Viimeiset elokuun kukat

Nämä on tänään vielä elokuun kukkia, mutta huomenna jo syyskuun kukkia. On näitä joka tapauksessa vielä paljon jäljellä. Keltapäivänkakkaraa ... luulisin. 

Näiden nappikukkien nimen kävin kysymässä niiden myyjältäkin, mutta ei se nyt taas ole päässä.

Vaimo ja tytär tykkää kosmoksesta. Tytär haluaa ruveta kasvattamaan sitä omassa kukkamaassaankin. Onhan se nätti venkura, mutta sopii varmaan parhaiten heidän maihinsa.

Tämä tiikerinlilja tuli tähän itse, joitakin vuosia sitten, en tiedä mistä. Ehkä joku lintu toi siemenen. Ensimmäisinä vuosina se kasvoi esiin, sitten alkoi kukkia, ja on nyt jo useita rotevia haaroja. Metrisiä. Näitä kasvaa Japanissa villeinä niityillä.

Huomenna siis syyskuuhun. On jo kylmää, vaikka välillä hyvin kirkasta, sadekuurojen lomassa. Voidaan ehkä uskaltaa toivoa aikaista ja pitkää talvea. 

Tasaisia pintoja

Syksy on kyllä jo tullut, kylmään ja pohjoistuuleen on jo tottunut. Eli on kaivanut vaatteita päälle. Vettä on satanut viikon, tasaiseen kuurotahtiin, ja lämpötilat on olleet +8 - +14 tienoilla. Varmaan tästä vielä joskus vähän lämpeneekin, mutta vuodenaika on joka tapauksessa vaihtunut. Hyvä näin, jo oli aikakin. Miinakin rupeaa taas kävelemään, niin että sen kanssa voi käydä pidemmillä lenkeillä. Kesällä se lopetti kävelyn melkein kokonaan. Tepasteli hyvin hitaasti sen verran että paska lähti suolesta liikkeelle, minkä jälkeen alkoi ehdotella kotiin lähtöä. Nyt menee jo muutama kilometri, tosin ei niin kovaa kuin viime syksynä, välillä hyvinkin hitaasti kulkien. Ikää alkaa olla Miinalla jo kohta 10 vuotta, ja vuosi merkitsee kyllä selvää muutosta. Ylämäissä sen parhaiten huomaa. Alamäissä vielä häntä heiluu reippaasti.

Ollaan taas menossa kesän ja kevään yksityiskohdista kohti syksyn ja talven tasaisia pintoja. Tässä näkyy jo kissankäpälissä. Ennen pitkää se leviää kuivakkopenkistä laajemmalle. Alkaa olla jo lunta ikävä. Mutta vielä näitä yksityiskohtiakin täällä kasvaa.

Kun ottaa auringonkukasta salamalla valokuvan kohti pilvistä taivasta, niin siitähän tulee ihan auringon näköinen.

Toinen kirja

Tämänkertainen oli helppo, matalan kunnianhimotason kirja, enempi autenttinen dokumentti historiaa varten kuin kaupallisille markkinoille tehty hiottu ja viimeistelty tuote. Vajaalta 40 kirjoittajalta lyhyitä juttuja, jotka tarvitsi vain panna peräkkäin, editoida samaan muotoon ja taittaa kevyesti.  Eli se oli laitosjulkaisu, jota ei edes panna paperille, vaan vain verkkoon nähtäville. Helppo homma, hyvä että sellaisiakin välillä. Kyllä siinä silti tunti poikineen vierähti. Sivuja niin paljon.  

Vielä näitä täällä kukkii. Kun yhdet nauhukset lopettaa, toiset jatkaa. Ne on aika käteviä, kunhan vain niille on tilaa.

Kukkii vielä rantakukkakin, tosin jo ihan latvakukillaan. Ja nuo hortensiat on vielä kukkivan näköisiä, vaikka kyllä ne jo tekee siementä. 

Koko roska

lähti käsistäni eilen, tänään se menee kustantajalle. Toimittajakaverini toimittaa. Jäljellä on kustantajan vaatimien mainoslauseiden (ns. informatiivisia kuvauksia) keksimistä ja muuta tulevaan mainostamiseen liittyvää, mutta sekin on jo melkein tehty, jos kaveri hyväksyy muotoiluni.

