Arvoisa Lepis, mestarivalokuvaaja, liitti minut tällaiseen.

Esse blog mexe com meus sentidos

Tämä blogi rassaa aistejani, siinä sanotaan. Sanoja lienee ihminen, joka vast'ikään on tullut 20-kymppiseksi. 

Kyseessä on kiertokirje, ja siihen liittyy ohjeistus:
Laita tunnustus blogiisi
Kirjaa sinne nämä säännöt
Linkitä blogiin, josta sait tunnustuksen
Listaa viisi aistia ja kerro mitä ne merkitsevät sinulle
Haasta viisi muuta blogia jättämällä niihin kommentti

Minua ei ole ennen sotkettu tällaiseen, mutta liitin kuvan kuvana blogiini. Säännöt on aina luotu rikottaviksi, joten en jatka tätä kenellekään, mutta aisteistani voin kertoa.

1. Tuoksuaisti on mukava, etenkin nyt kun minulla on taas koira. Haistellaan paljon kaikenlaista.
2. Kosketusaisti on vielä mukavampi. Tykkään rapsuttelusta, ja rapsuttelemisesta.
3. Tasapainoaisti on kätevä. Kun märässä metässä mäenrinnettä kulkiessaan liukastuu pihlajanjuureen, heti huomaa olevansa vinossa, ja saa itsensä myös saman tien oikaistua.
4. Näköaistikin on mukava. Ilman sitä ei näkisi naisia.
5. Ja on se makuaisti myös mukava, kunhan käyttää ykköstä, kakkosta ja nelosta sen varmistamiseen, mitä suuhunsa panee, ja kolmosta suunsa asemoimiseen kohdalleen. Maku on paras, kun se suuhun menevä on kaunista, tuoksuu hyvältä, ja tulee perille sormissa, niin että sen tuntee sen lähestyessä.

Oli siellä toinenkin lätkä, mutta se oli luoville bloggaajille, enkä minä ole sellainen.  Eiköhän näitä nyt yksi riitä. 

Mutta Lepis halusi tietää  minusta seitsemän asiaa, joita kukaan muu tässä maassa ei tiedä. No, 

1. Minulla on luomi vasemmassa poskessa.
2. Juon tätä kirjoittaessani portviiniä.
3. Syön valkosipulia viipaleina leivän päällä.
4. Käyn mielelläni kusella metässä polun viereen. Niin koirat, jänikset ja hirvetkin tekee, vieläpä suoraan polulle. Luonnon kiertokulkua.
5. Olen jo kirjoittanut muistelmani, mutta en tule niitä julkaisemaan.
6. Tykkään saippuasta, joka haisee kielolta. Ne myy sitä hunajakaupassa.
7. En ole joutunut tappeluun vuosikymmeniin.

Miina

Miina on nyt ollut meillä jo useamman viikon, en muista enää tarkasti. Tykkää selvästi olla. On hyvää kaveria kaikkien kanssa, mutta makaa päivät ja yöt minun vieressäni kun olen kotona, ja kulkee minun kanssani kävelyllä. On jäntevöitynyt ja vahvistunut, tekee pitkätkin lenkit jo reippaasti.

Miinaa on selvästi pidetty edellisissä paikoissa kohtalaisen ystävällisesti, mutta löperösti. Se tuntee peruskomennot, osaa istua, mennä maahan ja tulla. Tassuakin se osaa antaa, vaikka se on ihan turha taito, enkä itse käytä sitä komentoa koskaan. Seuraamaan ja odottamaan sitä ei ole opetettu. Eikä opetuksessa olla oltu erityisen tiukkoja eikä ehkä johdonmukaisiakaan; totteleminen on aika hidasta ja laiskaa. Ruualla palkitsemiseen se on tottunut, alussa odotteli aina tuleeko jotain, mutta minä taputan vain kaulalle, en ole oppinut jatkuvaan syöttämiseen. Ehkä Miina on vähän laihtunutkin, en ole nyt punninnut. Laiha se ei missään tapauksessa vieläkään ole. Ja se on mitä ilmeisimmin ulkoillut tähän asti vain tepastelemalla pihalla ja lyhyillä lenkeillä. Paskat se on opetettu tekemään siististi ojaan, tielle se ei tee koskaan, eikä pihaan. Maha toimii hyvin nykyään, kiinteää sulanutta tavaraa, ei hermostunutta ripulia kuten alussa.

