myöhässähän tuo on, kylvettykin vasta juhannuksen tienoilla, mutta onhan tässä vielä aikaa. En vielä ole kaivellut mukuloita.

Vaimon viidakon uusi olomuoto

Tämäkin on nyt sitten väsätty iltahommina pala kerrallaan kasaan. Vaimo on vähän surullinen. Sanoo että kylmältä näyttää. Tuuli puhaltaa läpi leveiden käytävien, joiden pinta-ala on paljon suurempi kuin kukkien.

Onhan se niinkin ... mutta ensi kesänä tähän aikaan kaikki mahdollinen tila on jälleen kasveja täynnä, ei pienintäkään epäilystä. Suhde kääntyy silloin jälleen toisin päin. Lilaakin on vielä kaksi erillistä pehkoa. Kaikki kyllä vähän rupsahtaneen ja kärsineen näköistä kun siellä on monta iltaa lapioiden kanssa heiluttu, mutta kyllä se siitä.

Koska tässä on niin monia kasvilajeja, useimmat aika korkeita, niin näitä on pakko alkaa järjestellä osastoihin. Tämäkin punainen lilja oli jäämässä jalkoihin. Kukaan ei tiedä mikä se mahtaa olla nimeltään. Vaimo sanoi ostaneensa keväänä muutamana Tiimarista pussin mukuloita, ja niistä tämä on kasvanut. Tulee esiin joka vuosi, täysin talvenkestävä, kukkii outorakenteisilla kukilla, eikä tätä ole näkynyt missään muualla myynnissä. Tuettava nyt, koska on tämän kesän nojannut korkeampiin puskiin.

Tytär sanoi että parempi nyt kuin ennen. Minä olen samaa mieltä. Vaimo tottuu aikanaan. Ja itse se pani tämän alulle.

En kyllä suuresti tykännyt tästä hommana. Multahommat menee, ja kivihommat myös, mutta mieluummin erillään. Märkä multa on tahmeaa tavaraa, eikä sitä sotkisi mielellään kiviainekseen. Sen enempää hiekkaan kuin laattoihinkaan.

Puoli yhdeksältä on jo keltaisen häivähdys ilmassa.

Yö on palannut.

Aurinko laskee jo ennen kymmentä illalla, ja keskiyöllä on jo pimeä.

Se vähän aina järkyttää, mutta siihen taas tottuu, niin kuin muinakin vuosina.

Vaimon viidakko

Vaimo päätti viimein ryhtyä rajoittamaan lilan syysleimunsa leviämistä. Se kasvaa puolitoistametrisenä viidakkona ja leviää vuosi vuodelta. Mikään muu tässä kukkapellossa ei sille pärjää. Hyvin siinä kyllä kasvaa kaikki muukin. Siinä oli talon rakennustyömaan jäljiltä 0.5-1m syvä syvennys, joka täytettiin kunnan kompostilla sen jälkeen kun sitä ei enää tarvinnut materiaalien säilytykseen. Pohjalla on viisto kallio. En tiedä mitä jätteitä oli kompostoitu, mutta ei siinä syötäviä kasveja kasvateta, joten sillä ei ole erityistä väliä. Joka tapauksessa hyvin kasvaa. Seurauksena on ollut n. 4x6m alue, johon vaimo ei ole enää itse mahtunut sekaan, ja jossa lila vähitellen päihittää kaiken muun. Se ei tässä kuvassa näytä niin isolta, mutta jos vaihdetaan kuvakulmaa, niin se näyttää tänä kesänä jo tältä:Eikä ole kovin montaa vuotta siitä kun siihen yksi pieni ruukkutaimi on istutettu. Joten vaimo ryhtyi mittavaan uudelleenorganisointiurakkaan. Elokuun alettua kasveja on alkanut muuttaa suurin joukoin paikasta toiseen, ja viidakkoon on raivattu lapiolla juurineen kaivaen tilaa käytäville. Ajatus on, että paikka jaetaan lohkoihin, joissa on omat kukkansa, niin että matalammat ja hitaammat myös pärjäävät. Lilalle oma lohkonsa. Ei vaimo siitä luovu.