Ei tässä voi enää juuri muuta kuin yrittää täyttää tyhjää oloaan, palata hiljalleen ihmiskunnan jäseneksi jälleen, ja alkaa siirtyä normaalisirkukseen.

Bibliografia

Jos jo lopettelisi. Työn alla oli tänään 33 sivun bibliografia, jossa oli 6 eri ihmisen tulkintoja ohjeista. Sekä niistä ohjeista joita annettiin, että monista muistakin, joita ihmiset elämänsä varrella olivat kohdanneet. Luovuutta ja persoonallisuuttakin oli. Osa siitä saattoi olla huolimattomuuttakin, tiedä häntä. 

Kirjojen ja artikkeleiden kielet olivat suomi, ruotsi, venäjä, saksa, ranska, englanti, unkari, romania, kreikka ja japani ... no, ei niitä nyt sitten niin montaa ollutkaan kuin tehdessä tuntui. 

Mutta yllä mainituista syistä lopettelen tässä töitä aamulla klo 00.27. Kesken jäi, ei tullut valmista. 

Oikolukua ...

Kun on päivän osin oikolukenut ja osin vielä toimittanut tekstejä, luulisi ettei itse jaksa kirjoittaa iltamyöhällä enää mitään. Mitä vielä. Blogiinsa aina jaksaa lauseen pari vetäistä, kunhan vain jaksaa sen avata. 

Teksti poikii lisätekstiä, kuin virus tai syöpä.

Veispukkia en aakase. Lähen nukkumaan. 

Echinops bannaticus

Tätä kai kuvailevat kaikki, joilla tämä pihassaan on. Houkuttelevan näköinen pallukka, täynnä kimalaisia aina.

Sinipallo-ohdake suomeksi; tieteellinen lajinimi on pääosin kreikkaa ja tarkoittaa Banatiasta kotoisin olevaa siilin näköistä. En tiedä milloin lajinimi on annettu, mutta oletattavasti Banatian maakunta on siinä vaiheessa ollut Itävalta-Unkarin keisarikuntaa. Nyt se on pääosin Transsilvaniassa Romaniassa, pieniä osia myös Serbiassa ja Unkarissa. Balkanilta ja Mustanmeren rannoilta kukka joka tapauksessa on.

Meillä puutarhoissa kasvaa pääosin tätä; lämpimämmillä vyöhykkeillä näkyy olevan isompiakin Echinopsis-lajeja, parimetrisiäkin. Tämä pärjää hyvin meillä.

Tämä viimeinen kuva ei tietysti yritäkään olla todellinen, paitsi muodon suhteen. Kunhan vain on nätti.

Jyväskylässä kohtuullisen pitkän. Kotona taas, ja loppuviikko kotitöitä. Ei täältä mihinkään halua.

Tampereella pitkän päivän.

Some Grey Bloke

Tähän kaveriin on vaikeaa olla tykästymättä. Puhuu syvällisiä niin tosissaan.

Utube uudistaa itseään niin rajusti, että alkaa käydä hankalakäyttöiseksi. Ruutu on ahtaasti täynnä kaikenlaista enkä pidä näistä pikanappuloista jotka yrittää tehdä asioita nopeammiksi. Tämän kanssa menee äkkiä pseudonimet sekaisin.

... samalla sekunnilla kun lähetin Utubesta, missä olen yhdellä salanimellä, tuon postauksen tänne Bloggeriin, missä olen toisella salanimellä, Facebookista, missä olen kasteessa saamallani nimellä, tuli työsähköpostiini 7 mainospostausta. Bloggerikin on alkanut tuntea koneeni, ja joskus kysyy, mutta joskus ei enää kysy, tunnistautumista sisään tullessani. Riippumatta siitä että kone on ollut välillä täysin kiinni. Nämä systeemit menee solmuun keskenään, ja rupattelee keskenään tietoja minusta. Ehkä. May be.