Olen aikoinani oppinut sivistyneeseen eurooppalaiseen koiran kanssa kulkemisen tapaan, missä koira koulutetaan niin hyvin, että se kulkee mukana ilman remmiä. Minua ärsyttää nykyinen lainsäädäntö, joka määrää koirat kytketyiksi ulkona. Hankalaa kävelyä niin koiralle kuin isännällekin. Edellisen koirani kanssa en sitä lakia ikinä noudattanut, mutta Miina on vielä vähän arvaamaton. Se haukkuu kovaa hoiperteleville humalaisille sekä toisille koirille. Känniset se lienee oppinut tuntemaan ensimmäisessä perheessään, ja vihaa niitä ilmiselvästi. Toisille koirille se ei varsinaisesti ole vihainen. Päästessään lähelle häntä heiluu ystävällisesti, eikä tappeluita ole tullut koskaan, mutta kun sillä on niin jykevä haukku, se etäämmältä helposti pelottaa sekä toisen koiran että sen taluttajan. Mistähän tuollainenkaan tapa lienee peräisin? Olen saanut sitä vähän hillittyä, mutta en poistettua.

Pienemmillä teillä, poluilla ja metsissä kuljetaan hiljaiseen aikaan vapaasti ilman hihnaa, tosin valjaat kaiken varalta päällä ja hihna taskussa. Miina on nyt jo niin tiukasti minun koirani, että sitä on varsin helppo opettaa. Vähän kuin rakastunut nainen, joka on päästään sekaisin ja sanoo: "päätä sinä kaikesta". Se pysyy aina lähellä, seuraa kohtalaisen hyvin käskettäessä, ja muutenkin tekee ilmeisen mielellään kaiken mitä sanon, vaikkei kuitenkaan nopeasti eikä tarkasti. Eikä pitkäjänteisesti; sitä ei ole kukaan opettanut nuorena keskittymään. Seuraaminen aina keskeytyy mielenkiintoiseen hajuun jossain vasemmalla.

Tämä riittää kuitenkin minulle, mistään näyttelykoiratoiminnasta en ole ikinä ollut kiinnostunut. Haluan vain helppoa ja miellyttävää elämää niin minulle kuin Miinallekin, ja kohtuullinen määrä kuria ja taitoja helpottaa elämää. Toisaalta on jo 15 vuotta siitä kun edellisen kerran oman koiran koulutin, ja olen nyt vanhempana ja töistä väsyneempänä tullut selvästi löperömmäksi itsekin. Riittää, että minulla on tarvittaessa auktoriteettia ottaa tilanne kokonaan omaan hallintaani, hihnan kanssa tai ilman, mutta muuten mennään niin kuin kummallekin on mukavinta.

Iloinen olen Miinasta. Kiintymyksemme on molemminpuolista.