Laattoja voi asetella multamaahan, mutta ne on parin vuoden päästä jokainen eri suuntaan kallellaan. Tässä kokeillaan hoitaa asia samalla tavoin kuin viime viikolla tehty käytävä. Jonkin verran hiekkaa mullan päälle tasoitteeksi, siihen 3 cm Finnfoam, ja sen päälle pareittain 30 cm pesubetonilaattaa, kakkosluokan halpaa tavaraa betonitehtaalta peräkärrillä haettuna. Eli tuloksena on 60 cm käytävät lohkojen välillä. Kasvit eivät myös pysty periaatteessa kasvamaan Finnfoamin lävitse, niin että lohkojen pitäisi pysyä kohtuudella erillään toisistaan. Harva tekee yli 60 cm maanalaista rönsyä. Tai, no, aika näyttää. Routa tietysti taas liikuttelee, mutta se ei niin haittaa, jos 1) se liikuttaa koko käytävää kohtuullisen yhdessä ja 2) viidakko kasvaa siihen kuitenkin tiukasti ympärille, niin että pienet muutokset ei näy.

Vaimo on hoitanut pääosin viidakkonsa järjestelyn ja laattojen latomisen, kunhan minä olen hommannut ne paikalle sekä tehnyt pohjat.

Toimii jos toimii; jos ei, niin sitten taas jotain keksitään.

Hiekkalaatikon uusi elämä

Tytär siivosi hiekkalaatikostaan lelut kellariin talteen, sekä lapioi rikkaruohot, lehdet, neulaset, sammalet ja likaisen hiekan kottikärriin, mistä minä vein ne sopivampaan paikkaan. Tärkeät kivet - oudon väriset, pyöreät, nätit, kuoppaiset, tai muuten vain joskus tärkeät - hän kaivoi talteen hiekan sisään. Ei tiedä milloin ja kuka niitä taas tarvitsee. Rumat hän antoi minulle kuoppien täytteeksi tontin takaosaan.

Tasoitti pinnan ja se on nyt käytössä erilaisten haravakuvioiden kokeilemista varten. Niitä on nähty japanilaisissa temppeleissä. Seuraavaksi jonkun päivän päästä tulee kuulemma ympyröitä. Ihan hyvä, saa siinä olla mitä vaan, kunhan on elävä paikka.

Sayoonara vanha pakastin

Tälle tuli lähtö kaupan miesten pakettiautoon. Kahdeksalta viileänä ja sumuisena elokuun aamuna.

Sinänsä tärkeä pakastin. Ostin sen kesällä 1990 kohta sen jälkeen kun oltiin vaimon kanssa otettu elämämme ensimmäinen asuntolaina ja sillä hankittu 39 m2 kokoinen kaksio vanhasta kerrostalosta. Kun parhaimpana vuonna ennen ostosta muutettiin muistaakseni 6 kertaa, alkoi tehdä mieli kiinteää asuinpaikkaa, josta ei tule lähtöä muuten kuin omasta tahdosta. Edellinen omistaja jätti asuntoon vanhoja kalusteitaan; lakanat, kattila, paistinpannu ja muutama lautanen meillä jo oli. Pakastin oli oikeastaan ainoa tarvittava uusi ostos, mihin sitten kerättiin loppukesä marjoja, kantarelleja ja suppilovahveroita. Leipomolta ostettiin säkissä epämuotoisia leipiä ja pantiin pakkaseen. Tehtiin pätkätöitä lyhytaikaisissa työsuhteissa ja maksettiin asuntolainaa.

Avioliitto, omistusasunto ja oma pakastin merkitsivät nousua juurettomasta ja omaisuudettomasta opiskelijaköyhälistöstä velkaiseen keskiluokkaan. Senkin jälkeen ollaan asuttu viidessä eri asunnossa eri paikkakunnilla, mutta pakastin kulki mukana kaikkiin Suomessa olleisiin asuntoihin. Tässä omakotitalossa se muuttui jo kakkospakastimeksi ja siirtyi sisältä verstaan nurkkaan. Kannen saranointi löystyi hiljalleen niin, ettei kansi enää pysynyt itsestään ylhäällä tavaraa lastattaessa ja haettaessa, mutta sen kanssa tuli toimeen. Kahva hajosi muutama vuosi sitten. Korjasin sen metallipuikolla ja jeesusteipillä. Hyvin toimi taas.

Yksi aikakausi tuntuu sen lähdön mukana jääneen taakse. Nyt olen jo lähempänä eläkeikää kuin sitä aikaa jolloin se oli uusi. Kansa taisteli, miehet kertovat.