Ruususatu

Rosetta Kivi ilmoitti kirjoittaneensa loppuun muinoin aloittamansa kirjan Ruususatu. Tunnen tarinan ensimmäiset askeleet hänen ammoin lopetetusta blogistaan. Ruususatu on ehkä hiukan eksklusiivisemmin feminiiniselle lukijakunnalle kirjoitettu tarina kuin Rosettan ensimmäinen kirja Pomo on pahin - jota voin lämpimästi suositella - mutta se ei millään tavalla estä miestä Ruususatuakaan lukemasta. Se on hyvin kirjoitettu, nautittava tarina, jossa on myös niitä opetuksia ja viisauksia, joita naiset yleensä kirjoituksiinsa panevat. Ei pelkkää räiskettä ja lätinää. 

Pomo on pahin on nykyajan työelämässä oleville hyvä kirja lukea. Siihen kyllä liittyy oma mystiikkansa. Sen kirjoittaja on siis Rosetta Kivi. En kuitenkaan ole tarkkaan ottaen lukenut koskaan juuri tuota kirjaa, vaan ruotsinkielisen Chefer från helvetet -kirjan, jonka kirjoittaja oli Rosetta Sten (din kvinna på arbetsmarknaden). Sen kirjoittajaksi on ilmoittautunut myös Anna Troberg, Piraattipuolueen varapuoluejohtaja. Tosin hän myöntää, että hänellä on ollut jokunen medförfattare. Kirja on julkaistu myös Norjassa nimellä Sjefer fra helvete, mutta kenenkään Rosetta Steinin blogia ei tule vastaan, ja se on siellä käännöskirja.  Joten norjalaista Rosettaa ei liene olemassa. Ruotsalaisen ja suomalaisen kirjan pystyy myös halutessaan lukemaan verkossa, norjalaista ei, joten toimintapa on näissä molemmissa maissa yhteinen. Rosetta näyttää jakautuvan siten pääasiassa kahteen osaan. 

Kun Rosetta Kivi ja Rosetta Sten antavat ymmärtää kirjan olevan heidän kirjoittamansa, niin se on tietysti ok, koska salanimen taa voi asettua vaikka kuinka monta lihallista ihmistä. Men då Anna Troberg låter oss förstå att hon är författaren, med några medskribenter, niin se vaikuttaa varsin röyhkeältä, olipa hänen osuutensa kollektiivisessa tekstissä kuinka suuri tahansa. 

Ei asia silti minulle mitenkään kuulu. Se on Rosettojen välinen asia. Panee sen kuitenkin merkille. 

Joka tapauksessa Ruususatu on uusi kirja, oikein hyvin kirjoitettu. Anbefales på det sterkeste. 

Lumme

Tämä asusti meillä ensimmäiset vuotensa punakukkaisena. Tänä vuonna se tulikin esiin valkokukkaisena. Värit vaihtuvat kuin naisten tukassa. Tämä on päättänyt vähän piristää ulkomuotoaan uudella lookilla. Sinänsä sama minulle, kunhan kukkii.

Mikä tämä sitten mahtaa olla? Olen saanut tämän joskus synttärilahjana. Pohjanlumme tai Suomenlumme? Molemmista on tietääkseni punakukkaisia muotoja. En kuitenkaan ole varma; en ole koskaan asunut lummejärven rannalla, enkä ole tottunut niihin. Minun järvissäni on aina kasvanut vain ulpukkaa.

Ei kai tässä ole kyse samasta kuin hedelmäpuiden kasvatuksessa, että perusjuureen on vartettu saman lajin jalostettu lajike. Tuskin, en ole kuullut lumpeilla sellaisesta koskaan. En tiedä.

Puut heittelee kaikenlaista murenta veteen koko ajan.

Toisenlaisia toimituksia

Kaksitoista juuri löi, ja mies kotiutui viimein. Alkaa käydä pitkiksi nämä päivät. Samalla kun tytär varttuu yhä omatoimisemmaksi, vanhemmat alkaa tarvita milloin mitäkin huolehtimista. Siinä tulee sitten työpäivän päälle maantiekilometrejä. Isän luona kävin nyt taas, vein ruokaa ja pestyt verhot ikkunoihin. Se ei saa niitä ite enää paikalleen, alkaa huimata pöydän päällä seistessä. Mutta pestävä ne on kerta vuoteen, ja saatava takaisin paikalleen niin pian kuin mahdollista.