Musiikkia väsyneelle miehelle

Danielle Licari
Aria de J.S. Bach concierto para una sola voz

Työelämää

Meitä on periaatteessa kuusi, käytännössä puolet. Yksi on jatkuvalla sairaslomalla, pitäisi päästä jo sairaseläkkeelle, mutta koska hän pystyy vielä liikkumaan ja puhumaan, eivät laske. Toinen ei tule toimeen viinan kassa, on sen takia erittäin kevennetyllä työohjelmalla, mutta ei se auta, hävisi taas pariksi viikoksi. Opiskelijat häneltä ovat pitkälti jo kaikonneet.  Kolmas piipahti alkusyksystä töissä, mutta onnistui saamaan pätkän tutkimusrahaa, ja häipyi britteihin. Neljäs on ratsastajanainen, jolta meni polvi tohjoksi hevosen selästä pudotessaan. Pää toimii, ja on tehnyt kovaa töitä tähän asti, mutta menee kohta leikkaukseen ja on sen jälkeen liikuntakyvytön ja pitkälti poissa pelistä loppusyksyn. Nuori assistentti on terve, ja nuori lyhytaikainen viransijainen myös, sekä minä, jota kuitenkin jo selvästi ikä painaa. En jaksa niin paljon kuin kolmekymppisenä. Rahaa ei ole näin laihan vuoden loppupuolella kassassa enää paljon mitään, ei voi palkata ketään ylimääräistä, eikä siitä paljon hyötyä edes olisi. Nämä nuoret terveeni hoitelevat nyt sisään tulleet ihmiset kandidaateiksi.

Ihmisen kuljettaminen kandidaatista maisteriksi vie 2-3 vuotta, maisterista tohtoriksi 4-5 vuotta, ja se sujuu pienimmin ongelmin kun ohjaaja pysyy aina samana, tai ainakin on tuttu ja kokenut henkilö, niin että ohjausvastuun vaihto sujuu helposti. Apua tulee vähän dosenteilta ja vanhemmilta tutkijoilta, mutta ihmisiä on näissä vaiheissa kuitenkin useita kymmeniä. Hevosnaiseni ja minä ollaan luettu koko syksy valtavia määriä gradujen ja väitöskirjojen käsikirjoituksia, tutkijoiden seminaaripapereita, artikkelikäsikirjoituksia ja kirjojen käsikirjoituksia, sekä tutkimussuunnitelmia, joilla ne hakevat seuraavaa pätkäpalkkaa itselleen, ja joihin kirjoitetaan suositukset. Normaalin opetuksen, hallinnon, ja kaikenlaisen yliopistosälän lisäksi.

Kyllä tässä toimeen tullaan. Me pidetään tälläkin porukalla keskimääräistä parempaa huolta opiskelijoistamme, ja saadaan aikaan kohtuullisen korkeatasoista jälkeä niin opetuksessa kuin tutkimuksessakin. Minä yritän järjestellä kohtuudella töitä itse kullekin muuttuvien tilanteiden mukaan, ja kyllä ne tekee ja venyy, ottavat töihin kykenemättömien kollegojen töitä itselleen, kun vain pyydän. En ole koskaan käskenyt; en tiedä tekisikö ne mitään, jos yrittäisin. Onneksi ei tarvitse. Mutta puolitoista kuukautta syyslukukautta on mennyt ja tässä aletaan olla kaikki jo hyvin väsyneitä. Minullakaan ei ole ollut yhtään varsinaista vapaapäivää sitten elokuun loppupuolen, joka ainoa viikonloppukin menee gradujen ja muun kommentointiin. Kaiken matkustamisen olen lopettanut, ei ole varaa lähteä mihinkään, töitä kasaantuisi liian paljon.

Kyllä näinkin mennään, mutta joskus käy mielessä, että mitä jos meitä olisi kuusi tervettä ihmistä töissä? Jokainen hoitaisi omat hommansa. Minua ei tarvittaisi palomieheksi sammuttamaan jatkuvasti paloja siellä täällä. Ihmiset pitäisi päästää nykyajan työelämästä eläkkeelle 55-vuotiaina, tai viimeistään silloin kun ensimmäinen aivoinfarkti tulee,  niin ettei tarvitsisi rampana yrittää olla töissä. Alkoholisteilla pitäisi olla pääsy kunnon terapiaan ja hoitolaitokseen niin pitkäksi aikaa kuin he tarvitsevat; kolmen päivän sulkeminen katkaisuasemalle ei korjaa mitään.  Töihin sisään 30-40 vuotiaita hyvin koulutettuja terveitä ja reippaita ihmisiä vakituisiin työsuhteisiin, joissa saisi keskittyä töihinsä, eikä seuraavan työpaikan tai rahoituksen katseluun. Millaistahan sellainen olisi?

Onneksi yksi asia on helpompaa viime vuoteen verrattuna. Opetusministeriö rääkkää nyt urakalla Suomen Akatemiaa, CIMOa, Terveyden ja hyvinvoinnin laitosta yms spesialisoituneita paikkoja, eikä ehdi nyt paljoakaan kiusaamaan yliopistoja. Se helpottaa selvästi. 

Kyllä tähän sopeutuu. Mistään, mistä ei ole pakko, ei kehtaa enää huolehtia. Huolehtikoot niistä ne, joita kiinnostaa. Jos ei ketään kiinnosta, niin olkoon. Koiran kanssa kävelyistä olen sen sijaan huolehtinut hyvin, ja kohtuullisesta määrästä pihatöitä. Ruumis on kohtalaisessa kunnossa, ja öisin useimmiten nukun. Jos minäkin tästä sorrun, niin siitä ei seuraa hyvää kenellekään.

Ja onneksi näistä opiskelijoista riittää iloa tilanteessa kuin tilanteessa. Yksi kirjoittaa Norrbottenista meän kielellä, ja sille minä vastoon tietysti savoks. Toinen on lähdössä Peruun inkojen pariin ja sotkee sähköposteihinsa epsanjaa ja ketsuaa; minä vastailen omalla sekoituksellani, jossa on ketsuan tilalla guarania. En sitä juuri osaa, mutta minulla on joskus Paraguaysta ostettu Kastiliano-Guarani -sanakirja. Vielä on sen verran kunnossa, että jaksaa leikkiä lasten kanssa. 

Pihatöitä

Tämän illan kävelylenkki ei ollut pitkä. Isäntä on ollut liikkeessä koko iltapuolen päivää, kun karvainen leidi vain makaili auringossa ja katseli. Tytär venäytti eilen koipensa, koko nilkka on paksusti turvoksissa. Vaimo käytti sen kuvattavanakin, mutta ei se ole kuin tavallinen venähdys, ei mitään murtumaa. Käärin siihen ideaalisiteen, ja tytär oli pihassa kaverina. Ei töissä, kaiveli vain, auringossa hänkin, auringonkukista siemeniä ja söi niitä.

Minä panin pihan talvikuntoon. Kalusteet pinoon katon alle, kaislamatot rullalle ja liiterin vintille, vaimon paleltuneet kesäkukat kottikärrillä kompostiin (isoja painavia ruukkuja vaikka kuinka monta), painoina ja alustoina olleet betonikivet siistiin pinoon kompostin viereen, talon ympäryksen haravointi ja harjaaminen. Viimeiset salaatit ja retikat nostin maasta, ovat tähän asti pärjänneet harson alla, mutta nyt ei ole enää päivisinkään kovin lämmintä. Kuitenkin vielä lokakuussa on salaatia syöty omasta maasta. Jäävuorisalaatti on syksyisin parasta ja rapeaa, muut menevät vähän kitkeriksi. Daikonit eivät ole kovin kirpeitä, niitä voi syödä melkein kuin porkkanaa polttamatta suutaan. 

On tässä syksyllä tehty muutakin kuin Miinaa kävelytetty. Pitkin syksyä viikonloppuisin olin lapion kanssa pellolla paljon, kaivoin ojia, keräsin sieltä kivet mullan ja saven seasta, ja täyttelin takaisin mullalla ja muilla aineksilla. Kompostia ei enää olekaan, ennen kuin tämän kesän naatit, lehdet ja ruuantähteet on hajonneet, eli ensi syksynä taas on. Muutin sitä 10 cm tiukkaa multakerrosta lapion syvyisiksi kuohkeammiksi penkeiksi. Missä vaan pääsi; jos oikein kovaa ja hirvittävän kivistä savea oli, niin annoin olla. Kasvaako siinä ensi kesänä sitten paremmin on toisarvoinen juttu, töitä vartenhan minulla kasvimaa on. Mutta luulenpa kasvavan. Etenkin daikoneita saisi tulla enemmän kuin nyt, vaimo syö niitä määrättömästi. 