Mukava tuolla yössä on kuitenkin ajaa. Tyhjät tiet, pimeää, eikä jäätä missään. 

Toimituksia

Yhtä lyö yöllä. Kokoelmakirjan editointi on raakaa hommaa, joka ei ota loppuakseen millään. Joka ainoalla kirjoittajalla on omat tulkintansa ohjeista, ja ikiomia asetuksia rämplättynä tiedostojen sisään satunnaisiin paikkoihin. Kai tästä väkisin pitää lähteä nukkumaan. Ei tätä päivässä saa valmiiksi.

Echinaceae purpurea

On sitten syyskesä. Horsma tekee jo siementä, ja nämä näyttävät ruvenneen kukkimaan reissuissa ollessani. Pilvinen päivä; +20 astetta tuntuu viileältä kuumaan tottuneella iholla. Pitäisikö kaivaa paita esiin?

Sadetta

Satoi viimein täälläkin taas. Paksu pilvi vetäisi valon pois. Kaikki vesi ei mahdu ränniin, vaan tulee suoraan yli. 

Lichtental Trio

Käytiin lauantaina kuuntelemassa wieniläisen Lichtental Trion konserttia. Nuorista muusikoista koostunut kokoonpano, Utubesta ei löydy heiltä vielä mitään, mutta näkyy heillä kuitenkin kotisivut olevan.  Ulkoilmakonsertti, kuumaa yli 30 astetta, pääskyset pyydysti itikoita ja kujertelivat konsertin seassa. Ihan mukava sellainenkin, ja hyvin he soittivat. Heiltä itseltään ei ole ääninäytteitä kuin mitä kotisivuilla pieniä on, mutta kun heidän tyylinään on nostaa esiin tuntemattomammiksi jääneitä itävaltalaisia säveltäjiä, ja heillä on linkki Ignaz Pleyel Gesellschaftin sivuille, niin otetaan häneltä esiin toinen osa Sumuisen metsän pianokonsertosta. 

Pianokonsertto sopii hyvin, koska Lichtental Trion keskeinen hahmo on sen pianisti Dianne Baar.

Uuden reissun jälkeen

Kävin työmatkalla, en kovin mielenkiintoisella, mutta ajelin sitten lauantaina iltapäivällä yksikseni hiljalleen pieniä teitä kotiin päin halki eteläisen Hämmeen. Lopilta (Lopista? Lopelta?) löysin hienon vanhan kirkkomäen. Rutikuiva korkea mäki täynnä hiekkamaan kukkia huopakeltanosta kelta-apilaan, seassa erilaisia heiniä. Kaikki toki jo siemenvaiheessa, kuivuneina ja kellastuneina. Oikein nätti paikka, viereisessä museossa reipas ja ystävällinen opastuskin vielä. Kirkko on itse asiassa Suomen vanhimpia hirsikirkkoja 1600-luvulta, tosin lautavuorattu päältä joskus myöhemmin. Pyhän Birgitan eli Santa Pirjon kirkko.

Vanhaa kulttuuriseutua, minkä näki villiintyneiden puutarhakasvien määristä. Etenkin itäaasialaista viitapihlaja-angervoa (Sorbaria sorbifolia) siellä oli aarien alalla juhannusruusun seassa. Kunnantalon edestä löytyi hieno kyläsepän veistämä leijona. Iloinen ja hyväntuulinen otus, täysin elävä. Ymmärrän hyvin miksi loppilaiset (loppelaiset?) ovat siitä ylpeitä.

Vilja oli jo puinnissa Lop... paikkakunnalla, ja oljet paalissa. Ensimmäisillä pelloilla vain tosin, mutta kuitenkin. Hyvä kun saavat satonsa kuivana ja ajoissa korjattua.

Mitenkähän hämäläinen tuon nimen oikein taivuttaakaan? Reikäleipäkulttuurin ihmisten kielentajusta ei voi olla oikein varma, enkä edes tiedä mitä "loppi" mahtaa tarkoittaa. Jäi kysymättä.

Hausjärveltä löysin toisen mielenkiintoisen kirkon. Tai kirkkomaan; kirkkojen sisällöt minua ei niin paljon kiinnosta. Siellä tuntui olevan kamalasti valoa, eikä ihmisiä missään. Avointa nurmikenttää, aurinko paistoi 32 asteen voimalla, kirkon valoa heijastavat keltaiset seinät.

Vanhoja isoja puita, myös isoja koivun, kuusen ja lehtikuusen kantoja, eli on niitä pitänyt kaataakin. Kirkon takana vanhoja niinipuitakin. Uusiakin puita jonkin verran kasvamassa. Kirkko seisoo, puusukupolvet vierivät. Outous paikassa oli hautojen vähäinen määrä kirkon ympärillä, vain harvakseltaan. Ei missään sankarihautojakaan. Jossain voi olla uudempi kirkko, missä ne on. Hautausmaa näkyi olevan vähän syrjemmällä.

Hausjärvellä en nähnyt vielä puintia missään. Yhtä kuivaa siellä oli kuin Lop..., ja ilmeisesti kaatomyrskyiltä on vältytty, koska vilja näytti kaikkialla olevan hyvin pystyssä. Metsät kuitenkin kaikkialla vihreinä, ei keltaisia koivuja kuten kuivilla kalliomailla.

Kuivaa ja kuumaa on kotonakin, kävin panemassa sadettajan päälle.

Reissun jälkeen

Reissun metodina oli antaa tyttärelle kartta ja antaa hänen päättää minne mennään: itään, länteen vai etelään. Hän löysi kartalta nimen Karkkila, joka heti tuntui hänestä kiinnostavalta, ja siihen suuntaan lähdettiin. Ensimmäisenä iltana päästiin siis Vääksyyn asti. Siellä huomattiin teiden olevan niin täynnä turisteja, että lievä etukäteissuunnittelu ja yösijojen varaaminen katsottiin aiheelliseksi, joten soittelin sunnuntaiaamuna puhelimella ne asiat kuntoon. Ei siellä paljon mahdollisuuksia enää ollutkaan. Kahdelle hengelle on helpointa saada huone, yhdellekin, mutta kolmelle jo hankalampaa. Vaimo ei halua enää matkustaa teltan ja makuupussin kanssa, jättäen sellaisen nuoremmille. Hän haluaa sänkyyn, puhtaille lakanoille, suihkun ja vessan viereen.

Niinpä ajettiin Karkkilaan. Se oli tyttärelle yllätys. Karkkilassa ei näkynyt karkin karkkia. Melkein autio nuhjuinen paikka, kirpputoreja ja kaljakuppiloita. Vähän surullinen tunnelmaltaan. Oli siellä taidetta, mihin huomiomme heti kiintyi:

Työtätekevien pystyttämä patsas. Minä toki tiesin Karkkilasta enemmän, onhan se ollut harvakseltaan uutisissa kautta vuosikymmenten, milloin kommunisteistaan, milloin veloistaan. Jopa kirkkokin siellä oli maalattu vallankumouksenpunaiseksi. Oikein kaunis.

No, ei mitään. Jos ei karkkeja, niin jotain muuta sitten. Syötiin jäätelökioskista jäätelöt, kerättiin puiston rikkaruohoista kukkia tyttären kokoelmaan. Etelä-Hämmeessä vai mitä se liekään oli jo erilaisia kasveja kuin kotona.

Ajettiin Hankoon, mantereen eteläkärkeen, missä Silversandin motellista oltiin saatu huone. Se oli oikein nätti paikka. Hiekka ja sora oli tosin kellertävää kirkkaassa auringossa ja punertavaa iltahämärässä läheltä katsottuna, mutta eipä sillä väliä.

Merivesi oli puhdasta, kirkasta ja kylmää. Siellä oli hyvä uida, ja kuljeskella pitkin rantoja kasveja keräillen. Ihan toisenlainen lajisto kuin sisämaassa. Minulla ei tosin ole niistä paljon kuvia; tytär hoiti kukkien kuvaamisen. Ahdinpartaa tässä kuitenkin.