Sitten levittelin väleihin ruokohelpiä, n. 500 kg eli kaksi isoa pyöreää paalia. Olki olisi sileämpää ja hiukan miellyttävämpää, mutta eiköhän tuokin asiansa aja. Peitteet päälle. Ei talvea varten; talvi ei maata haittaa, vaan ensi kesää varten. Vähentää kitkemistä, ei ole sitä juuri ollenkaan, eikä juuri tarvitse kastellakaan, kosteus säilyy peitteen alla. Lannoittaakin sitä maata, ja pitää lahotessaan madot tyytyväisinä. Sitä kohtaa, minne aikoo kylvää, ei kannata peittää. Tekisi kyllä maalle hyvää, mutta räksät tulee ohuemmin peitettyihin kohtiin ja peitteen rajoihin porukalla etsimään matoja ja kaivavat samalla siemenet ylös, tai heittävät oljet sirkkataimien päälle.

Saa sitten nähdä mitä ensi kesänä tapahtuu; ainakin kauran ja vehnän oljissa on mukana siemeniä, ja niitä on sitten kasvanut siellä täällä pitkin peltoa. Kelpaavat syksyllä linnuille. Ruokohelpista saattaa kasvaa miehen mittainen sankka ruovikko. Näin varoitteli ainakin ne paalit minulle myynyt isäntämies. Mutta tuskinpa kuitenkaan kovin pahasti. Peitteen alla itävä siemen ei pääse pinnalle, eikä peitteen pinnassa itävä siemen juurtumaan. Muutama helpi saisi kasvaakin, en ole sitä kasvavana missään nähnytkään.

Sitten ei muuta kuin lunta ja pakkasta, molempia paljon. Piha on pääosin valmis siihen. Talvi painaa sekä penkit että helpit vähän matalammiksi ja tasaisiksi, keväällä ei tarvitse kuin heittää sekaan vähän kanankakkaa ja siemeniä. Kohtahan se kevät jo tulee.

Nainen itkee

Taas yksi väitöskirjantekijä oli jäänyt jumiin. Puhelimeen oli tullut useita soittoja ollessani pihatöissä; soitin vastaan ja hän itki puhelimessa. Sitä vartenhan minä olen olemassa, ei se mitään. Ihmiset helposti vaatii itseltään täydellisyyttä, mutta sen täydellisyyden kanssa menee äkkiä eksyksiin, kun kukaan ei oikein tiedä mitä se tarkoittaa. Hyvä riittää. 

Miina

Koira tuli taloon, ja asettui asumaan. 8 vuotta, 41.4 kiloa lämpöä. 

Musta noutaja. Sillä on selvästi kultaisen noutajan pää ja karvoituksen muoto, mutta se on jykevämpi, enkä tiedä mistä tulee musta väri, ja silkinpehmeä karva. Turkki on niin kamalan pehmeä ja miellyttävän sileä, että en ole ennen tuollaista tavannut. Isoon päähän mahtuu aivoja, miksi tykkään noutajista; toinen syy on niiden hiljainen rauhallinen luonne. Sopivat minulle.

Se on ollut pentuna Helsingin seudulla jossain alkoholistipariskunnan luona, mistä se on otettu rääkättynä poliisin toimesta huostaan. Sitten puoli vuosikymmentä Karjalassa jollain poikamiehellä, joka on joutunut luopumaan siitä töiden muututtua sellaisiksi, ettei kotona ole enää voinut paljoa olla. Vuoden  Tuusulassa isossa lapsiperheessä, missä sitä pikkupojat ovat kuitenkin kiusanneet niin, että noinkin rauhallinen koira on alkanut olla niille vihainen. Viimein sitten muutaman viikon äitini luona, joka sääli koiraa, ja toisaalta halusi itselleen jonkun, joka pakottaa hänet kävelemään.

Äitini on kuitenkin jo melkein 80-vuotias. Kun Miina on puistossa tavannut jäniksen, ovat sekä koira että mummo menneet kovaa kyytiä märkien pusikoiden läpi, jos äitini ei ole saanut heitettyä hihnasta irti. Hän mieluummin kävelisi hissukseen pusikoiden ympäri. Eikä hän oikein jaksakaan joka päivä kovin pitkiä lenkkejä, ei ehdi lihakset enää palautua. Niinpä sitten minulle.

Oikein hyvä. Minun on tehnyt mieli koiraa sen jälkeen kun Oona 2 vuotta sitten kuoli, kypsässä 14 v 10 kk iässä. Oikeassa talossa pitäisi olla koira. Suhde koiran kanssa on erilainen kuin ihmisten kanssa, ja tärkeä sellaisena. Tytär jo no nyt niin iso, että voi huolehtia Miinasta koulun jälkeen, ja saapahan samalla voimaharjoittelua, on saman painoinen kuin Miina, mutta vahva hänkin. Minä olen oikein tyytyväinen, kun tyttärellä on iltaisin seuranaan tukeva iso jötikkä, joka on ehdottomasti hänen puolellaan, jolla on syvältä rinnasta lähtevä matala jykevä murina, ja joka tarvittaessa ei pelkää mitään. Miina on vähän kuin pieni karhu. Tyttärellekin on hyväksi joutua huolehtimaan pikkusiskosta, koska on ainoa lapsi, ja vielä näin vanhojen vanhempien lapsi, jotka häntä kyllä lellivät. 

Kerran viikossa vien Miinan äitini luo, joka pitää urheilupäivän. Sen vertainen tekee hänelle hyvää, ja pitää seikkailumieltä yllä. Ainakin niin kauan kuin ei tule kovin liukasta.

Minä kävelen Miinan kanssa päivittäin aamuin illoin reilut 10 kilometriä, mikä tekee minullekin hyvää. En heräile juuri enää öisin, enkä jouda edes istuksimaan illoin täällä Lokkerissa, kunhan joskus nopeasti käyn Veispukin katsomassa. Miina ei ilmeisesti kovin pitkiä matkoja ole viime vuosina kävellyt. Alussa häntä sai melkein vetää, ja askel oli hidas. Nyt kun reilu pari viikkoa on kuntoiltu, menee ensimmäiset 3 kilometriä jo kummaltakin aika reippaasti, tosin välillä tietysti haistellaan paskaa ja kusta, kuten asiaan kuuluu, ja tehdään omia viereen. Miina siis. Sen jälkeen on kävelty ylämäet kilometrin parin verran kohtuullisen hitaasti, kunnes taas on saatu voimia palautettua. Tämä käy minulle hyvin, teräkunnossa en ole itsekään. Viime vuoden matkustamisesta, aikaeroista ja kamalasta väsymyksestä viisastuneena olen kieltäytynyt tänä syksynä kaikenlaisista ulkomaankeikoista, joten on tässä aikaakin koiraa kävelyttää. Olen oikein tyytyväinen. 

Koirat liikkuu nykyään kuin ihmiset. Pidemmistä ja lyhemmistä suhteista toisiin. Miina tarvitsee nyt kokolailla paljon paijausta, niin kuin adoptiolapsi, jotta tietää olonsa tykätyksi ja turvalliseksi. Jonkinlainen shokkihan tällainen muutos aina on, mutta paijataa. Minun vieressäni se yleensä aina makaa, kun kotona olen, niin kuin koirilla on tapana tehdä. Kohtelen niitä selvästi kovakouraisemmin kuin perheeni naiset, mutta koirat vain tykkää siitä. 

Nyt olen vain väsynyt. Viikko takana. Mutta ei se paha viikko ollut, hyvin täysi vain.