Mitään ei ole niin helppo kuivata prässissä kuin vesikasveja. Märkänä paperille ja painoon, paperin vaihto suhteellisen pian. Niillä ei ole mitään mekanismeja estää kosteuden poistumista itsestään. Kuivuvat helposti. Balsamit, sekä jätti- että etenkin pikkubalsami, ovat kamalimpia kuivattavia. Viikko ei tahdo riittää.

Hanko oli minulle reissun kohokohta, mutta naisväki tahtoi vielä etelämmäs, Tallinnaan, joten sinne sitten. Kalev Spa hotelliin. Missä oli 50 m uima-allas ja muuta hauskaa. Minä otin hotellissa hieronnan, tytär kokeili satiinihoitoa. Jännitti hirveästi etukäteen, oli tyytyväinen seikkailustaan jälkeenpäin. Jotain kerrottavaa koulussa. Vaimo ei laske tuntemattomia ihmisiä iholleen, eikä suostu mihinkään sellaiseen. Uin siellä kilometrin, välillä leväten, tosin. On melkein 30 vuotta siitä kun uin sen verran viikoittain. Sekä tytär että vaimo uivat 200 m, mikä oli kummankin mitattu ennätys; tosin kumpikin vain yhden 50 m pätkän tarttumatta välillä laitaan kiinni. Vaimo on oppinut uimaan vasta aikuisena, ja tytär pelkäsi lapsena hysteerisesti vettä, niin että on vienyt vuosikausia saada hänet hiljalleen tottumaan siihen. Tänä kesänä on ollut hyvä harjoitella. Olen jo kuukauden käyttänyt kumpaakin kerran päivässä järvessä, ja uinti alkaa sujua jo varsin hyvin.

Tiistaina naiset shoppailivat. Ei ne itse asiassa niin paljon mitään ostaneet, kunhan kulkivat kaupasta kauppaan tavaroita katsellen ja kosketellen. Sekä vanhassa kaupungissa että muissa tunnetuissa markkinatalouden keskuksissa. Oli Merekeskus ja Sadamarket, mitä nyt muistan. Minä tein sen päivän sitä mitä naisten kanssa shoppailevat miehet tekee. Odottelin jossain sovitussa paikassa vartioimassa tavaroita, katselin ohikulkevia kesänaisia, tutkiskelin tienvierien ja nurmikoiden kasveja, lueskelin kirjaa. Vaimon kanssa on käytävä kerta vuoteen shoppailemassa. Se saa siitä jonkinlaista syvää tyydytystä. Tytär väsyy paljon nopeammin.

Olen ollut Virossa viimeksi joskus tammikuussa 1995. Oli se toki eri näköinen. Siistimpi ja vauraampi. Virolainen kohteliaisuus lyö kuitenkin aina naamalle samalla tavoin. Venäjällä sellaista käytöstä jotenkin odottaakin, mutta kun Virossa toimii suomeksi, odottaa jotain muuta. Toki ymmärtää, että he itse yleensä olettavat olevansa kohteliaita.

En ennen ole nähnyt suomalaisten mummojen kantavan viinaa niin paljon kuin suinkin jaksavat kohti terminaalia, mutta tulipahan nähtyä sekin. Tai no, vetolaukuissa ne niitä lastejaan vetivät, mutta piti niitä välillä nostella. Ja viiniä se näytti olevan suurimmaksi osaksi. Nähty nyt joka tapauksessa on tämäkin nähtävyys. Humalaiset suomalaismiehet vetokärryineen on sen sijaan tavallista kamaa. Ne ei ole kiinnostavia. Ostin sieltä viinaa minäkin, 3 pientä pulloa, mutta niistä tuskin tuli kiloa enempää painoa.

Viimeinen nähtävyys, mistä kovasti tykkäsin, oli sataman portaat. Niissä oli autenttista vaikka jo raihnaista sosialistista jylhyyttä, pienin modernein spreijatuin koristein.

Sitten kotiin, pitkä ajo halki yöllistyvän maiseman, unta muutama tunti, laukun sisällyksen vaihto ja kohta taas tielle, tällä kertaa työajoon. Perhe ilmoitti olevansa tyytyväinen päättyneeseen reissuun. Monenlaista, eikä liian pitkä. Hyvä niin.